Näin vuoden viimeisen päivän kunniaksi ehdotan, että varaat vaikka vain viisi minuuttia kuluneen vuoden kelaamiseen. Tee se hetkenä jolloin olosi on virkeä, levollinen ja vakaa.
(Eli itse teen tämän vasta 1.1. koska yöunet jäivät lyhyeksi oksentelevan lapsen kanssa, hahhah!)
Ihannetapauksessa vastaa kirjallisesti tai ainakin ääneen alla oleviin kysymyksiin.
Halutessasi voit kysyä ne myös kaverilta, joka voi kysyä kysymykset sinulta. Tällöin kuulette eri tavalla niin kysymykset kuin omat vastauksenne. Samalla voitte kysellä toisiltanne syventäviä kysymyksiä ja opitte tuntemaan toisenne paremmin.
Jos saisit elää tämän vuoden uusiksi tietäen mitä nyt tiedät, mitä tekisit toisin?
Mitkä asiat onnistuivat tai toimivat? Miksi niin kävi?
Mitkä asiat menivät jotenkin pieleen tai tavalla josta et pitänyt? Mitkä tapahtumat johtivat kyseiseen lopputulokseen?
Mitä olisi pitänyt tapahtua, että homma olisi hoitunut haluamallasi tavalla?
Mitä toivot tulevalta vuodelta?
Miten voisit hyödyntää tämän vuoden oppeja saadaksesi ilon irti tulevasta vuodesta?
Mitä aiot tehdä tulevan vuonna toisin kuin mitä teit tänä vuonna?
Entä mitä traditioita, tapoja tai oppeja haluat jatkaa tulevana vuonna?
Hyvää vuoden viimeistä päivää! Kiitos tästä vuodesta!
Tiesitkö että ihmismielen erikoisuuksiin kuuluu vääristymä, jonka saa meidät olemaan puuttumatta epäkohtiin silloin kun luulemme että joku toinen voi tehdä niille jotain?
Eli jos näet tajuttoman ihmisen maassa keskellä metsää jossa ei ole muita ihmisiä, menet helposti selvittämään mikä häntä vaivaa — mutta jos näkisit saman tyypin makaavan puistossa, jossa pyörii muitakin ihmisiä, ensireaktiosi olisi olla puuttumatta tilanteeseen.
Pahimmillaan tämä sivustaseuraajailmiö (”bystander effect”) on johtanut siihen, että ihmisiä on kuollut ilman, että kukaan paikalla olleista on tehnyt mitään, koska jokainen heistä on olettanut jonkun toisen puuttuvan asiaan.
Tässä SOS-lapsikylän ja Samsungin yhteistyönä tekemässä videossa kaksi nuorta puhui julkisilla paikoilla (kovaan ääneen) siitä miten eivät uskalla mennä kotiin koska siellä dokattiin tai oli väkivaltaa. Lukuisat ihmiset kuulivat aivan varmasti heidän juttunsa, mutta vain kaksi puuttui mitenkään asiaan.
Käsi sydämelle: mitä sinä olisit tehnyt vastaavassa tilanteessa?
Kuinka usein sinä käännät pään pois tai suljet silmäsi nähdessäsi ihmisten tarvitsevan apua?
Luin sivustaseuraajailmiöstä jo muutama vuosi sitten ja silloin päätin, että alan puuttua aktiivisesti tilanteisiin, joissa jollain saattaa olla tarve apuun.
Jos näen pienten lasten vanhemman pyrkimässä rattaiden kanssa ovesta sisään tai vaikkapa vanhanmalliseen ratikkaan, menen auttamaan oven tai rattaiden kanssa, vaikka en olisi menossa samasta ovesta.
Jos näen jonkun tuijottavan tuskastuneena karttaa tai pyörivän sen näköisenä etteivät he tiedä missä he ovat, minä pysähdyn ja kysyn tarvitsevatko he apua. Älypuhelimeni karttasovellus on säästänyt monta ihmistä turhalta harhailulta.
Jos näen jonkun makaavan tajuttoman näköisenä maassa potkin hellästi häntä kengänpohjiin kunnes hän havahtuu. Sen jälkeen kysyn häneltä ystävällisesti ja lempeästi silmiin katosen: ”Hei, onko sulla kaikki OK?” Joka ikinen kerta kauheimmassakin jurrissa ollut henkilö on vastannut ystävällisesti kysymykseeni. Muutaman kerran olen soittanut paikalle ambulanssin tai poliisin auttamaan henkilön hoitoon tai turvallisempaan paikkaan.
Jos näen kouluikäisen lapsen kiusaavan toista lasta tai retuuttavan toisiaan tavalla, joka ei mene enää leikin piikkiin, menen kysymään ”hei, mitä täällä tapahtuu” ja pidän päälle luennon siitä, miksei muita saa kiusata.
Jos julkisissa kulkuvälineissä on väsyneen oloinen äiti, jonka lapsi kiukuttelee, saatan sopivan tilaisuuden tullen jakaa vertaistukea lempeän huumorin kautta. Löydän oikean aloituksen kuuntelemalla omaa sisäistä viisauttani — ajatuksia, jotka tuntuvat kumpuavan syvältä sisältäni kun oloni on vakaa ja levollinen.
Ensireaktioni on edelleen olla puuttumatta asiaan, mutta ohitan sen nopeasti muistuttamalla itseäni siitä, että niin on kaikilla muillakin — ja he eivät välttämättä tiedä sivustaseuraajailmiöstä ja mihin se voi pahimmillaan johtaa.
Ymmärrän, että joku voi välillä pitää minua ärsyttävänä korttelikyttänä tai ajatella että puutun asioihin, jotka eivät kuulu minulle. Se on OK. Joskus tällainen aktiivisuus johtaa siihen että minulta menee jopa vartti omaa aikaani tai joudun näkemään vaivaa minulle tuntemattomien ihmisten eteen. Se on OK.
Auttaessani muita ihan vain siksi että voin, koen olevani vahva, rohkea ja hyödyllinen.
Tunnen että voin muuttaa asioita — ainakin hetkellisesti ja vähän.
Kun luen tai kuuntelen sellaisten ihmisten tarinoita, jotka ovat olleet elämässään pohjalla ja sitten päässeet takaisin pinnalle, hyvin usein lyhyt kohtaaminen jonkun avuliaan ihmisen kanssa on voinut sysätä heidät takaisin paremmalle polulle.
Jos kenkä ei sovi jalkaasi kunnolla, onko silloin vika kengässä vai jalassasi?
Tuntuuko kysymys hassulta: totta kai kengässä, koska jalkaasi et voi vaihtaa, kengän voit.
