Saisinpa jostain taikasauvan, jolla muuttaa muita

Haluaisin ihan hulluna taikasauvan, jota heilauttamalla voisin muuttaa muita.

Esim. olisiko vähän mahtavaa, jos saisin yhdellä huitaisulla läheisen edes harkitsemaan tupakanpolton lopettamista. Tai toisen läheisen aloittamaan terveellisemmät elämäntavat. Tai ystävän näkemään miten hän on sössimässä lupaavan uuden parisuhteen.

Ollapa taikasauva, jolla saisin surun murtaman tutun täyttymään helpotuksella ja ilolla. Itsepetoksessa elävän tyypin näkemään totuuden itsestään ja tilanteesta. Vihaisen läheisen antamaan minulle typerät mokani anteeksi.

Voi olla, että jos minulla olisi sellainen taikasauva, saattaisin käyttää sitä itseenikin.

Simsalabim! — Illalla ajoissa nukkuminen tuntuisi maailman parhaalta idealta.

Alagazam! — Rakastaisin minimalistista sisustusta ja siistiä kotia.

Ananasakäämä! — En enää ikinä saisi huutoraivareita kun toinen ei suostu muuttumaan.

Olisipa se mahtavaa.

Ennen vanhaan olisin ehkä yrittänyt keksiä tähän jonkin hienon näkökulman tyyliin “on hyvä ettemme voi muuttaa toisia koska silloin voimme kasvaa yhdessä plää plää plää”, mutta nyt ei jaksa.

Sen sijaan keskityn hyväksymään sen, että jos oman ajattelun muuttaminen väkisin vääntäen on ihan sairaan vaikeaa, niin toisen muuttaminen on täysin mahdotonta.

Ihmiseläin kun on rakennettu niin, että mikään ulkopuolinen asia voi yksin pakottaa sitä ajattelemaan tai tuntemaan tietyllä tavalla.

Ei, vaikka välillä tuntuu tosi todelta, että toiset pakottavat minut tuntemaan huolta tai ärsyyntymään, kun he eivät muuta ajatteluaan tai toimintaansa.

Kiitti v***sti oma mieli!

Nigerialaishuijarit, pyramidimarkkinoijat ja salasanoja kalastelevat hakkerit jää kyllä kakkoseksi omalle mielelleni.

Harva se päivä mieleni höynäyttää minut syyttämään kurjasta olostani muita ihmisiä. Uskomaan todeksi ajatuksen että “en voi rakastaa toista täysin sydämin ennen kuin hän muuttaa käytöksensä”.

Tai pitämään faktana että, “jos en koko ajan murehdi läheiseni puolesta, olen tunnekylmä ja kamala ihminen”.

Tai olettamaan, että “jos en jatkuvasti nalkuta, raivoa tai loukkaannu toisen käytöksestä, se ei ikinä muuta sitä”.

Hahahahahaaa! Kuuletko mieli, miten nauran sinulle (katkerasti)?

Sori, mutta ei se niin mene.

Kuinka kestää ettei läheinen muutu

Okei, leikitään hetki, että olen oikeassa. Että emme voi muuttaa läheisiämme vastoin heidän tahtoaan. Miten pystyn elämään ihmisen kanssa, jonka toiminta näyttää ahdistavan, ärsyttävän tai pelottavan minua?

Niin, missä sanotaan että minun on pakko jakaa arkeni ja elämäni hänen kanssaan? Se, että pesäerosta voi seurata todella ikäviä käytännön ongelmia ei sinällään estä minua lähtemästä. Jään, koska jollain tasolla lasken jäämisen paremmaksi tai vähemmän huonoksi vaihtoehdoksi kuin lähtemisen.

Jos päätän jäädä, minun ei onneksi ole pakko olla koko ajan paskana toisen typeristä ratkaisuista.

Jos haluan rakastaa häntä täysin sydämin, minun ei tarvitse odottaa, että hän muuttuu. Riittää, että annan itselleni luvan rakastaa häntä täysin sydämin tässä ja nyt. Voi olla, että joskus hän vielä muuttaa käytöstään. Voi olla että ei. Mutta ainakin sain kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan joka päivä.

Jos haluan olla empaattinen ja ihana ihminen, annan toiselle armoa. Ymmärrän, että yhtä vähän kuin minä voin pakottaa toista muuttumaan, hän itse pystyy pakottamaan itsensä muutokseen, jos hänen mielensä ei ole siihen vielä valmis.

Näen, että samalla lailla kun minulla on ääretön potentiaali uuteen ajatteluun, muutosvastaisen läheiseni mieleen voi hetkellä millä hyvänsä juolahtaa uusi, parempi ajatus, joka saa hänet muuttamaan mieltään. Sitä odotellessa voin antaa itseni kokea täyttä rakkautta häntä kohtaan.

Jos haluan tukea toisen muutosta, ymmärrän, että silloin kun olemme ahdistuneita, stressaantuneita, peloissamme ja häpeissämme, ajattelumme laskee villipedon tasolle. Kapasiteettimme löytää uusia vastauksia ja toimivia ratkaisuja on käytännössä nolla.

Muistan, että itsekin olen saanut parhaat oivallukset ja uudet ideat silloin, kun mieleni on levollinen ja tyyni. Näen, että vaikka en voi pakottaa läheistäni ahdistumaan, niin nalkutus, tylytys ja huutoraivarit harvemmin lisäävät rakkautta ja rauhaa ihmissuhteissa.

