Avainsana: isyys

Julkaistu

”En voinut kuvitella”: 2. Miten paljon voin rakastaa

Edellisen valitusvirren jälkeen haluan kertoa miksi jatkuvasta uupumuksesta huolimatta olen onnellinen siitä että tulin äidiksi.

Vaikka tiesin, että tulisin tuntemaan vauvaani kohtaan suurempaa rakkautta kuin ketään muuta kohtaan, en osannut mitenkään kuvitella miten syvältä, hyvältä ja kokonaisvaltaiselta rakkauteni lastani kohtaan voi tuntua.mOikeastaan en edes osaa kuvailla sitä sanoin, mikä on minulle harvinaista. Olen vain ihan kertakaikkisen lääpälläni lapseeni.

Tunne ei kuitenkaan ole ollut alusta alkaen yhtä vahva tai ainakaan samanlainen.

Vauvan ollessa ihan pienenä vielä enemmän omassa maailmassaan ja siksi enemmän kuin pieni eläimenpoikanen, rakkaudentunteeni häntä kohtaan tuntuu enemmän vaistonvaraiselta suojelu- ja huolehtimisvaistolta. Itkevä, kitisevä tai ihan vain ynähtelevä vauva tuntui ikään kuin vetävän kehoani puoleensa. Välillä tunsin olevani kuin narttukoira, joka lasittunut katse silmissään ”hösää” pentujensa ympärillä: tökkii kuonolla, nuolaisee sieltä täältä, laskeutuu pentujen viereen imettämään ja hädin tuskin kiinnittää huomiota omistajiinsa.

Siinä vaiheessa kun poika muuttui sosiaalisemmaksi ja alkoi hymyillä ja jokellella — samoin kuin oppi vääntämään suupielet ihan mahdottoman alas ja itkemään kyyneleet silmissä — rakastuin häneen niin kuin persoonaan rakastutaan eli vähän samalla tavalla kuin rakastun ensi-ihastuksen jälkeen puolisoon tai läheisiin ystäviin. Poikamme on selvästi iloinen, sosiaalinen ja puhelias — kuten myös yhtä kärsimätön ja temperamenttinen kuin vanhempansa. Myös pientä draamaprinssimäistä käytöstä on havaittavissa…

Vauva on tuonut lisää rakkautta elämääni myös laajemmassa merkityksessä.

Eräs miespuolinen tuttuni totesi esikoisensa saamisen jälkeen että ”mä rakastan lastani enemmän kuin vaimoani — mutta mä rakastan nyt myös vaimoani enemmän kuin koskaan ennen, koska se on mun lapseni äiti.”

Vaikka väite tuntui tuolloin hieman radikaalilta, tiedän nyt ihan tasan tarkkaan mitä hän sillä tarkoitti. Aina kun näen miten lapsen isä puuhaa jotain lapsensa kanssa — leikittää, naurattaa, jututtaa, hyssyttää tai syöttää vauvaa, vaihtaa vaippaa, nukkuu vauvan kanssa — tunnen rakastuvani mieheen ikään kuin uudestaan: entistä syvemmin ja vahvemmin. Tai kuten sanoin lapsen isälle pari päivää sitten: ”rakastan teitä kumpaakin ihan älyttömästi, mutta kun näen teidät yhdessä, rakastan teitä triplasti enemmän”.

Olen kuullut usein sanottavan, että pikkulapsiaika on kaikkein rankinta aikaa pariskuntien elämässä ja siksi pienten lasten vanhempien kannattaisi sinnitellä yhdessä ainakin siihen asti kun kuopus täyttää kolme vuotta, ennen kuin päättävät erota.

Olen itsekin kokenut miten jatkuva univelka tekee helposti kärttyisemmäksi ja saa vanhemmat ärähtelemään toisilleen ihan naurettavan pienistä jutuista. Pienestä ärähdyksestä eskaloituu äkkiä jättiriita ja jos voimat eivät riitä riidan sopimiseen, siitä jää helposti kaunaa kaihertamaan sydänalaa, jolloin on vaikeampaa tuntea rakkautta toista kohtaan.