Oletko koskaan käyttänyt väenvängällä kenkiä, jotka eivät sovi sinulle täydellisesti? Tai jopa sopivat huonosti? Harmitellut ”vääränmallisia” jalkojasi?
Minä olen.
Minulla on jalat, jotka eivät mahdu useimpiin standardimittaisiin kenkiin. Ne ovat melko leveät ja minulla on vaivasenluut.
Vuosikausien ajan vitsailin uusilla hiertävillä kengillä raahustaessani, että ”mä odotan, että mun jalkani muokkautuvat näihin kenkiin”. Kellarissani on läjä kenkiä, joihin jalkani eivät koskaan sopeutuneet.
Äitiyden ja iän myötä olen tullut mukavuudenhaluisemmaksi.
Tätä nykyä kuljen niin paljon paljain jaloin kuin mahdollista. Silloin kun käytän kenkiä, ne ovat yleensä leveitä, korottomia ja lattapohjaisia paljasjalkakenkiä, tennareita tai muita tossutyyppisiä kenkiä, joissa jalkani eivät hierry eivätkä väsy.
Miksi yrittäisin väen vängällä pakottaa jalkani sopimaan standardimuotin mukaan valmistettuihin kenkiin, jos ne eivät kerran sovi jalkaani? Vain siksi että näyttäisin paremmalta?
Vahvuudet saavat sinut tuntemaan itsesi vahvemmaksi
Olen elämäni aikana yrittänyt survoa itseäni rooleihin, joihin en sovi.
Yritin opetella hiljaiseksi ja hillityksi erään kumppanin vaatimuksesta, vaikka olen luonnostani kovaääninen ja voimakastemperamenttinen.
Kokeilin olla pariinkin otteeseen sihteerinä vaikka olen hajamielinen eikä minulla ole ajantajua eikä kasvo- tai nimimuistia.
Lupauduin käsikirjoittamaan erästä viihdeohjelmaa vaikka en katso vastaavia ohjelmia enkä tiedä mitään niiden kirjoittamisesta sillä seurauksella, että ohjelma floppasi ja sovimme yhdessä tuottajan kanssa että lopetan ohjelman kirjoittamisen parin ekan osan jälkeen.
Marcus Buckingham määrittelee vahvuudet ominaisuuksiksi, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi vahvemmaksi.
Liian usein käytämme kallisarvoista aikaamme ja energiaamme siihen, että yritämme väen vängällä vahvistaa heikkouksiamme sen sijaan, että ottaisimme kaiken hyödyn irti vahvuuksistamme.
Minä olin vahvimmillani silloin, kun saan innostaa ja kannustaa muita kirjoittamalla tai puhumalla. Tai kun saan kadota keksittyjen tarinoiden maailmaan ja kirjoittaa sieltä käsin romaaneja, televisiosarjoja ja elokuvia.
Mitä tehdessäsi sinä koet olevasi vahvimmillasi? Missä asioissa sinä loistat? Milloin sinä kukoistat?
Elämä on liian lyhyt jonkin toisen mittojen mukaan tehdyissä kengissä kulkemiseen.
Puuttuuko elämästäsi jotain? Estääkö elämäntilanteesi sinua tekemästä asioita joista nautit?
Useimmat meistä ovat olleet elämässään tilanteessa, jossa meillä on vähemmän aikaa, rahaa tai energiaa käytössä kuin yleensä. Jotkut meistä ovat ehkä olleet tilanteessa, jossa paperilla kaikki näyttää ihan hyvältä, mutta koemme silti suurta tyytymättömyyttä tai kaipuuta.
Omassa elämässäni on viimeisen neljän vuoden aikana ollut enemmän rajoitteita kuin sitten lapsuuden. Kotiäitinä olen kantanut päävastuun kahdesta pienestä pojasta ja välillä talous on ollut todella tiukalla. Huonosti nukutut yöt ovat vieneet voimia ja keskittymiskykyä.
Parin ensimmäisen vuoden ajan tunsin jatkuvasti olevani vankilassa. Totta kai olin ”tiennyt” ennen kuin tulin raskaaksi, että äitiys sitoisi ja veisi energiaa. Olin jopa lukenut aiheesta kirjoja. Siitä huolimatta sen vaativuus oli shokki.
En kertakaikkiaan osannut kuvitella miltä tuntuisi olla toisen ihmisen hengestä ja hyvinvoinnista vastuussa käytännössä vuorokauden ympäri. Millaista on kun et pääse edes vessaan yksin. Millaista on herätä 8 kertaa yössä imettämään tai rauhoittamaan itkevää lasta.
Tänään elämäni on vieläkin rajoitetumpaa kuin kaksi vuotta sitten. Nyt minulla on kaksi lasta, jotka vaativat huomiotani. Taaperoikäinen lapsi hakee kuulemma äidin huomiota neljän minuutin välein. Välillä tuntuu että minuutin välein. Kuopuksella on eroahdistuskausi eli äidin toiseen huoneeseen katoaminen riittää hirvittävän itkun laukaisemiseen.
Siitä huolimatta tunnen tätä nykyä vain harvoin olevani vankilassa.
Mikä muuttui?
Olet tässä tilanteessa omasta halustasi (vaikkei siltä tunnu)
Olemme tottuneet ajattelemaan, että koemme asioita jotenkin ”suoraan”. Eli että ”vaikea elämäntilanteeni pakottaa minut kokemaan että olen vankilassa” tai että ”elämäni tuntuu niin ankealta, koska siellä ei ole mitään kivaa tai innostavaa asiaa.”
Oikeasti koet joka hetki vain oman ajattelusi ja se, mitä ajattelet elämästäsi vaihtelee mielentilasi mukaan.
Mielentila puolestaan vaihtelee omalla sumealla logiikallaan. Siihen vaikuttaa niin järkyttävän suuri määrä asioita, ettet voi koskaan olla varma, miksi juuri nyt mielentilasi laskee tai millä hetkellä se taas nousee.
Kun olen ihmisen perustilassa mielenrauhassa, näen että vaikka äkkiseltään voisi näyttää, että vaihtoehtoni ovat rajalliset, niin ei ole.
Ei ole mitään universaalia lakia, joka määrää että minun pitää pitää huolta näistä lapsista, jotka synnytin. Ei ole mitään universaalia lakia joka määrää että juuri minun pitää valvoa heidän kanssaan. Ei ole mitään universaalia lakia, joka sanoo että minun pitää laittaa lasten hyvinvointi työn edelle.
Minä olen tässä elämäntilanteessa, koska haluan olla siinä. Haluan olla siinä koska se tuntuu oikealta. Ja kun näen että olen tässä omasta vapaasta valinnastani, yhtäkkiä tilanne tuntuu tyydyttävältä.