Niinpä voin keskittyä hengittämään oman ketutuksen, ahdistuksen, stressin, ärtymyksen ja pelon läpi, kunnes olen taas siinä tilassa, jossa voin antaa itselleni luvan rakastaa toista täysin sydämin — sellaisena kuin hän on.

Ja sillä hetkellä kun hoksaan, miten se tapahtuu, se tuntuu taikatempulta — ilman mitään taikasauvaa.

Eikö mennytkään niin kuin Strömsössä?

Ihannemaailmassa toisen rakastaminen ehdoitta ja täysin sydämin on yhtä helppoa kuin inspiroivan sitaatin eteenpäin jakaminen Facebookissa.

Oikeassa elämässä se edellyttää, että mieleni on tyyni ja vakaa.

KENENKÄÄN mieli ei ole koko ajan tyyni ja vakaa. Jopa Dalai Lama myöntää välillä suuttuvansa.

Jos Dalai Lama menettää malttinsa, meidän vähemmän hengellisten ei tarvitse ihmetellä, jos emme koko ajan koe ääretöntä rakkautta ja kiitollisuutta.

Riittää, että sillä hetkellä kun mielemme on vakaa ja tyyni, annamme itsemme kokea täyttä rakkautta. Se on myös paras hetki miettiä käytännön ratkaisuja mahdollisiin käytännön ongelmiin, joita läheisen tavoista ja tottumuksista seuraa.

Tein muutama päivä sitten Facebookiin Päivän teorian samasta aiheesta. Voit katsoa sen täällä.

Näkevätkö vauva.fi:n AV-mammat Sami Minkkisen läpi?

Kuuntelin tänään aamulla radiosta parisuhdebloggaaja Sami Minkkisen haastattelua uunituoreesta avioerostaan. (HUOM! Eri mies kuin NLP/hypnotisoija Sami Minkkinen.) Heppu kertoi rakastuneensa niin tulisesti johonkuhun, että haastattelun mukaan oli “viikon, kaksi” harkittuaan päättänyt erota vaimostaan, jonka kanssa hänellä on pari kuukautta vanha vauva.

Jostain syystä herra päätti tehdä asiasta samantien julkisen. Ensin hän kertoi erosta suositussa blogissaan ja sen jälkeen antoi eri medioille aiheesta haastatteluja. Tästä seurasi valtava palauteryöppy niin Samin omilla Facebook-sivuilla kuin netin eri keskustelupalstoilla.

Pikaisen ja täysin mutupohaisen arvion mukaan noin 75 % tuomitsi, ihmetteli tai kyseenalaisti Samin toimintaa.

Aamun haastattelussa Sami ja juontajat selittivät Samin seuraajien voimakasta reaktiota mm. sillä, että kritisoijat pelkäävät tunnustaa itselleen, että ero olisi heidänkin kohdallaan oikea ratkaisu.

Onko näin?

Minä valehtelin itselleni

Olen ollut julkisuudessa ja pyörinyt netin keskustelupalstoilla 1990-luvun lopusta alkaen. Vuosien varrella olen saanut todella paljon kaikenlaista kritiikkiä.

Olen myös torjunut valtaosan kritiikistä ajatellen, että “osuin arkaan kohtaan” tai “tämä tyyppi on minulle vain kateellinen” tai “hän on vain alhaisessa mielentilassa”.

Jep jep.

No, olen edelleen sitä mieltä, että aina kun joku kirjoittaa erityisen kärkevän ja alatyylisen kirjoituksen, hän todennäköisesti käy ns. ylikierroksilla. Tiedän itsekin, että jos olen kiihtynyt, sanon kovemmin ja rumemmin, kuin mitä normaalisti sanoisin.

Mutta kun olen vuosia myöhemmin lukenut uusiksi kriittisiä kommenteja, joita minusta on kirjoitettu vaikkapa 5–10 vuotta sitten, olen joutunut häpeäkseni tunnustamaan, että monet kommenteista osuivat oikeaan.

Esimerkiksi vuosia ennen kuin itse tiesin, että minulla on ADHD ja tunne-elämän säätelyongelmia, tyypit joita en ole tietääkseni koskaan tavannut, pointtasivat asian vauva.fi:n AV-palstalla.

Argh!

Yritän nykyään suhtautua avoimemmin mielin kaikenlaiseen kritiikkiin omaa toimintaani kohtaan — tuli se sitten anonyymeiltä tyypeiltä netistä tai omilta läheisiltäni. Voin kertoa että se on välillä TODELLA VAIKEAA.

Ainakin osin vaikeus selittyy sillä, että ihmismieli on “ohjelmoitu” hakemaan todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta. Samaan aikaan mielemme sulkee pois argumentit, jotka voisivat horjuttaa uskomuksiamme. Mm. kirja Mistakes Were Made But Not by Me on täynnä jäätäviä esimerkkejä aiheesta.

Mistä tiedän pettäväni itseäni

Minun mieleni on erikoishyvä vedättämään minua. Se keksii ihania selityksiä ja huippupäteviä oikeutuksia jollain mittarilla mitattuna väärälle tai typerälle toiminnalleni.