Erilaisia pienten lasten vanhempien parisuhteita seurattuani olen alkanut epäillä, että ehkä tärkein tekijä siinä parantaako vai pahentaako lapsi parisuhdetta on se, miten isä (tai miksei äitikin) suhtautuu lapseen ja missä määrin hän osallistuu lapsen hoitoon. Tai ainakin niissä tuntemissani perheissä, joissa lapsi on parantanut parisuhdetta, isät viettävät suhteellisen paljon aikaa jo ihan vauvojen kanssa ja muutenkin osallistuvat kotitöihin. Otos ei tietenkään ole valtavan iso, joten havaintoni voi olla väärä tai puutteellinen.

Miten isän sitten saa innostumaan lastenhoidosta ja kotitöistä, onkin toinen juttu…

Seuraavaksi (ties koska): En voinut kuvitella miten aika rientää

Julkaistu

Isyydestä

Edellisen viestin kommenttiosuudessa nimimerkki PET kysyy isyydestä ja isän roolista vauvan elämässä. Olemme sopineet avomieheni kanssa että hän pysyy pois julkisuudesta ja etten siksi puhu juurikaan julkisesti hänestä ja hänen elämästään.

Voinen kuitenkin kertoa, että ei ole sattumaa, että juuri hän on lapseni isä. Meille oli alusta alkaen selvää, että menisimme synnyttämään Haikaranpesään, jossa isiltä vaaditaan erityistä aktiivisuutta. En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että esikoisemme hymyili ensimmäistä kertaa juuri isälleen. Enkä todellakaan olisi voinut maata ensimmäisiä viikkoja sängyssä vauvan kanssa, ellei lapsen isä olisi pitänyt huolta arkirumban pyörittämisestä aina ruoanlaitosta pyykin pesemiseen. Univelkanikin alkoi kertyä tosissaan vasta sen jälkeen kun lapsen isä joutui palaamaan töihin, jolloin minun tehtäväkseni jäi yökukkujastamme huolehtiminen — varsinkin kun voin nukkua vauvan kanssa päivälläkin.

Tulen itse perheestä ja suvusta, jossa isät ovat aktiivisesti osallistuneet niin synnytyksiin kuin lastenhoitoon. Niinpä minulle on ollut itsestäänselvää, että lapseni isällä on erittäin tärkeä rooli lapseni elämässä. Vanhempani menivät synnyttämään minut Riihimäelle vain ja ainoastaan siksi, että se oli ainoa alueella oleva sairaala, jossa isät saivat tuolloin osallistua synnytykseen. Valokuvien ja todistajalausuntojen perusteella eläinlääkäri-isäni hoiti minua ahkerasti jo pikkuvauvana ja kuljin pienestä saakka hänen mukanaan sairaskäynneillä. Nuo sairaskäyntireissut, joiden aikana saimme jutella isän kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, lukeutuvatkin parhaimpiin lapsuusmuistoihin.

Vastaavasti vanhin pikkuveljeni on mielestäni yksi parhaista isistä, jonka olen koskaan nähnyt — oman siippani lisäksi. Olenkin saanut häneltä suhteessa enemmän asiallisia ja hyödyllisiä lastenhoitoneuvoja kuin keneltäkään muulta — kuten ”älä riko rutiineja”. Tämä ohje perustuu havaintoon, että jos pikkulapsen päivärutiini rikkoutuu, koko loppupäivä menee pipariksi. Neuvoa konkretisoi video kaksivuotiaasta, joka kiukutteli puoliltaöin väsyneenä, koska päiväunet olivat jääneet lyhyesti… Muilla veljilläni ei ole vielä lapsia, mutta olen varma, että hekin ovat loistavia isiä.

Juttelin äskettäin erään ystävättäreni kanssa virheellisestä ja ehkä ärsyttävästäkin myytistä, joka liikkuu isien (ja miksei äitienkin) keskuudessa. Sen mukaan ”pikkuvauvalle äiti on kaikki kaikessa ja isä ei ole mitään”.

Tämä myytti on mielestäni hyvä esimerkki itseään toteuttavasta profetiasta. Jos isä uskoo ettei hän ole pikkuvauvalle yhtä tärkeä kuin äiti, hän ei ehkä ota niin aktiivisesti osaa vauvan hoitoon edes niissä tilanteissa, joissa hän voisi hoitaa vauvaa ihan siinä missä äitikin. Vastaavasti äidit saattavat ”omia” vauvan ja eivätkä jaa vastuuta lastenhoidosta niin paljon kuin voisivat.