Tämä johtuu siitä, että ihmismieli arvostaa enemmän asioita, jotka se uskoo valinneensa vapaasti kuin asioita, joita se ei koe valinneensa.
Tässä nk. korkeassa mielentilassa näen myös, että saan tässä tilanteessa paljon sellaista, mitä en saanut silloin, kun olin lapseton ja sain tehdä mitä minua huvitti. Saan kokea sellaisia rakkauden tunteita, joita en tiennyt mahdolliseksi. Saan enemmän fyysistä läheisyyttä kuin sitten lapsuuteni. Saan huomata olevani kestävämpi ja sitkeämpi kuin mitä tiesin olevani.
Ennen kaikkea näen, että tämä on vain lyhyt vaihe elämässäni. Nyt olen jo tilanteessa, jossa minulle vapautuu vuosi vuodelta enemmän aikaa, kun lapset osaavat tehdä itse asioita ja lähtevät päiväkotiin ja kouluun. Pian saatan jopa kaivata sitä, että lapseni olisivat vielä pieniä äidin seuralaisia eivätkä isoja jätkiä joita näkee enää harvoin.
Kun olen poikkeustilassa alhaisessa mielentilassa, en tietenkään näe tilanteessani mitään hyvää. Olen väsynyt, vihainen ja katkera. Mieleeni juolahtaa ajatuksia kuten ”elämäni menee hukkaan” tai ”on epäreilua että joudun olemaan aina lasten kanssa kun mies saa tehdä mitä sitä huvittaa” (vaikkei oikeasti saa).
En voi estää itseäni menemästä tilaan ja ajattelemasta näitä ajatuksia. Tätä nykyä ymmärrän, että ne kertovat enemmän tämän hetken mielentilastani kuin elämäntilanteestani.
Mitä vähemmän teen ongelmaa kurjasta olosta, sitä nopeammin se menee ohi. Mitä selkeämmin näen että ajatukseni ovat vain ajatuksia, eivät universaaleja totuuksia, sitä vähemmän ne ahdistavat.
Miten tämä hetki olisi toisenlainen, jos kaikki olisi toisin?
Tuntuuko sinusta vaikealta nähdä, että olet tässä tilanteessa pitkälti vapaasta tahdostasi?
Että voisit oikeasti lopettaa tylsän työsi, mutta valitset mieluummin sen tuoman taloudellisen turvan?
Että voisit oikeasti jättää ilkeän puolisosi, mutta arvostat niin paljon parisuhdestatustasi, ettet eroa?
Että taloudellisessa ahdingossa eläminen tuntuu helpommalta vaihtoehdolta kuin se, että alkaisit tehdä radikaaleja ratkaisuja sieltä päästäksesi, kuten muuttaisit ulkomaille.
Että elämässäsi on niin paljon hienoja asioita, että valitset mieluummin elämän vaikean sairauden kanssa kuin kuoleman?
Voisitko silti huomata, että moni tämän päivän hetkistä tuntuisi täsmälleen samalta, vaikka tilanne olisi toinen?
Todennäköisesti kävisit ihan samalla tavalla vessassa, söisit, nukkuisit tai peseytyisit.
Kävellessäsi kadulla paikasta toiseen ei olisi väliä sillä oletko köyhä vai rikas, työtön vai töissä.
Katsoisit todennäköisesti samoja televisio-ohjelmia, lukisit samoja lehtiä ja sinulla olisi edelleen samat vanhemmat.
Toisenlaisessa elämäntilanteessa osa asioista voisi olla paremmin, mutta osa myös huonommin.
Ennen kaikkea mielialasi laskisi ihan samalla tavalla kuin tänäänkin — kymmeniä kertoja päivässä. Jos uskot alhaisen mielentilasi ajatuksia nyt, uskot niitä todennäköisesti silloinkin.
Jos elämäsi tuntuu edelleen ankealta, ei hätää — olet vain alhaisessa mielentilassa. Kun mielialasi kohta nousee itsestään, et välttämättä edes muista näitä ajatuksia.
Kun olet taas korkeassa mielentilassa, kysy itseltäsi:
Mikä kaikki elämässäni olisi samanlaista, vaikka minua vaivaavat ongelmat poistuisivat?
Mikä kaikki elämässäni on juuri nyt ihan OK tai suorastaan hyvin?
[box icon=”exclamation-sign” style=”simple”]
Haluatko kokea vähemmän stressiä ja ahdistusta ja enemmän hyvää oloa ja mielenrauhaa?
Edellisen viestin kommenttiosastolla Alice Wonderland kysyi mitä tehdä, kun mitään vastauksia ei tule mieleen, kun kysyy itseltään mitä haluaa tehdä.
Omien havaintojeni mukaan se voi johtua esimerkiksi siitä, että huomaamattaan syyllistyy Michael Neillin termein ”ennenaikaiseen käytännöllisyyteen”.
Toisin sanoen mieleen nousee ajatus jostain uudesta, innostavasta ja kutkuttavasta. Heti sen perään nousee ajatus ”joo mutta ei toi ole mahdollista (ainakaan mulle)”.
Ongelmana ei ole se, että mieleen nousee idean torppaava ajatus, vaan se, että otamme sen vakavasti.
Tähän voi auttaa sama konsti, jota suosittelen myös siinä tapauksessa, että vastausta ei tule, koska sitä ei vielä ole: seuraa uteliaisuuttasi.
Harva ”oman juttunsa” löytänyt on saanut tiedon siitä kertaheitolla jumalaisena ilmoituksena. Lähes kaikki — minä mukaan lukien — ovat ensin seuranneet uteliaisuuttaan.
He ovat törmänneet johonkin juttuun, joka on herättänyt heidän mielenkiintonsa. Sitten he ovat lukeneet siitä lisää, kunnes lopulta ovat halunneet kokeilla sitä.
Kokeiltuaan sitä he ovat halunneet kokeilla sitä lisää. Mitä enemmän he ovat sitä tehneet, sitä paremmiksi he ovat siinä tulleet ja sitä enemmän iloa ja nautintoa he ovat siitä saaneet.
Lopulta he ovat alkaneet miettiä voisiko kiinnostuksen kohteella elättää itseään. Joskus työtarjous on saattanut jopa tulla muilta. Mutta vain siksi, että he olivat vuosien mittaan kehittyneet niin hyviksi siinä mitä tekevät.
Minun valmentajaurani alun voi jäljittää kevääseen 2006, jolloin olin toipumassa masennuksesta ja sain ystävältäni Sanna Stellanilta lainaksi hypnotisoija Paul McKennan Supreme Self-Confidence CD:n.