Tässä on eräitä tunnusmerkkejä, joista tsägällä bongaan huijaavani taas itseäni:

1. Selittely, todistelu ja puolustelu

Mitä enemmän selittelen, todistelen ja puolustelen jotain valintaani tai toimintaani, sitä varmemmin valehtelen itselleni. Siinä vaiheessa kun mieleeni nousee lauseita tyyliin “se on vaan kateellinen”, “tämä on oikein koska x, y ja z” tai “tämä on oikeasti hänen parhaakseen” olen tukevasti itsepetoksen puolella.

2. Syyttäminen

Mitä enemmän syytän muita ymmärtämättömyydestä, itsekkyydestä, julmuudesta tai pahansuopuudesta, sitä varmemmin olen juuri itse toimimassa itsekkäästi, julmasti ja ajattelemattomasti. Tämän asian myöntäminen on minulle ehdottomasti vaikeinta.

3. Puolustelevien kommenttien hakeminen

Jos huomaan googlaavani faktoja ja esimerkkejä, jotka tukevat näkökantaani ja jättäväni väliin kommentteja, jotka puhuvat sitä vastaan, olen taas kovaa kyytiä menossa metsään.

“Oikeassa elämässä” saman ilmiön voin (ainakin jälkikäteen) bongata siitä, että puhun valinnastani vain ihmisille, joiden uskon puolustavan päätöstäni ja välttelen ihmisiä, jotka voisivat esittää jonkinlaista kritiikkiä.

4. Paineen tunne

Mitä voimakkaampaa tai pakkomielteisempää painetta tunnen tehdä isoja tai äkkivääriä ratkaisuja, sitä varmemmin olen itsepetoksen sokaisema.

Tieto siitä, että olen neurologialtani keskivertoa impulsiivisempi, epävakaampi ja voimakkaampia tunteita kokeva, on auttanut jossain määrin ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiin.

Voimakas tunnetila kuten innostus, kiima, huuma, toivo, rakastuminen, pelko, epätoivo tai viha ei ole merkki oikeasta ratkaisusta — se on merkki siitä, että sympaattinen hermostoni on aktivoitunut eli olen “taistele tai pakene (tai pane)” -tilassa.

Tässä tilassa ajatteluni muuttuu “eläimellisemmäksi” ja kapasiteettini nähdä suuria kokonaisuuksia ja tekojeni seurauksia heikkenee dramaattisesti.

5. Metallinen, kireä ja kimeä äänensävy

Kun valehtelemme, kehomme sympaattinen hermosto aktivoituu eli kehomme menee ns. hälytystilaan. Tai kääntäen: kun kehomme on hälytystilassa, valehtelemme herkemmin.

Hälytystila saa mm. äänihuulemme kiristymään, mikä ilmenee kireänä ja kimeänä tai käheänä äänensävynä. Tunnistan usein oman valehteluni vasta kun kuulen oman ääneni. Kuulostan silloin samalla tavalla imelän muoviselta kuin miltä oma äitini kuulostaa valehdellessaan itselleen.

Miksi Sami Minkkinen (ehkä) valehtelee itselleen

Tämän aamun haastattelua kuunnellessani ajattelin moneen otteeseen miehen kuulostavan juuri samalta, kuin miltä itse olen kuulostanut oman impulsiivisen idiotismini jälkeen. Samat selitykset rohkeudesta ja omien tunteiden seuraamisesta. Sama uhrihenkinen suhtautuminen kritiikkiin.

Olin tunnistavinani myös minulle tutun tarpeen hakea oikeutusta ja ymmärrystä omalle typeryydelleni julkisuudessa. Olen melko varma että minäkin olen joskus vedonnut “velvollisuuteen kertoa totuus” julkisuudessa ihmisille, joista suurinta osaa en ole koskaan edes tavannut. Auts!

Samia kuunneltuani tajusin yhtäkkiä, miten loukkaavaa exiä kohtaan on hehkuttaa uutta rakkautta mediassa. Kyllä — vasta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin. Anteeksi.

Minä en tunne Sami Minkkistä enkä tiedä mitään muuta hänen parisuhteestaan ja elämästään kuin mitä olen tämän kohun myötä kuullut tai lukenut.

On ihan täysin mahdollista, että valehtelen taas itselleni, kun luulen kuulevani hänen äänessään ja selityksissään ihan helvetillistä itsepetosta. Ainakin haastattelun kuunneltuani tajusin miten olen TAAS KERRAN kieltäytynyt näkemästä eräitä ikäviä totuuksia omassa elämässäni. Prkl.

Niin tai näin — tässä vinkkini sinulle, Sami:

Joskus kovakin kritiikki voi osua oikeaan, vaikka sitä ei millään haluaisi uskoa todeksi.

Sori.

P.S. Radiotoimittaja ei muuten sanonut että olet jättänyt pienen lapsesi vaan että olet jättänyt pienen lapsesi ÄIDIN — suosittelen kuuntelemaan haastattelun uudestaan ja miettimään miksi kuulit kyseisen kohdan väärin.

[Kuva: Oscar Keys]

Entä jos tökerö läheisesi ei olekaan ilkeä vaan vammainen?

Onko elämässäsi ihminen, joka ei tunnu kuuntelevan toiveitasi, ei näytä ottavan tosissaan hätääsi ja käyttäytyy todella tökerösti silloin kun tunnet tarvitsevasi eniten apua?

