Miten kestää tasaista ja hyvää oloa sen jälkeen, kun on tottunut kamppailuun, kärsimykseen tai draamaan? Tässä jaksossa Katri vastaa bulimiasta toipuneelle, jolla on vaikeuksia hyväksyä, että elämässä voi käydä hyvin. Vastauksesta voi olla iloa kaikille meille, jotka joskus pilaamme oman tunnelman vain estääksemme jotakuta muuta tekemästä niin.
Latasin vahingossa nettiin ensin pelkän intron ja näköjään joudun lataamaan koko jakson uusiksi saadakseni oikean version myös Spotifyihin. No, aina oppii uutta.
Päivän teoria -podcastissa kirjailija, käsikirjoittaja ja henkinen valmentaja Katri Manninen julkaisee maanantaisin ääniversioita valikoiduista Päivän teoria -videoista, joissa hän vastaa yleisön kysymyksiin.
Voit katsoa uusimmat Päivän teoria -videot livenä tai tallenteena Facebookissa: http://facebook.com/kutrinet. Voit toivoa aiheita, lukea lisää Katrin ajatuksia, varata ajan henkilökohtaiseen valmennukseen ja löytää podcastin tiedot osoitteessa https://kutri.net.
Koska yleisö voi kommentoida Päivän teoria -lähetyksiä ja lähetykset on äänitetty useimmiten autossa, Katri saattaa viitata äänitteellä kommenteihin tai taustalla saattaa kuulua liikenteen yms. ääniä.
Jos tykkäät tästä podcastista, ole ihana ja kerro siitä kavereille, arvostele podcast iTunesissa, Spotifyissa tai vaikka omassa blogissasi. Liitä some-julkaisuun #päivänteoria, niin minä (Katri) voin löytää päivityksesi. Kiitos!
Olen äskettäin havahtunut eläneeni aikamoisessa kuplassa.
En ole tajunnut miten karussa maailmassa monet suomalaiset elävät.
Maailmassa, jossa ”jokainen pitäkööt huolen itsestään”.
Maailmassa, jossa ”ei kukaan auttanut minuakaan kun oli vaikeaa, miksi minä auttaisin muita?”
Maailmassa, jossa ”jos on niin heikko ettei pärjää itse, pitää miettiä ennen kuin laittaa itsensä tilanteeseen, jossa ei pärjää.”
Huhhuh!
Suoraan sanottuna olen ollut äimän käkenä lukiessani tällaisia kommentteja.
Olen toki elämäni aikana törmännyt esimerkiksi perheisiin, joissa voidaan pitää vihaa yllä vuosikausia jostain mitättömästä jutusta ja sen takia kieltäytyä auttamasta muita.
En vain tiennyt, että niin moni ihminen voisi olla omalla naamallaan ja nimellään suorastaan ylpeä siitä, ettei halua auttaa ja tukea heikoilla olevia.
Tajusin, että koska tulen itse toisenlaisesta maailmasta, olen jotenkin sulkenut silmäni tällaiselta ”jokainen pärjätköön itse” -ajattelulta.
Viime viikkojen aikana olen nähnyt sitä lähes kaikkialla: poliitikkojen puheissa, kolumneissa ja nettikommentteissa.
Tämä tuskin johtuu siitä, että yleiset asenteet olisivat oikeasti koventuneet vaan todennäköisesti vain siitä, etten ole kiinnittänyt näihin kommentteihin huomiota, koska ne eivät ole sopineet omaan maailmankuvaani.
Auttaminen antaa yltäkylläisen olon
Ehkä vuosi sitten ystäväni linkitti Facebookissa tarinaan afrikkalaisheimosta, jossa koko kylä hoitaa ja kasvattaa lapsia yhdessä. En muista jutusta sen kummempia yksityiskohtia kuin että kommentoin linkkiä tyyliin ”tälläinen heimo löytyy myös Etelä-Mäntsälästä”.
Minulla on ollut etuoikeus ja onni kasvaa sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että heikompia ja hädässä olevia autetaan ja tuetaan.
Ja että vahvimmallakin ihmisellä voi joskus olla hetkiä, jolloin hän on heikoilla.
Äitini on näistä auttajista ehkä kaikkein legendaarisin.