Googletin äijän ja törmäsin podcastiin, jossa hän jutteli hyvän ystävänsä Michael Neillin kanssa. En silloin edes tiennyt mitä podcastit eli ”nettiradio-ohjelmat” ovat!
Kuuntelin podcastin ja tykästyin Michaelin lämpimään ja käytönnölliseen tyyliin, joten aloin kuunnella hänen nettiradio-ohjelmaansa viikottain.
Innostuin Michaelin jutuista niin, että liityin hänen sivujensa VIP-jäseneksi eli ”Inner circleen” 2007 (tai ehkä jo 2006, en muista just nyt milloin). Olen sen jäsen vieläkin.
2010 Michael ilmoitti että hänellä olisi tulossa valmentajakoulutus: Supercoach Academy. Tunsin selittämätöntä vetoa koulutusta vastaan, mutta perustelin itselleni miksi en haluaisi valmentajaksi ja miten minun olisi sen takia järjetöntä maksaa 10 000 euroa ja matkat ko. kurssista.
2011 järjestettiin toinen Supercoach Academy ja jälleen kerran selitin itselleni ettei tämä ole minun juttuni… Mutta myöhemmin sinä keväänä huomasin olevani niin kateellinen toiselle valmentajalle, että päätin kokeilla valmentamista tarjoamalla sitä ilmaiseksi muille.
Valmensin kesällä 2011 kolmeatoista ihanaa naista. Se oli rakkautta ensikokemuksella — hienompaa ja hauskempaa kuin kirjoittaminen, joka oli siihen asti ollut ykkösrakkauteni.
Kun samana kesänä tuli seuraava kutsu Michaelin valmennusohjelmaan Supercoach Academyyn, en enää taistellut itseäni vastaan. Liityin kurssille vaikken ollut varma haluaisinko silti tehdä valmentamista työkseni.
Päätin alkaa tehdä valmentamista päätyökseni vasta keväällä 2012 koulutuksessa samaani Pään Räjäyttävän Oivalluksen myötä.
Toisin sanoen meni 6 vuotta siitä kun uteliaisuuttani seuraten törmäsin Michael Neillin ja henkiseen valmentamiseen ennen kuin olin valmis tekemään valmentamista työkseni.
En olisi ikinä voinut ennalta nähdä että näin tulisi käymään — en vielä edes tammikuussa 2012, kun aloitin valmennuskoulutuksen.
Anna itsesi seurata uteliaisuuttasi — ihan jo siksi, että se saa elämän tuntumaan kiinnostavammalta, hauskemmalta ja jännittävämmältä. Älä mieti ”mihin tämä johtaa”.
Voi olla että se johtaa vain siihen, että sinulla on juuri nyt kiinnostava hetki.
Voi olla että se johtaa vuosien kuluttua uuteen uraan.
Mitä sinä tekisit ensimmäiseksi jos antaisit itsesi seurata uteliaisuuttasi?
Kirja kysyy toteutatko itseäsi nyt niin täysillä, että kun kuoleman hetki koittaa, sinua ei kaduta ettet antanut itsestäsi enemmän maailmalle.
Yksi Toddin kommenteista pysäytti minut miettimään omaa elämääni:
Ihmiset, jotka ovat jämähtäneet turruttavaan mutta turvalliselta tuntuvaan elämään eivät edes uskalla kysyä itseltään oikeasti kysymyksiä, jotka herättäisivät heidät henkiin, koska pelkäävät omia vastauksiaan.
Mieleeni juolahti kaksi ajanjaksoa elämästäni, jolloin olin itse juuri tuollaisessa tilanteessa.
Ensimmäinen oli 1990-luvulla, kun parikymppisenä yritin viiden vuoden ajan muuttua ”kunnon kansalaiseksi” — hiljaiseksi, nöyräksi, säästäväiseksi ja siistiksi sihteeriksi, joka pyytää anteeksi jokaista yskäisyä.
Kuoleman kohtaaminen thaimaalaisessa jorpakossa sai minut lopulta kysymään onko tämä oikeasti sellaista elämää, jota haluan elää. Vastaus oli vahva ”EI!!!”
Hain opiskelemaan käsikirjoittajaksi ja vähitellen lopetin nöyrän pikku sihteerikön esittämisen sillä seurauksella, että tuolloinen puolisoni oli varma että boheemi äitini oli ”pilannut minut”. Juu niin oli, jo kohdussa, hahhah!
Sen jälkeen elin seuraavat 7 vuotta melko lailla täyttä elämää itseäni toteuttaen, kunnes vuoden 2005 lopussa koin loppuunpalamisen. Oikeasti nukuin ja söin liian vähän, join liikaa energiajuomia ja ennen kaikkea aloin uskoa väsyneenä ylikierroksilla käydessäni ajattelemiani hulluja ajatuksia.
Kokemus säikäytti minut niin, että seuraavat kaksi vuotta varoin liikaa innostumista ja itseni väsyttämistä. (Kerron siitä tällä äänitteellä.)
Maaliskuisena aamuna 2008 asuin Los Angelesissa ja olin lähdössä töihin. Työskentelin sihteerinä mainoskuvaajia välittävässä agenttifirmassa, koska ajattelin etten enää koskaan jaksaisi kirjoittaa.
Sähläsin tapani mukaan lähtiessäni niin, että myöhästyin bussista. Marssiessani takaisin kotiin hakemaan autoa tunsin kuinka raivo sisälläni kasvoi kasvamistaan. Sillä hetkellä en tiennyt että hormonitasapainoni oli juuri heilahtanut PMS:n myötä — ajattelin vain mitä paskaa oli että minä, epäorganisoitunut, hajamielinen ja kirjoittamista rakastava ammattikirjoittaja olin töissä sihteerinä.
Kotiin päästyäni paiskasin avaimet lattiaan ja kiljuin ajatukseni ääneen. Kun olin saanut sanottavani sanottua, rauhotuin välittömästi. Totesin silloiselle puolisolleni kylmän rauhallisesti, että irtisanoutuisin työpaikastani ja alkaisin taas kirjoittaa.
Jatkoin työpaikassa irtisanoutumisajan loppuun asti, palasin Suomeen ja aloin taas käsikirjoittajaksi.
Siitä eteenpäin olen kuunnellut jatkuvasti itseäni sen suhteen, mitä haluan juuri nyt luoda tähän maailmaan.
Olen Suomeen paluuni jälkeen kirjoittanut kolme elokuvaa, yhden kirjan ja yhden televisiosarjan. Tehnyt kaksi pientä poikaa. Opiskellut henkiseksi valmentajaksi, käynyt satoja valaisevia ja vapauttavia keskusteluja ihmisten kanssa. Luonut jäsenyyssivustolleni Kutri.net:in VIP-puolelle 10 nettikurssia, yli 100 videota, kymmeniä äänitteitä ja satoja sivuja tekstiä.