Epäiletkö hänen toimivan niin, koska hän ei kunnioita, arvosta ja rakasta sinua vaan on ilkeä ja julma kusipää?

Mitä jos hän on oikeasti vain jollain lailla vammainen?

Peda.net:in mukaan “Vammainen ihminen on henkilö, jolla on pitkäaikaisia tai pysyviä toimintarajoitteita ja vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista omassa elinympäristössään.”

Erilaiset neurologiset poikkeavuudet kuten autismi ja AD(H)D ovat myös vammaisuuden muotoja.

Voiko ikävästi käyttäytyvä läheisesi olla sittenkin vain vammainen?

Oletko alkanut epäillä että läheisesi on tahallaan ilkeä, julma tai välinpitämätön koska hän käyttäytyy jollain seuraavista tavoista:

  • Hänen silmiinsä tulee usein lasittunut katse tai hän vaikuttaa poissaolevalta kun yrität puhua hänelle.
  • Hän töksäyttelee sosiaalisissa tilanteissa asioita, joita muut pitävät ilkeänä tai julmana — kun häntä syytetään ilkeydestä, hän vaikuttaa aidosti hämmästyneeltä ja sanoo ettei tarkoittanut mitään pahaa.
  • Hän on jatkuvasti myöhässä tai jättää hoitamatta asioita, vaikka niistä seuraa hänelle raskaita sanktioita kuten rahan tai työpaikan menetyksiä.
  • Jos olette yhdessä sosiaalisessa tilanteessa, jossa sinulle käy selväksi että joku on ahdistunut tai surullinen ja mainitset hänelle siitä jälkeenpäin, hän näyttää olevan hölmistynyt tiedosta.
  • Hän ei näytä tajuavan että olet ahdistunut tai vihainen ellet saa ihan hirvittävää itkukohtausta tai raivareita.
  • Jos alat itkeä tai huutaa raivosta, hän ei reagoi mitenkään, näyttää lähinnä hämmentyneeltä tai menee paniikkiin samalla tavalla kuin eksynyt lapsi sen sijaan että lohduttaisi tai reagoisi tavalla jolla useimmat tuttavasi reagoisivat vastaavassa tilanteessa.
  • Hän vaatii että asiat tehdään aina samalla tietyllä tavalla eikä kestä yllätyksiä.
  • Hän menee uusissa sosiaalisissa tilanteissa lukkoon.
  • Hän yrittää hyvitellä sinua riidan jälkeen teoilla tai lahjoilla jotka eivät sovi lainkaan tilanteeseen sen sijaan että ottaisi puheeksi mikä sinua oikeasti vaivasi. Kun sanot hänelle asiasta, hän näyttää hätääntyvän tai suuttuvan ja saattaa kysyä “Mitä mun sitten olisi pitänyt tehdä?”
  • Hän käyttäytyy riidan jälkeen niin kuin mitään olisi tapahtunutkaan tai tavalla, jota täysjärkiset ja tasapainoiset tuttavasi pitävät todella kummallisena tai järjenvastaisena. Kun syytät häntä toiminnasta, hän ei tiedä itsekään miksi toimi kuten toimi.
  • Kun ihmiset suuttuvat hänelle hänen käytöksestään tai laittavat välit hänen kanssaan poikki, hän vaikuttaa olevan aidosti ihmeissään tapahtuneesta tai kieltäytyä uskomasta todeksi että näin on käynyt.
  • Kun otat hänen käytöksensä puheeksi hänen vanhempiensa, sisarustensa tai lapsuudenystäviensä kanssa, he sanovat “se nyt on aina ollut tuollainen” tai “hän on ihan kuin isänsä/äitinsä”.

Edellä mainitut esimerkit oli otettu useamman eri poikkeavuuden tunnusmerkeistä. Niin hauskaa kuin nettidiagnoosien tekeminen onkin, suosittelen erittäin lämpimästi ja painokkaasti että lopulliset diagnoosit siitä, mikä jotakuta ehkä vaivaa, jätetään ammattilaisille.

Kannattaako hakea diagnoosi?

Moni vastustaa diagnoosin hakemista siksi, että pelkää sen leimaavan hänet tai läheisensä. Ilmeisesti he pelkäävät diagnoosista tietävien ihmisten ajattelevan että hän on jollain lailla kakkosluokan kansalainen.

Itse olen sitä mieltä, että jos käytös joka tapauksessa aiheuttaa jatkuvasti ongelmia ja väärinkäsityksiä, diagnoosi voi auttaa läheisiä ymmärtämään ettei toinen tosiaankaan toimi niin tökerösti ja ajattelemattomasti koska haluaa satuttaa heitä vaan koska häneltä puuttuu sisäsyntyinen kyky toimia samalla tavalla kuin valtaväestö.

Kuvittele että joku ei näytä kuuntelevan sinua. Suutut kun uskot että hän kyllä kuulee mutta esittää ettei kuuntele koska haluaa loukata sinua tai ei kunnioita sinua. Mieti miten suhtautumisesi muuttuu, jos saat selville että hän oikeasti kuuro.