Tunnustan etten nuorempana aina ymmärtänyt miten hän saattoi uhrata kallista työaikaansa roudatakseen vanhaa naapurinmummoa terveyskeskukseen ja apteekkiin.
Hän kuittasi asian sanomalla ”Jumala maksaa toiselta momentilta”.
Ja niin se näyttää maksavan. Äitini on usein elämänsä aikana ollut vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin maagisesti asiat ovat aina järjestyneet parhain päin.
Tätä nykyä käytän itsekin sanontaa ajatellessani, että parhaat tekoni elämässäni olen tehnyt silloin, kun en ole olettanut saavani niistä suoraa hyötyä tai etua itselleni.
Se, mitä olen saanut näistä teoista on tunne siitä, että maailmassa on kauneutta ja hyvyyttä.
Kun olen tehnyt tekoni rakkauden ja yltäkylläisyyden tilasta käsin enkä pelosta, ahdistuksesta tai syyllisyydestä, minut on täyttänyt tekoa tehdessä fiilis että ”mulla on tähän varaa”.
Se on hyvä fiilis, joka on lisännyt luottamusta itseeni, muihin ja elämään.
Se, että minulla on ollut yltäkylläinen olo ei tarkoita, että minulla olisi ollut esimerkiksi enemmän aikaa kuin hetkellä, jolloin ajattelen stressin ja kiireen vallassa etten ehdi auttaa muita.
Se on tarkoittanut vain sitä, että rakkaudellisessa tilassa näen selkeämmin että valtaosa kaikesta siitä, mikä tuntuu ”pakolta” tai ”välttämättömyydeltä” tai ”tärkeältä” ei oikeasti ole sitä.
Jos sinä olet siinä tilassa, jossa olo on tyyni, vakaa ja levollinen, mieli kirkas ja sydän täynnä rakkautta, mikä silloin tuntuu sinusta olennaiselta, tärkeältä ja arvokkaalta?
Suorittaminen, menestyminen, maine, mammona ja kunnia?
Vai kokemus yhteenkuuluvuudesta ja läheisyydestä toisen ihmisen kanssa?
Että sinulla on kyky ja mahdollisuus tehdä toisen elämä edes hetken ajan helpommaksi?
Että antamalla luvan olla muille heikko ja ottaa vastaan apua, saat oikeuden pyytää ja vastaanottaa apua jos joskus elämä vie sinut pohjalle?
Miksi emme halua auttaa muita?
Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi jonkun mielestä on hienoa ajatella, että jokaisen pitää itse pitää itsestään huolta ja pärjätä silloinkin kun ei oikeasti pärjää.
Mitä jos tällainen ihminen ei ole itse saanut kokea miltä tuntuu olla rakastettu?
Entä jos hän ei ole saanut nähdä että joku välittää ja on valmis auttamaan tiukan paikan tullen ilman syyllistämistä tai tuomitsemista?
Laskin huvikseni yhtenä iltana, että jos nyt yhtäkkiä olisin maagisesti ilman ruokaa ja rahaa ja yöpaikkaa, minulla on kännykässäni numero ainakin 80–100 henkilölle, jotka vastaisivat puheluuni, majoittaisivat ja syöttäisivät minut ilomielin.
He ovat vanhempiani, sisaruksiani, isovanhempiani, enojani, setiäni, tätejäni, serkkujani, ystäviä, naapureita, kurssikavereita ja jopa työkavereita.
Kuinka monelle ihmiselle sinä kehtaisit soittaa, jos olisit nyt nälissäsi ilman yöpaikkaa?
Kuinka monen heistä tietäisit ilahtuvan ajatuksesta, että he voivat auttaa sinua?
Entä kuinka monta ihmistä sinä majoittaisit ja ruokkisit ilomielin, jos he olisivat pulassa?
Aloin tehdä listaa ihmisistä, joita voisin auttaa, mutta väsähdin parinsadan paikkeilla. Tosiasiassa ihmisiä on varmasti tuhansia.
Itse asiassa mieleen ei tule kuin muutama tuntemani ihminen, jota en kauhean mielelläni majoittaisi ja ruokkisi — mutta todennäköisesti auttaisin silti, jos he pyytäisivät apua. Ihan vain siksi, että voisin.