Jos kuolen viiden minuutin päästä, koen viimeisen viiden vuoden aikana antaneeni maailmalle kaiken sen, mitä olen tässä ajassa ehtinyt tekemään.
Eilen vertasin mielessäni sitä, miltä elämä tuntuu nyt verrattuna siihen miltä se tuntui silloin kun en uskaltanut toteuttaa itseäni vapaasti.
Tuntuu hassulta, että olen ajatellut tosissani, että himmailu, odottelu ja oman innostuksen jatkuva jarruttaminen olisi parempi vaihtoehto kuin se, että antaa itsensä olla vapaasti oma itsensä ja antaa oman luovuutensa, ilonsa ja intonsa virrata.
Mietin Toddin kommentin kuultuani sitä, miten voisin auttaa muita havahtumaan turruttavasta turvallisuudesta.
Mikä olisi se kysymys, tarina tai ajatus, jolla saisin sinut pysähtymään ja oikeasti miettimään mitä sinä haluat luoda tähän maailmaan?
Mitä sinä haluat tehdä tällä ainutkertaisella ja ihmeellisellä elämälläsi?
Mihin sinä haluat käyttää aikasi tällä planeetalla?
Itsensä vapauttaminen ja toteuttaminen ei ole vaarallista. Itsensä väkisin tunkeminen muottiin, johon et oikeasti mahdu on kuolettavaa.
Haluatko nähdä miten niin on mahdollista kokea onnea, iloa ja hyvää oloa tässä ja nyt, vapautua omista peloista, seurata sydäntään ja toteuttaa itseään — ilman että muutat mitenkään ulkoisia olosuhteita? Liity kutri.net:in VIP-jäseneksi.
Tänään on kansainvälinen epäonnistumisen päivä. Sen kunniaksi ehdotan, että teet tänään asioita ensisijaisesti siksi, että niiden tekeminen on kivaa ja kiinnostavaa tai olet utelias näkemään voiko niiden tekeminen onnistua.
Seth Godin on viisas mies, joka ehdottaa, että lähtisimme useammin tekemään asioita asenteella ”Tämä ei ehkä toimi” (”This might not work”).
Monen ensireaktio ajatukseen on ”jos valmistaudut epäonnistumaan, epäonnistut varmasti”.
Minä ymmärrän Sethin ajatuksen niin päin, että sen sijaan että tekisit aina vain asioita, joiden uskot melko varmasti onnistuvan, alat tehdä enemmän asioita, jotka haluat tehdä siitäkin huolimatta, ettet tiedä onnistuvatko ne.
Kuulostaako hullulta idealta?
Elämässäsi on ollut aika, jolloin ylitit jatkuvasti itsesi ja sait hämmästyä omasta kyvykkyydestäsi. Opit joka päivä jotain uutta ja maailmankuvasi laajeni jatkuvasti. Päivät tuntuivat seikkailulta ja elämä elämisen arvoiselta.
Kyllä, puhun lapsuudestasi.
Ei ole mitään universaalia sääntöä, joka sanoisi että tällaisen elämänasenteen pitäisi rajoittua lapsuuteen. Oman uteliaisuuden ja ilon seuraaminen ei ole tyhmää. Päinvastoin.
Yksi maailman menestyneimmistä ja arvostetuimmista liikemiehistä, Sir Richard Branson, uskoo että hänen menestyksensä salaisuus on se, että hän tekee asioita ensisijaisesti siksi, että ne ovat kiinnostavia ja hauskoja. Silläkin uhalla että epäonnistuu.
Mitä sinä haluaisit kokeilla siitäkin huolimatta ettet voi tietää onnistuuko se?
—
Jos haluat päästä eroon epäonnistumisen pelosta ja löytää taas ilon ja innostuksen elämääsi, liity Kutri.net:in VIP-jäseneksi.
Viimeaikojen irtisanomisuutisia lukiessa olen usein miettinyt, kuinka moni työpaikkansa menettäneistä jaksaa uskoa että tästäkin vastoinkäymisestä selvitään. Kuinka moni tietää, että hän voi olla OK, vaikka elämä potkii päähän?
Muori, isäni äiti, oli vain minua pari vuotta vanhempi, kun hän jäi leskeksi ja 13 lapsen yksinhuoltajaksi, jolla oli velkainen maatila. Edellisvuonna tilan päätalo oli palanut perustuksia myöten ja uuden talon rakentaminen oli vetänyt jo ennestään tiukan talouden vieläkin tiukemmaksi.
Isoisäni perunkirjoituksen tehnyt tuomari totesi pesän niin velkaiseksi, ettei voinut ottaa palkkiota — toivotti vain onnea perikunnalle. Kunnan miehet tulivat ehdottamaan, että lapset sijoitettaisiin hoitoon ja kunta ottaisi tilan pesän velkoja vastaan.
Joskus kun itselläni on vaikeaa, kuvittelen itseni Muorin tilanteeseen. Vaikka olen kohdannut kaikenlaisia vastoinkäymisiä, ne kalpenevat isoäitini kokemusten rinnalla.
Minä olisin ehkä luovuttanut. Muori ei, vaikkei hän tiennyt juuri mitään maanviljelemisestä. Onneksi isäni vanhin veli oli juuri valmistunut maatalouskoulusta ja pystyi äitinsä kanssa miettimään, miten tilan saisi pidettyä pystyssä ja viljelykset hoidettua.
Muorin sinnikkyys kannatti. Jo vuotta myöhemmin kuolinpesän uskottu mies saattoi onnitella isoäitiäni siitä, että talous oli kääntynyt parempaan suuntaan.
Oppia ikä kaikki
Olen kuullut ihan fiksujen ihmisten väittävän, että viisikymppisenä elämän innostavin ja kiinnostavin aika olisi takana. Että alamme urautua ja jumiutua, turtua ja tukahtua.
Ei Muori — hän oli viisikymppisenä vasta pääsemässä vauhtiin!
Jossain vaiheessa Muori myi tilan esikoiselleen ja hankki pienemmän tilan Porvoosta. Vaikka pahin oli ohi, kuudenkympin tienoilla Muori oli edelleen taloudellisesti tiukilla. Hän keksi, että jos hankkisi elämäänsä jotain vieläkin vaikeampaa, taloudelliset vaikeudet eivät tuntuisi niin kamalilta.
Muori päätti lähteä rannikkolaivurikurssille, joka edellytti muun muassa erilaisten laskutapojen opettelua. Hän oli päässyt ylioppilaaksi keväällä 1940, jolloin kaikki opiskelijat julistettiin sodan takia ylioppilaaksi ilman kirjoituksia. Vaikka koulunkäynnistä oli jo yli 40 vuotta, Muori oppi kuin oppikin navigoimaan.