Diagnoosi auttaa myös neurologisesta poikkeavuudesta kärsivää tunnistamaan selkeämmin omat rajoitteensa, jolloin on mahdollista etsiä esimerkiksi toimintaterapeutin kanssa uusia toimintatapoja vähentää väärinkäsityksiä ja käytännön ongelmia, joita rajoite muuten aiheuttaa neurotyypillisten ihmisten kanssa eläessä.

Eli esimerkiksi henkilö jolla on vaikeuksia lukea sisäsyntyisesti toisten tunteita, voi ottaa kumppanin kanssa käyttöön turvasanan tai tunnusmerkin, joka kertoo hänelle että nyt toinen haluaa puhua asiasta, joka on parasta ottaa vakavasti.

Minäkään en sotke, säädä ja sählää pahuuttani

Useampi ihminen on syyttänyt minua siitä, että jätän tavaroita levälleen, asioita hoitamatta tai myöhästelen ihan vain mielenosoitukseksi tai koska en kunnioita heitä ja heidän toiveitaan.

Tosiasiassa minulla on ADD eli tarkkaavaisuushäiriö — neurologinen poikkeavuus, jonka takia kykyni hahmottaa aikaa ja pitää tavaroita ja asioita järjestyksessä on huomattavasti huonompi kuin neurologisesti tyypillisillä “tavallisilla” ihmisillä. Sen lisäksi katoilen helposti omiin ajatuksiini jolloin en näe ja kuule mitä ympärilläni tapahtuu.

On ollut todella turhauttavaa yrittää vakuuttaa muille, että ei, en todellakaan ajattele että minä saan sotkea yhteisen kotimme. Ei, en ajattele ettei toisen aika ole yhtä arvokasta kuin minun aikani ja siksi “saan” myöhästellä. Ei, en todellakaan ole kuuntelematta toista siksi etten välitä hänestä ja hänen ajatuksistaan.

Olen ollut aina tällainen, mutta siitä huolimatta vasta reilu vuosi sitten eräs ADD-aivoinen huomautti minulle, että saatan kärsiä tarkkaavaisuushäiriöstä. Toki moni on huomannut että toimin toisin kuin muut, mutta on laittanut sen joko huonon kasvatuksen, idioottimaisuuden tai ihan vain kusipäisyyden piikkiin.

Tyypillisen ADD-ihmisen tapaan sain aikaiseksi varata ajan lääkäriin vasta viime keväänä. Poikkeavuudestani ei ollut pienintäkään epäilystä ja lääkekokeilu vahvisti epäilyn siitä, etteivät aivoni toimi samalla tavalla kuin valtaväestöllä.

Diagnoosi oli ensisijaisesti helpotus, koska olin itsekin ajatellut usein mikä minua oikein vaivaa, kun en hyvistä aikomuksistani ja kovasta tsempistä huolimatta pysty toimimaan niin kuin toiset.

Siinä mielessä se oli järkytys, että tajusin kuinka paljon muut ja minä itse olin syyttänyt itseäni vuosikymmenien ajan vain yrityksen puutteesta — samalla tavalla kuin sokea olisi syyttänyt itseään siitä ettei näe.

Vammaisuus ei vapauta (välttämättä) vastuusta

Ei, en ole edelleenkään sitä mieltä, että tarkkaavaisuushäiriö oikeuttaisi minua esimerkiksi sotkemaan kotiani, olemaan myöhässä tai jättämään asioita hoitamatta ajallaan.

Katson että minua koskevat samat velvollisuudet tässä yhteiskunnassa kuin kaikkia muitakin — saatan vain tarvita toisenlaisia strategoita ja enemmän apua niiden täyttämiseen kuin sellaiset, joilta tämä poikkeavuus puuttuu.

Suurimman osan aikuisiästäni olen onnistunut järjestämään elämäni niin, että erikoisominaisuuteni ovat minulle voimavara eivätkä liikaa elämää vaikeuttava vaiva. Tarkkaavaisuushäiriöstäni on ollut minulle myös paljon hyötyä ylikeskittymisen, ajattelun nopeuden ja keskivertoa paremman mielikuvituksen muodossa.

En usko että olisin kirjoittanut 3 elokuvaa, 30 kirjaa, yli 70 kolumnia ja yli 100 osaa erilaisia televisiosarjoja tähän ikään mennessä ilman ADD:täni.

Nykyisessä elämäntilanteessani olen huomiota ja hoivaa kaipaavien pienten lasten äiti, joka joutuu tekemään paljon asioita, jotka eivät käy häneltä luonnostaan. Diagnoosin saaminen on auttanut minua huomioimaan omat rajoitukseni ja kompensoimaan niitä eri tavoin.

Esimerkiksi käytän tätä nykyä lääkitystä, joka auttaa minua suoriutumaan paremmin aiemmin haastavista arkirutiineista, kuten lasten kanssa kotoa ulos lähtemisessä.

Osaan myös varoa paremmin tilanteita, joissa ADD-mieleni vie minut hakoteille. Esimerkiksi tänään valmistautuessani viemään lasta päiväkotiin ignoroin tietoisesti kaikkia mieleeni nousevia “mä hoidan äkkiä vielä tämän…” -ajatuksia.

Kotia järjestäessäni olen huomionut sen, että jos jokin ei ole minulla silmissä, se ei ole minulla mielessä.

En enää oleta niin usein että asiat pysyvät mielessäni jos en kirjoita niitä muistiin.

