Haluaisin ihan hulluna taikasauvan, jota heilauttamalla voisin muuttaa muita.
Esim. olisiko vähän mahtavaa, jos saisin yhdellä huitaisulla läheisen edes harkitsemaan tupakanpolton lopettamista. Tai toisen läheisen aloittamaan terveellisemmät elämäntavat. Tai ystävän näkemään miten hän on sössimässä lupaavan uuden parisuhteen.
Ollapa taikasauva, jolla saisin surun murtaman tutun täyttymään helpotuksella ja ilolla. Itsepetoksessa elävän tyypin näkemään totuuden itsestään ja tilanteesta. Vihaisen läheisen antamaan minulle typerät mokani anteeksi.
Voi olla, että jos minulla olisi sellainen taikasauva, saattaisin käyttää sitä itseenikin.
Simsalabim! — Illalla ajoissa nukkuminen tuntuisi maailman parhaalta idealta.
Alagazam! — Rakastaisin minimalistista sisustusta ja siistiä kotia.
Ananasakäämä! — En enää ikinä saisi huutoraivareita kun toinen ei suostu muuttumaan.
Olisipa se mahtavaa.
Ennen vanhaan olisin ehkä yrittänyt keksiä tähän jonkin hienon näkökulman tyyliin ”on hyvä ettemme voi muuttaa toisia koska silloin voimme kasvaa yhdessä plää plää plää”, mutta nyt ei jaksa.
Sen sijaan keskityn hyväksymään sen, että jos oman ajattelun muuttaminen väkisin vääntäen on ihan sairaan vaikeaa, niin toisen muuttaminen on täysin mahdotonta.
Ihmiseläin kun on rakennettu niin, että mikään ulkopuolinen asia voi yksin pakottaa sitä ajattelemaan tai tuntemaan tietyllä tavalla.
Ei, vaikka välillä tuntuu tosi todelta, että toiset pakottavat minut tuntemaan huolta tai ärsyyntymään, kun he eivät muuta ajatteluaan tai toimintaansa.
Kiitti v***sti oma mieli!
Nigerialaishuijarit, pyramidimarkkinoijat ja salasanoja kalastelevat hakkerit jää kyllä kakkoseksi omalle mielelleni.
Harva se päivä mieleni höynäyttää minut syyttämään kurjasta olostani muita ihmisiä. Uskomaan todeksi ajatuksen että ”en voi rakastaa toista täysin sydämin ennen kuin hän muuttaa käytöksensä”.
Tai pitämään faktana että, ”jos en koko ajan murehdi läheiseni puolesta, olen tunnekylmä ja kamala ihminen”.
Tai olettamaan, että ”jos en jatkuvasti nalkuta, raivoa tai loukkaannu toisen käytöksestä, se ei ikinä muuta sitä”.
Hahahahahaaa! Kuuletko mieli, miten nauran sinulle (katkerasti)?
Sori, mutta ei se niin mene.
Kuinka kestää ettei läheinen muutu
Okei, leikitään hetki, että olen oikeassa. Että emme voi muuttaa läheisiämme vastoin heidän tahtoaan. Miten pystyn elämään ihmisen kanssa, jonka toiminta näyttää ahdistavan, ärsyttävän tai pelottavan minua?
Niin, missä sanotaan että minun on pakko jakaa arkeni ja elämäni hänen kanssaan? Se, että pesäerosta voi seurata todella ikäviä käytännön ongelmia ei sinällään estä minua lähtemästä. Jään, koska jollain tasolla lasken jäämisen paremmaksi tai vähemmän huonoksi vaihtoehdoksi kuin lähtemisen.
Jos päätän jäädä, minun ei onneksi ole pakko olla koko ajan paskana toisen typeristä ratkaisuista.
Jos haluan rakastaa häntä täysin sydämin, minun ei tarvitse odottaa, että hän muuttuu. Riittää, että annan itselleni luvan rakastaa häntä täysin sydämin tässä ja nyt. Voi olla, että joskus hän vielä muuttaa käytöstään. Voi olla että ei. Mutta ainakin sain kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan joka päivä.
Jos haluan olla empaattinen ja ihana ihminen, annan toiselle armoa. Ymmärrän, että yhtä vähän kuin minä voin pakottaa toista muuttumaan, hän itse pystyy pakottamaan itsensä muutokseen, jos hänen mielensä ei ole siihen vielä valmis.
Näen, että samalla lailla kun minulla on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun, muutosvastaisen läheiseni mieleen voi hetkellä millä hyvänsä juolahtaa uusi, parempi ajatus, joka saa hänet muuttamaan mieltään. Sitä odotellessa voin antaa itseni kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan.
Jos haluan tukea toisen muutosta, ymmärrän, että silloin kun olemme ahdistuneita, stressaantuneita, peloissamme ja häpeissämme, ajattelumme laskee villipedon tasolle. Kapasiteettimme löytää uusia vastauksia ja toimivia ratkaisuja on käytännössä nolla.
Muistan, että itsekin olen saanut parhaat oivallukset ja uudet ideat silloin, kun mieleni on levollinen ja tyyni. Näen, että vaikka en voi pakottaa läheistäni ahdistumaan, niin nalkutus, tylytys ja huutoraivarit harvemmin lisäävät rakkautta ja rauhaa ihmissuhteissa.
Niinpä voin keskittyä hengittämään oman ketutuksen, ahdistuksen, stressin, ärtymyksen ja pelon läpi, kunnes olen taas siinä tilassa, jossa voin antaa itselleni luvan rakastaa toista täysin sydämin — sellaisena kuin hän on.
Ja sillä hetkellä kun hoksaan, miten se tapahtuu, se tuntuu taikatempulta — ilman mitään taikasauvaa.
Eikö mennytkään niin kuin Strömsössä?
Ihannemaailmassa toisen rakastaminen ehdoitta ja täysin sydämin on yhtä helppoa kuin inspiroivan sitaatin eteenpäin jakaminen Facebookissa.
Oikeassa elämässä se edellyttää, että mieleni on tyyni ja vakaa.
KENENKÄÄN mieli ei ole koko ajan tyyni ja vakaa. Jopa Dalai Lama myöntää välillä suuttuvansa.
Jos Dalai Lama menettää malttinsa, meidän vähemmän hengellisten ei tarvitse ihmetellä, jos emme koko ajan koe ääretöntä rakkautta ja kiitollisuutta.
Riittää, että sillä hetkellä kun mielemme on vakaa ja tyyni, annamme itsemme kokea täyttä rakkautta. Se on myös paras hetki miettiä käytännön ratkaisuja mahdollisiin käytännön ongelmiin, joita läheisen tavoista ja tottumuksista seuraa.
Tein muutama päivä sitten Facebookiin Päivän teorian samasta aiheesta. Voit katsoa sen täällä.