Pelkäätkö heikkoutta?
Toinen syy miksi joku ehkä uskoisi, että on parempi pakottaa ihmiset pärjäämään omillaan on se, että hän pelkää heikkoutta.
Uskon, että vastustamme usein raivokkaimmin muissa sitä, mitä pelkäämme eniten itsessämme.
Moni uskoo, että jos autamme toista kun tämä on heikoilla, annamme luvan muille — ja sitä kautta itsellemmekin — heittäytyä täysin avuttomaksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä.
Ehkä joku on opettanut heille että heikkous on hävettävää tai halveksittavaa?
Ehkä he ovat joskus kokeneet olevansa heikoilla ja saaneet sen seurauksena osakseen entistä kovempaa kohtelua?
Samoin olen nähnyt monen ylpeilevän sillä, että hän ei ole ollut heikoilla silloinkaan, kun olosuhteet ovat olleet kovat.
Minäkin olen joskus ylpeillyt sillä, miten kova ämmä minä olen.
Ja kyllähän minä olen kova — osaan olla henkisesti sitkeä ja itsepintainen, fyysisesti kestävä ja vahva.
Äiti kertoo usein tarinaa siitä, miten edesmennyt isoäitini sanoi minusta ollessani alle kouluikäisenä isosisko kolmelle nuoremmalle sisarukselle, että ”Katri on urhea lapsi”.
Joskus ajattelin sen kuulostavan hienolta.
Nyt se kuulostaa minusta surulliselta. Eihän pienen lapsen kuulu olla urhea!
(Eikä kyllä tarkemmin ajatellen aikuisenkaan.)
Niinä aikoina kun olen eniten ylpeillyt kovuudellani, kestävyydelläni ja urheudellani, olen tehnyt sen uhmassa tai jopa suuttumuksessa, koska olen kokenut, etten ole saanut apua vaikka se olisi sillä hetkellä ollut todella tarpeen.
Ettei elämä kanna — ja siksi minun pitää itse taistella pysyäkseni pinnalla.
Puskea ja painaa vaikka en oikeasti enää jaksa.
Nämä ovat olleet yleensä tilanteita, jolloin olen jostain syystä ollut niin syvällä pimeydessä, etten ole kehdannut pyytää apua tai olen pyytänyt sitä ihmiseltä, jonka mielestä minun pitäisi vain pärjätä.
Kertomalla itselleni että ”kyllä minä pärjään” ja ”mä olen kova ämmä”, olen saanut tsempattua itseäni jaksamaan silloinkin, kun se on alkanut käydä jo terveyden päälle.
On tietenkin mahdollista, että ihminen, jonka ei anneta koskaan katsoa mihin kaikkeen hän pystyy ihan itse, erehtyy luulemaan että hän on avuttomampi ja heikompi kuin mitä onkaan.
Mutta yhtä hyvin joskus voi käydä niin, että ihminen joka ei anna itsensä nojata toisiin silloin kun siihen on tarvetta, vetää itsensä ja kehonsa turhaan äärirajoille tai niiden yli.
Entä jos elämä kantaa?
Miltä maailma tuntuu sinusta sillä hetkellä, kun ajattelet että ”kyllä jokaisen pitää pärjätä omillaan”?
Miltä elämä maistuu kun ajattelet ”ei kukaan auttanut minuakaan silloin kun minulla oli vaikeaa”?
Tuntuuko se jotenkin kylmältä, kovalta, karulta, pimeältä tai raskaalta?
”Elämä on kovaa ja ratsuväki raakaa.”
”Life is hard and then you die.”
”Mik’ei tapa, se vahvistaa.”
Miltä tuntuu ajatus siitä, että ”minulla on rakkautta, energiaa ja hyvää oloa vaikka muille jakaa”?
Entä ajatus ”autan ihan vain huvikseni, koska minulla on siihen mahdollisuus”?
Entä ajatus ”elämä kantaa”?
Eikö elämä tunnukin silloin pehmeämmältä, lempeämmältä, valoisammalta, kevyemmältä ja rakkaudellisemmalta?
Elämä on mitä on — se miltä se tuntuu riippuu siitä mitä siitä ajattelet.