Kurssin päätösristeily oli Kreikan saaristossa. Ilmeisesti siellä purjehduskärpänen puri Muoria niin, että hän jatkoi avomerilaivurikurssille. Sen päätösristeilyn jälkeen isäni sisaruksineen ihmettelivät reilusti yli 60-vuotiaan Muorin tarinoita talon kokoisista aalloista…
…kunnes kävi ilmi että risteily oli järjestetty Karibialla!
Muorin opinnot eivät jääneet siihen. Täytettyään 70 vuotta Muori vietti ihan vain huvin vuoksi yhden talven Inarin kansanopistossa opiskelemassa tiedotusoppia ja saamea.
Äitini kertoi että muori oli aina kiinnostunut uusista asioista ja ihmisistä ja aina valmis lähtemään matkaan — mitä lyhyemmällä varoitusajalla sen parempi.
Muori kuoli kevättalvella 2000. Emme olleet läheisiä — meitä lapsenlapsia on viitisenkymmentä ja vanhempien avioeron jälkeen hengasin enemmän äidin suvun kanssa. Muorin kuolemaa edeltävänä syksynä sain kuitenkin jostain idean käydä jututtamassa häntä.
En enää muista tarkalleen, mistä puhuimme. Muistan vain sen suuren ihmetyksen tunteen, jota koin kuunnellessani isoäitini tarinoita. Niistä välittyi pelottomuus ja vahva halu seurata omaa sydäntään, muiden mielipiteistä välittämättä.
Sinä selviät
Usein asiat eivät mene niin kuin olemme toivoneet. Joskus elämä heittää eteen täysin mahdottomalta tuntuvia esteitä. Siitä huolimatta olet tähän asti selvinnyt kaikista kohtaamistasi haasteista ainakin hengissä — ehkäpä jopa kunnialla.
Voi olla, että koet juuri nyt olevasi mahdottoman haasteen edessä. Ehkä sinusta tuntuu että kaikki on menetetty ja elämä ohi.
Se ei silti tarkoita sitä, ettetkö silti selviäisi. Kuka tietää: ehkä elämäsi parhaat ajat ovat vielä edessä!
Voitko antaa itsesi nähdä, että olet kestävämpi ja viisaampi kuin luulet olevasi?
Voitko antaa itsellesi luvan seurata pelottomasti sydäntäsi?
—
VIP-jäsenten ryhmävalmennuspuhelu on taas tänään keskiviikkona 4.9. klo 19-20. Tällä kertaa puhelun aiheena on ”Kuinka vapautua silmänräpäyksessä rajoittavista uskomuksista.”
Kuukausittaisilla VIP-ryhmävalmennuspuheluilla tarjoan Kutri.net:in VIP-jäsenille mahdollisuuden kysyä ja keskustella kanssani mieltään askarruttavista tai painavista asioista.
Jos haluat osallistua puheluun tai muuten vapautua omista peloistasi, epävarmuudesta, stressistä ja rajoittavista uskomuksista liity täällä VIP-jäseneksi.
Haaveiletko Hollywoodiin breikkaamisesta? Tai muualla maailmalla menestymisestä — varsinkin luovalla alalla?
Haluan kertoa sinulle tyypistä, joka on jo saavuttanut jonkin verran kansainvälistä menestystä ja on matkalla kohti suurempaa menestystä. Hän on hyvä esimerkki siitä, miten menestys seuraa onnellisuutta — eikä päinvastoin. Hän on myös yksi suurimmista idoleistani ja inspiraation lähteistäni.
Tämä ihmemies, joka lähipiirissä tunnetaan myös ”lapsinerona” on pikkuveljeni Jaakko Manninen.
VAROITUS: Tämä kirjoitus sisältää täysin häpeilemätöntä ja kritiikitöntä isosisarellista hehkutusta!
Sattumien kaupalla suosioon
Jaakko on asunut vaimonsa kanssa nyt muutaman vuoden Losissa luomassa uraa. Rakastan hänen raporttejaan vanhasta kotikaupungistani ja sen järjettömästä ja innostavasta ilmapiiristä.
Los Angelesissa jokainen päivä on täynnä mahdollisuuksia — joista useimmat eivät ehkä johda mihinkään muuhun kuin mielenkiintoiseen kontaktiin tai kokemukseen. Mutta välillä jostain sattumanvaraisesta tapahtumasta saattaa käynnistyä uskomaton tapahtumaketju, josta seuraa mainetta, kunniaa ja jopa rahaa.
Yksi tällainen oli Jaakon Jutty Ranx -projekti. Noin kymmenkunta vuotta sitten Jaakko tutustui Marcel-nimiseen brittimuusikkoon, jonka kanssa hän teki mm. Jaakon silloisen bändin biisin Dance, Dance, Dance.
Marcel sanoi Jaakolle, että jos tämä menisi joskus Losiin, Jaakon pitäisi tutustua Marcelin pikkuvelipuoleen Justiniin.
Viisi vuotta myöhemmin eli 2009 Jaakko istui musiikkimessureissulla yksin hotellihuoneessa Milanossa, kun hän sai idean erääseen biisiin. Hän soitti biisin mukanaan olevalla pienellä kitaralla kannettavalle tietokoneelleen.
Viime viikolla Jaakko ja Marcelin pikkuveli Justin, jotka olivat tutustuneet Jaakon muutettua Losiin, istuivat milanolaisen radioaseman studiossa soittamassa tätä Jaakon neljä vuotta aiemmin säveltämää biisiä, joka on parhaillaan hurja hitti Italiassa!
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten Jaakon ura on edennyt Losissa. Ennustan, että tämä on vain alkua. Jaakolla on nimittäin hallussaan kaikki, mitä niin ”Ameriikassa” kuin yleensä maailmalla menestymiseen tarvitaan.
Menestyksen maaginen yksisarvinen ja prinssi Rohkea
Jaakko oli käymässä vasta ensimmäisiä kertoja Losissa, kun itse pidin Tampereella jossain Suomen elokuvabisneksen kansainvälistämistä käsittelevässä seminaarissa luennon Hollywoodiin breikkaamisesta.
Katsoin olevani pätevä puhumaan aiheesta, koska olin asunut kaksi vuotta Losissa — breikkaamatta Hollywoodiin, haha! Losin vuosinani tulin tutustuneeksi laajaan joukkoon ihmisiä, jotka tavoittelivat mainetta ja kunniaa enkelten kaupungissa. Osa heistä saavutti jonkinlaista menestystä, osa on vielä matkalla sinne ja osa hyytyi jo alkumetreillä.