Olemme myös muuttamassa maalle osin sen takia, että tiedän luonnon läheisyyden ja kaupungin ärsyketulvan välttämäisen vähentävän kuormittumistani ja sitä kautta parantavan suorituskykyäni.

Mitä seuraavaksi?

Jos tämä kirjoitus sai sinut epäilemään, että ehkäpä läheiselläsi on sittenkin neurologinen poikkeavuus, jonka takia hän ei osaa lukea sosiaalisia tilanteita, tulkita tunteita, reagoida odotetusti tai toimia muuten tavalla, jota sinä ja yhteiskuntamme odottaa häneltä, suosittelen hakemaan apua.

Ilmeisesti julkisella puolella eri ammattilaisten tietämys vaihtelee, mutta ei siitä varmaan mitään haittakaan ole, jos kysyy apua ensin omasta terveyskeskuksesta.

Jos ongelmat ilmenevät nimenomaan parisuhteessa, kannattaa varmistaa jo parisuhdeterapeuttia etsiessä että tämä on perehtynyt erilaisiin neurologisiin poikkeamiin. Oma arvaukseni on että psykiatrin lääkärikoulutuksen saaneilla terapeuteilla on hyvä mahdollisuus tietää enemmän neurologisista poikkeavuuksista.

Autismi- ja aspergerliitto voi olla hyvä aloituspaikka niille, joiden kumppanin ydinongelmana näyttää olevan vaikeus lukea toisten ja omia tunnetiloja oikein: http://www.autismiliitto.fi/

Jos jatkuva myöhästely, kaoottisuus ja kyvyttömyys tarttua toimeen tuottaa vaikeuksia, selitys voi löytyä AD(H)D:stä ja apua voi löytyä ADHD-liitosta: http://www.adhd-liitto.fi/

Sain oman ADD-diagnoosini yksityiseltä puolelta Elina Sihvolalta ProNeuron psykiatriakeskuksesta, jossa diagnosoidaan ja autetaan myös muista neurologisista ja psykiatrisista poikkeavuuksista kärsiviä henkilöitä.

Myös Sami Leppämäki on suosittu ADHD-lääkäri.

Entä jos läheisesi onkin autisti, asperger, ADHD tai ADD?

Mitä toiselle saa sanoa?

“Mitä ajattelet minusta ei ole minun asiani” -kirjoituksen kommenttiosastolla Vakilukija kysyi:

“Ilmeisesti en ole sisäistänyt tätä perusajatusta. Toisille ihmisille voi tehdä ja sanoa ihan mitä huvittaa, ja jos tuntuu heistä pahalta, se on heidän ongelmansa?”

Tämä on äärimmäisen hyvä kysymys, jota olen joutunut miettimään sen jälkeen kun minua syytettiin kiusaamisesta, koska olin jakanut eteenpäin erään parodiablogin kirjoituksia. Missä menee raja?

Onko OK sanoa asioita, joista toinen voi pahoittaa mielensä?

Veikkaan että jos menisin yllättäen kysymään kadulla käveleviltä ihmisiltä “Onko OK sanoa asioita, joista toinen  pahoittaa mielensä?”, heidän ensimmäinen reaktionsa olisi “ei saa”.

Mutta mitä jos joku pahoittaa mielensä kohteliaisuudeksi tarkoitusta lausunnosta, koska sattuu olemaan ns. alhaisessa mielentilassa?

Esimerkiksi olen itse joskus alhaisessa mielentilassa ottanut kohteliaisuudeksi tarkoitetun kommentin “kylläpäs sä olet laihtunut” loukkauksena.

Olen jopa pitänyt puolison rakkaudessa sanomaa vakuutusta “rakastan sinua” piruiluna, koska en kokenut olevani rakastettava.

Mielestäni tällaista tilannetta on mahdotonta täysin välttää, joten en stressaa sillä ymmärtääkö joku vilpittömän kommenttini huonona hetkenä väärin.

Mitä jos joku puhuu mielestäni ns. paskaa? Eli näen hänen jutuissaan ajatusaukkoja, valheellisia tai virheellisiä väittämiä joita ei ole perusteltu ja hypetystä joka ei perustu mihinkään. Saako niitä pointata, jos toinen ei pidä siitä että häntä kritisoidaan?

Tässä kohtaa pyrin kuuntelemaan sisäistä viisauttani ja kysyn itseltäni onko mielestäni virheellisen tai puutteellisen tiedon välittäjälle tai hänen kuuntelijoilleen jotain hyötyä siitä, että juttuja kritisoidaan.

Eräs läheisimmistäni ihmisistä ottaa alhaisen mielentilan ajatukset todella vakavasti eikä korkeassakaan mielentilassa halua kuulla, että “ajatus on vain ajatus”. Olen OK sen kanssa, ettei hän näe mitä haluaisin hänelle näyttää, joten en yleensä pointtaa hänelle miten hän kokee vain ajattelunsa.

Mielestäni on OK kritisoida tiettyjen terapiasuuntausten edustajien väittämiä, joista olen eri mieltä. Vaikka kyseisen suuntauksen edustajat suuttuisivat minulle, joku suuntauksen pariin kääntymistä miettinyt voi nähdä mikä siinä on ongelmana.

Jos tarkoituksena on vain raivon vallassa satuttaa toista — vrt. haukkua jotain tyhmäksi lehmäksi — niin se on aina typerää ja turhaa eikä tee hyvää edes raivoajalle.