Isä voi alkaa ottaa aktiivisesti osaa lapsen elämään jo vauvan ollessa kohdussa juttelemalla mahalle, jolloin isän ääni tulee vauvalle (ainakin lähes) yhtä tutuksi kuin äidin ääni.

Heti syntymän jälkeen lapsi näyttää leimautuvan vanhempiinsa (ja vanhemmat lapsiinsa) varsinkin ihokontaktin kautta. Samalla vauva saa itselleen vanhempien bakteerikannan ja sitä kautta suojan tulevassa kasvuympäristössään olevia haitallisia bakteereita vastaan.

Eräs tuttuni, joka joutui synnyttämään esikoisensa keisarinleikkauksella, kertoi että sillä aikaa kun äiti oli heräämössä, kätilöt olivat laittaneet vauvan kenguruhoitoon isän ihoa vasten. Kun äiti muutamaa tuntia myöhemmin pääsi perheensä seuraan, vauva reagoi voimakkaammin isän ääneen mm. lopettamalla kitinän, kuin äidin ääneen. Vielä isompanakin lapsi esimerkiksi itsensä satutettuaan haki lohtua yhtä lailla isän kuin äidin luota. Siksi pidin itse huolen siitä että heti ensi-imetyksen jälkeen esikoisemme pääsi makaamaan ihokkain isän paljasta rintakehää vasten, sillä aikaa kun äiti kävi ensimmäistä kertaa vessassa.

Isä voi hoitaa puklauttamiset, vaipanvaihdot, pukemiset, riisumiset ja kylvettämiset ihan siinä missä äitikin. Esimerkiksi Kätilöopiston Haikaranpesässä isä kylvettää ja pukee vauvan ensimmäistä kertaa ja auttaa kätilöä vauvan mittaamisessa ja punnitsemisessa. Samoin kätilöt opettavat vaipanvaihdon kädestä pitäen nimenomaan isälle, äidin seuratessa (halutessaan) kauempaa vierestä.

Äidin tavoin isä voi kantaa  vatsakivuista kärsivää vauvaa sylissään tai kantoliinassa. Itse asiassa olemme huomanneet yliväsyneen ja mahdollisesti ylensyöneen vauvan rauhoittuvan paremmin isän sylissä kuin äidin maidontuoksussa, joka yllyttää ahtamaan lisää maitoa jo ylensyönnistä kipeään masuun. Vauvaamme hieronut vyöhyketerapeutti oli sitä mieltä, että usein rauhallisemmat isät saattavat olla jopa parempia hieromaan vauvojaan kuin imettämisen ja hormoniheilahtelujen stressaamat äidit.

Isä ei tietenkään voi imettää (tai periaatteessa kyllä voi, mutta harva mies lienee valmis siihen), mutta hän voi syöttää vauvalle pullosta äidinmaitoa tai vastiketta. Ihan pienille vauvoille ei suositella ymmärtääkseni pulloruokintaa siksi, etteivät vauvan imuhalut kärsisi, koska pullosta imeminen on helpompaa kuin rinnan imeminen. Onneksi oman maitovampyyrimme imuote on heti synnytyssalista alkaen ollut täydellinen eikä satunnainen pulloruokinta näytä hetkauttavan herraa mitenkään. Esimerkiksi tänään ”elämäni miehet” olivat kahdestaan ennätykselliset neljä tuntia minun käydessäni Kirkkonummella synnytyksestä palauttavassa akupunktiossa, jonka aikana isä oli mm. ruokkinut poikansa kahdesti.

Toisin sanoen isä voi tehdä vauvan eteen käytännössä katsoen kaiken sen minkä äitikin. Ja oma kokemukseni on osoittanut, että kun isä osallistuu aktiivisesti vauvan elämään ihan ensihetkistä alkaen, vauva rauhoittuu isän sylissä samalla lailla kuin äidin kanssa  ja turvautuu isukkiin yhtä lailla kuin äitiinkin — ainakin silloin kun ei ole nälkäinen tai voi saada isältäkin maitoa.