Kuvaan maailmalla (ja miksei kotonakin) menestymisen kaavaa Menestyksen Maagisella Yksisarvisella. Mitä useampi jalka yksisarvisella on, sitä varmempi menestys on. Ja jos onnen sarvi osuu kohdalle, menestys on lähes taattu.
Menestyksen Maagisen Yksisarvisen neljä jalkaa ovat:
Tuote
Ammattitaito
Verkosto
Asenne
Ja sarvena on onni.
Miten nämä näkyvät veljeni Jaakon uralla?
1. Tuote
Tuote tarkoittaa konkreettista versiota siitä, mitä myyt. Käsikirjoittajalla se on käsikirjoitus, ohjaajalla, kuvaajalla ja näyttelijällä ”show reel” eli koostevideo eri projekteista. Näyttelijällä myös head shot eli kasvokuvat edustavat tuotetta. Musiikin tekijällä ne ovat biisit. Myös ansioluettelo kuuluu tähän kategoriaan. Toisin sanoen miten todistat että osaat mitä väität osaavasi?
Maailmalla on niin paljon lahjakkaita ihmisiä tyrkyttämässä taitojaan, että pelkkä sana omasta lahjakkuudesta ei riitä. Esimerkiksi Losissa törmäsi lähes päivittäin tyyppeihin, jotka ilmoittivat olevansa käsikirjoittajia, mutta kun heiltä kysyi mitä he ovat kirjoittaneet, he paljastivat vielä työstävänsä ensimmäistä käsikirjoitustaan!
Jaakko on tehnyt musiikkia noin 10-vuotiaasta asti ja on siitä asti tehnyt musiikkia lähestulkoon joka päivä. Jos en muista ihan väärin, hänen ensimmäiset biisinsä olivat jollain brittiläisellä kokoelmalevyllä jo ennen kuin herra oli täysikäinen. Hän teki Beats and Styles kokoonpanolla useita levyjä ja vääntää edelleenkin jatkuvalla syötöllä biisejä — tai ainakin ajattelee niiden tekemistä. En edes tiedä kuinka monta biisiä Jaakko on tehnyt elämänsä aikana — todennäköisesti tuhansia — ja koko ajan syntyy lisää.
Sen lisäksi tuotteen pitää olla hyvä ja vakuuttava. Monet Jaakon biiseistä ovat olleet erilaisilla hittilistoilla ja kun Jaakko haki greencardia eli työlupaa Jenkkeihin ”erikoistaitojen” perusteella, hänen hakemuksensa oli satoja sivuja asiantuntijalausuntoja, haastatteluja ja muita näyttöjä sisältävä pumaska. Ei ihme, että lupa heltisi ongelmitta.
2. Ammattitaito
Malcolm Gladwell väittää kirjassaan Outliers että jossain asiassa mestariksi tuleminen edellyttää 10 000 tuntia aktiivista ja haastavaa harjoittelua.
Vaikka Jaakko on vasta vähän yli 30-vuotias, hänellä on noin 20 vuotta kokemusta musiikin tekemisestä. Jotkut musiikintekijät päätyvät jonkin ajan jälkeen toistamaan itseään, mutta Jaakko on kokeillut vuosien varrella todella erilaisia musiikkityylejä.
Hän on päässyt tekemään musiikkia myös laidasta laitaan olevien artistien kanssa. Pelkästään Suomessa hän on työskennellyt niinkin erilaisten artistien kuin Elastisen ja Mike Monroen kanssa. Jaakon työpäivät venyvät usein reilusti yli 12 tuntiin, joten raa’asti laskien arvioin hänen käyttäneen lähemmäs 20 000 tuntia haastavaan harjoitteluun musiikkipuolella — ja vähintään saman verran musiikkivideoiden editointiin ja visuaalisten efektien tekemiseen. Tämä vuosien kokemus näkyy miehen työskentelynopeudessa, -tehokkuudessa ja -tarkkuudessa.
3. Verkosto
Hollywoodissa on sanonta ”it’s not what you know but who you know” — eli sillä ei ole niinkään väliä mitä osaat kuin ketä tunnet. Jokainen kaupungissa pidempään asunut ja menestystä tavoitellut on kuullut juttuja siitä, kuinka jonkun kampaaja, kämppis tai koirapuistotuttu on auttanut jotakuta muuta etenemään urallaan esittelemällä tämän oikeille ihmisille.
En ole törmännyt missään yhtä avuliaisiin ja kannustaviin ihmisiin kuin Losissa. Asenne ei ehkä ole niin ihmeellinen kuin mitä kyyninen ja kyräilyyn tottunut suomalainen voisi olettaa. Sen takana on ajatus: ”jos minä autan sinua menestymään, sinä autat minua menestymään.”
Tästä taka-ajatuksesta huolimatta pidän itse enemmän tsemppaavasta losilaisesta asenteesta kuin monille suomalaisille ominaisesta suhtautumisesta muiden yrittämiseen: ”No, katsotaan pärjäätkö vai et — veikkaan että et.”
Jaakko on yksi positiivisimmista, energisimmistä ja sosiaalisimmista ihmisistä jonka tiedän. Suomessa Jaakon poikkeuksellinen energia on herättänyt välillä ihmetystä, mutta Jenkkeihin se sopii kuin nenä päähän. Myös se, että hän on pitkä ja hyväryhtinen blondi, jolla on jäänisiniset silmät, ei haittaa. Niin karulta kuin se kuulostaa, Losissaulkonäöllä ja karismalla on merkitystä, koska siellä lähtöolettamus on, että menestyksen näkee ulospäin (vaikkei se ole totta).
Kikattelen ilosta aina kun kuulen millaisiin typpeihin — ja mitä kautta — Jaakko vaimoineen on törmännyt. Sosiaalisuuden ja karsiman lisäksi Jaakon verkostoitumista edistää dramaattisesti se, että hänellä on oma kotistudio, jossa hän voi tehdä niin musiikkia kuin musiikkivideoita mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Sen lisäksi Jaakon ja hänen vaimonsa kotitalo Hollywoodin sydämessä soveltuu jatkopaikaksi. Jaakko on poikkeuksellisen antelias oman ammattitaitonsa ja aikansa suhteen. Ei ole harvinaista, että hauskan baari-illan jatkot uuden tuttavuuden kanssa päätyvät yölliseen studiosessioon.
Tällainen muiden pyyteetön auttaminen on kaikkein tehokkain tapa luoda uusia suhteita ja on johtanut moniin mielenkiintoisiin projekteihin ja uusiin mahdollisuuksiin.