Sama pätee vähättelyyn jne. joka perustellaan esim. ominaisuudella, jota yleensä pidetään tavoiteltavana — vrt. “mikä se luulee olevansa kun on aina niin ylipositiivinen”. Tällainen käytös kumpuaa nähdäkseni kateudesta.

Saako toiselle nauraa?

Onnellisuus-elokuvasta mieleeni jäi kohtaus, jossa kaksi menestynyttä siskoa ovat vähemmän menestyneen siskonsa kanssa samassa ruokapöydässä. Siskot nauravat pikkusiskon hyvää tarkoittavalle kommentille.

Sitten toinen sanoo järkyttyneelle pikkusiskolle: “Emme naura sinulle, nauramme kanssasi”. Johon pikkusisko vastaa: “Mutta minä en naura.”

Onko oikein nauraa muille silloin, kun he eivät osaa itse nauraa itse itselleen? Ehkäpä satunnaisen ohikulkijan ensimmäinen vastaus olisi “ei”.

Oletko koskaan ihmetellyt naureskellen julkkisten toilailuja, tykännyt esimerkiksi Matti-Esko Hytösen tai Jyrki Lehtolan kirjoituksesta tai vaikkapa nauranut Johanna Tukiaisen suuruudenhulluille kuvitelmille itsestään? Entä nauranut piilokamera-televisio-ohjelmassa raivostuneelle? Minä olen. Onko se oikein? En tiedä.

Minua syytetään nyt kiusaajaksi sillä perusteella, että olen jakanut twitterissä eteenpäin kirjoituksia parodiablogista, jossa nauretaan yrityskonsulteille, digi-intoilijoille, some-fanaatikoille ja wannabe-yrittäjille. Blogin kirjoittajan nimi on sananmuunnos erään yrityskonsultin nimestä ja blogissa on kirjoituksia, joissa suoraan irvaillaan yrityskonsultin omassa blogissaan ja twitterissä esittämille lausunnoille.

Kiusausväitteen jälkeen olen kuunnellut sydäntäni ja  tullut siihen tulokseen, että saatan olla jonkin vääristymän vallassa, koska en voi nähdä juttujen jakamista kiusaamisena. Kyllä, eräät blogin kirjoituksista ovat hyvän maun rajoilla, ja jos kirjoitus on sellainen, että siitä tulee minulle yhtään epämukava olo, en ole jakanut sitä eteenpäin.

Mutta monet kirjoituksista ovat mielestäni osuvia ja oivaltavia ja ovat auttaneet minua näkemään aiemmin hypettämiäni asioita uudessa valossa.

Esimerkiksi yrittäjäperheen jäsenenä osasin arvostaa tätä kirjoitusta, joka ei nähdäkseni viittaa kehenkään tiettyyn henkilöön, eikä varsinkaan mielensä pahoittaneeseen yrityskonsulttiin.

Tai tämä Twitterissä pyöriviä irvaileva kirjoitus osui kyllä minuunkin.

Tässä tekstissä kritisoitiin parodioidun yrityskonsultin esittämiä väitteitä ja viimeistään tämä Marissa Mayerin haastattelu osoitti että parodioija oli kuin olikin oikeassa (ja parodian kohde väärässä). Kirjoitus sai minut näkemään, että tosiaan, digitalisaatio ei ole niin pitkällä kuin mitä olin ajatellut.

Mielestäni juuri tässä kyseisessä tapauksessa toisen jutuille, uskomuksille ja tempauksille nauraminen on OK, koska se, jonka juttuja pilkataan, on aikuinen ja tiettävästi mielenterveydeltään terve, menestynyt ihminen, joka nauttii arvostuksesta tietyissä piireissä. Hän on aggressiivisesti tuonut itseään ja ajatuksiaan esiin sosiaalisessa mediassa ja hänellä on laaja fanijoukko.

Kaiken huipuksi hän itse hehkutti fiilareissa parodiablogin kirjoituksia, kunnes suuttui jostain kirjoituksesta. Se, että hän tuomitsee nyt kaikki kirjoitukset — liittyivät ne häneen tai eivät — kertoo ettei ongelmana ole niinkään juttujen sisältö kuin se, että hän on suuttunut parodiablogin kirjoittajalle.

Suututtuaan parodiablogin kirjoittajalle yrityskonsultti alkoi hyökätä hyvin epäasiallisesti sellaisten ihmisten kimppuun, jotka jakoivat eteenpäin parodiablogin kirjoituksia — siitä riippumatta sivusivatko ne häntä — vaikka paria päivää aiemmin hän oli itse jakanut blogia. Tuolloin minä en ollut vielä hyökkäyksen kohteena, mutta pidin yrityskonsultin käytöstä naurettavana ja mm. lakkasin lukemasta hänen blogiaan.

Jos kyseessä olisi selvästi mielenterveysongelmainen (esim. masentunut), sosiaalisesti heikossa asemassa oleva (esim. jollain lailla syrjäytynyt, ihminen jolla ei ole kavereita tai tykkääjiä tai faneja) tai henkilö joka ei tuo itseään esiin (esim. ihan vain Facebookissa tai Twitterissä itseään numeroa tekemätön ihminen), niin silloin hänelle nauraminen olisi mielestäni epäreilua.

Standardit vs. todellisuus

Vakilukija jatkaa toisessa kommentissa:

Joku perustaa Matri Kanninen -blogin. Kirjoittaja seuraa blogiasi ja julkaisee jokaisesta kirjoituksestasi oman väännöksensä. Näitä väännöksiä jaetaan sosiaalisessa mediassa ja jokainen linkin välittäjä lohkaisee jotain hauskaa kyytipojaksi. Onko asia mielestäsi hauska tai yhdentekevä eli annatko sen vain olla ja Matri Kannisen elää omaa elämäänsä?

Minä olen tuonut aktiivisesti itseäni ja juttujani esille niin netissä kuin perinteisessä mediassa. Mielestäni on täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että juttujani kyseenalaistetaan.

Tätä nykyä minä pidän kritiikistä — silloinkin, kun se alhaisessa mielentilassa tuntuu ikävältä. Kuten esimerkiksi kiusausväite. Näen sen tarjoavan minulle mahdollisuuden nähdä oman ajatteluni aukot ja toisaalta korjata jutuistani syntyneet väärinkäsitykset.

Minulle on myös sama, kuka kyseenalaistaa juttujani ja miksi. Niinpä en vaadi blogini kommentoijilta oikeaa nimeä tai sähköpostiosoitetta enkä ole vielä kertaakaan viimeisen kolmen vuoden aikana poistanut yhtään kommenttia, vaikka jotkut niistä ovat olleet hyvinkin aggressivisia ja henkilöön meneviä.

Yrityskonsultteja parodioivan blogin ilmestymisestä alkaen olen miettinyt mitä tekisin, jos joku tekisi minusta vastaavan blogin. Vastaus on aina sama:

Kävisin salaa korkeassa mielentilassa lukemassa blogia. Miettisin mikä puoli pilassa on totta ja voisinko ottaa siitä opikseni. Blogin sisällöstä riippuen saattaisin linkittää siihen esim. oivallettuani sen ansiosta jonkin oman sokean pisteeni. Jos taas sisältö olisi mielestäni ihan huttua, vaikenisin sen kuoliaaksi.

Toinen pointti — johon viittasin tällä videolla — on se, että olivatpa omat standardini mitkä tahansa, muut eivät välttämättä noudata niitä. Eivät edes silloin, kun ne teoriassa ovat heidänkin standardinsa.

Silloin kun ajaudumme liian syvälle villipetotilaan, unohdamme kaikki jalot ajatuksemme.

Jos olen sitä mieltä, että minun käytösstandardejani pitää noudattaa oli mielentila mikä tahansa, päädyn äkkiä tilanteeseen, jossa lisään turhaan omaa tuskaani loukkaantuessani tai suuttuessani kaikille, jotka käyttäytyvät toisin.

Jokainen, jolla on tiukat standardit “oikealle käytökselle” on takuulla saanut huomata, että vaikka kuinka suuttuisi, loukkaantuisi ja puuttuisi toisten “väärään” käytökseen, se ei muutu — ainakaan pysyvästi. Tai jos yhden ihmisen saa käyttäytymään “oikein”, elämässä tulee aina vastaan ihmisiä, jotka käyttäytyvät “väärin”.

Tässä kohtaa ainakin minua auttaa sen näkeminen, miten jokainen kokee vain oman ajattelunsa ja se, mitä muiden jutuista kulloinkin ajattelemme, riippuu mielentilastamme.

Niinpä minun ei tarvitse ahdistua, jos joku käyttäytyy tavalla, jota en arvosta. Ymmärrän mistä käytös kumpuaa, enkä ota sitä henkilökohtaisesti — ainakaan jos olen korkeassa mielentilassa.

Totta kai alhaisessa mielentilassa myös toisen epäasiallinen käytös voi tuntua pahalta, mutta tätä nykyä tunnistan mielentilani suhteellisen nopeasti, joten harvemmin lisään omaa pahaa oloani märehtimällä miten “toi ei olisi saanut käyttäytyä noin” tai “miten se saattoi olla niin epäreilu” tms.

Tämä ei tarkoita sitä, että esimerkiksi jäisin kuuntelemaan raivoavan rakkaan turhaa kiukuttelua. Näen, että on suorastaan rakkaudellista estää toista sanomasta huonon mielentilan vallassa asioita, jotka myöhemmin voivat nolottaa häntä. Usein tehokkain tapa on ilmoittaa, että keskustelen asiasta, kun kumpikin on rauhoittunut.

Jos taas itse hairahdun alhaisen mielentilan vallassa puhumaan läpiä päähäni, pyydän mielentilan noustua anteeksi käytöstäni, mutten jää turhaan ruoskimaan itseäni. Vahinkoja sattuu, elämä jatkuu.

Näen myös, etteivät nämä ole mitään universaaleja standardeja, vaan omia henkilökohtaisia mieltymyksiäni, jotka voivat muuttua elämänkokemuksen ja jopa mielentilan mukaan.

Millaista käytöstä sinä odotat itseltäsi ja muilta?

onkosanomisestailoa

Kutri.net:in VIP-jäsen! Huomasitko että uusin VIP-podcast on nyt netissä? Aiheena mm. miten se, että jokin tuntuu todelta ei tarkoita että se on totta.

Liity täällä VIP-jäseneksi