4. Asenne
Havaintojeni mukaan Losiin lähteneiden suomalaisten asenne on yleensä heidän pahin kompastuskynnyksensä. Suomalaiset ovat yleensä ehtineet hankkia Suomessa ammattitaitoa, työnäytteitä ja ehkä jopa vähän verkostoitua — ainakin Losissa asuvien suomalaisten kanssa, mutta väärällä tavalla vaatimaton, pasiiviinen ja turhan kriittinen asenne estää heitä pääsemästä eteenpäin urallaan.
Olen ollut Losissa bileissä, joissa äskettäin kaupunkiin saapunut suomalainen seisoo nyrpeän tai aran näköisenä nurkassa odottamassa, että joku lähestyy häntä. Minä tiedän hänen yrittävän vaikuttaa mystiseltä ja sitä kautta kiinnostavalta, mutta jenkkiläiset tulkitsevat hänen käytöksensä tylyydeksi, tympeydeksi ja torjunnaksi.
Toisaalta Los Angeles on pelon kaupunki. Lähes jokainen päättävässä asemassa oleva pelkää tekevänsä virheen. Jos hänen luokseen tulee projektiaan tai taitojaan esittelevä suomalainen, joka vähättelee kykyjään, tuo esiin projektinsa heikkoudet ja vaikuttaa vaatimattomuudessa olevan epävarma projektinsa tai omasta menestymisestään, amerikkalainen päättäjä ei uskalla ottaa riskiä. Hän ajattelee ”jos tämä henkilö ei edes itse usko projektiinsa/kykyihinsä, niiden täytyy olla todella huonot”.
Jokainen joka on seurannut pidempään juttujani tietää, että kun olen jostain innoissani, olen siitä TODELLA LIEKEISSÄ. Kyseessä on ”sukuvika”, joka on myös Jaakolla. Kun Jaakko uskoo johonkin projektiin tai biisiin, hän ei pelkää näyttää sitä. Jaakon into ja vahva usko tuotteeseensa on niin tarttuvaa, että se auttaa muita projektin kanssa tekemisissä olevia pääsemään pelostaan.
Jaakko on myös peloton — sen sijaan että hän jäisi kauheasti spekuloimaan kannattaako joku projekti tehdä, hän mieluummin menee ja tekee sen jotta näkee miten käy. Silloinkin kun projekti ei onnistu, hän saa sen tekemisestä iloa ja oppia. Jaakon henkilökohtaisessa Facebook-profiilissa koulutuskohdassa lukeva ”University of Trial and Error” eli ”Yrityksen ja Erehdyksen Yliopisto” kuvaa hyvin Jaakon asennetta.
On myös hyvä huomata, ettei Jaakkoa eteenpäin vievä voima ole halu rikastua tai tulla julkkikseksi vaan tehdä hyvää musaa kiinnostavien ihmisten kanssa. Jaakko ei myöskään tee asioita kiristäen itseään onnellisuudella — hän osaa äitini tavoin nauttia siitä, mitä on tässä ja nyt — ja tästä asenteesta käsin tehdä mikä on hänestä hauskaa, kiinnostavaa tai ihan vain tehtävä.
Plus onni
Joskus uskomaton onnenpotku voi edesauttaa Losissa menestymistä, mutta usein onnen merkitys on vähäisempi, kuin mitä vielä menestyksestä haaveilevat kuvittelevat. Tai oikeammin: se mikä näyttää onnenpotkulta, on usein seurausta vuosikausia vireillä olleesta tapahtumaketjusta.
Losissa on sanonta: ”It takes 10 years to become an overnight success” — eli vie kymmenen vuotta tulla yhden yön ihmeeksi. Myös sanonta ”luck favors the prepared mind” — onni suosii valmistautunutta mieltä, tuntuu pitävän niin Losin kun Jaakon kohdalla hyvin paikkaansa.
Esimerkiksi se, että Jutty Ranx menestyy nyt Italiassa on seurausta monesta onnekkaasta sattumasta, jotka tarkemmin katsoen eivät ole niin sattumanvaraisia, kuin miltä näyttää. En mene tässä yksityiskohtiin, mutta moni ”sattumalta” Jaakkoa auttanut ihminen oli joku, joka tavalla tai toisella tykkäsi tehdä Jaakon kanssa töitä — usein jo vuosikausia sitten.
Voisitko sinä menestyä maailmalla?
Huomaatko mitä asiaa en maininnut lainkaan tekijänä menestykselle? Synnynnäistä lahjakkuutta. En tiedä miten lahjakas musikaalisesti Jaakko oli syntyessään. Joo, hän oli perheemme lapsista ainoa, joka oma-aloitteisesti ja halukkaasti meni pianotunneille (ja vielä harjoitteli niitä varten), mutta jos meidän olisi pitänyt arvata, mitä Jaakosta tulee isona ennen kuin hän täytti 10 vuotta, emme olisi ikinä arvanneet että muusikko, musiikkivideoiden tekijä ja tuottaja.
Minun nähdäkseni Jaakon tarinassa ei ole mitään sellaista, mihin joku muu ei pystyisi — ainakaan sen jälkeen kun on lukenut tämän kirjoituksen ja tullut tietoiseksi siitä, mitä menestykseen vaaditaan. Kyllä, menestys vaatii aikaa, harjoittelua, kovaa työtä ja omien pelkojen ignorointia, mutta kaikki ne ovat asioita, joihin kuka tahansa pystyy jos haluaa — viimeistään silloin, kun näkee totuuden inhimillisestä kokemuksesta.
Kuinka usein jatkamme asioiden tekemistä liian pitkään, koska emme kestä ajatusta, että ”heitämme hukkaan” siihen jo käyttämämme ajan, rahan ja vaivan? Niinpä tuhlaamme lisää aikaa, rahaa ja energiaa asiaan ennen kuin jatkaminen tulee mahdottomaksi tai joudumme pettymään lopputulokseen.
Tykyttääkö mielesi perukoilla ajatus ”mun on pakko jatkaa… mä olen jo panostanut tähän niin paljon… voihan olla että tää IHAN KOHTA muuttuu paremmaksi”? Täyttääkö ajatus luovuttamisesta sinut kauhulla? Ehkä kannattaa odottaa hetkeä, jolloin mielesi on kirkas ja avara ja olo kevyt, rento ja helppo ja miettiä asiaa silloin uudestaan.
Tai ehkä ajatus jatkamisesta tuntuu jo nyt luonnolliselta, kevyeltä — ja keho rennolta, levolliselta? Pystytkö antamaan itsellesi luvan luovuttaa — ja siitä huolimatta ajattelet että ”saan luovuttaa, mutta haluan silti jatkaa.” Haluatko jatkaa, vaikka tietäisit ettei tämä tästä parane?
