Tiedätkö missä olet?

Tuntuuko sinusta että elämäsi on mennyt jotenkin pieleen? Että elämä on pettänyt sinut?

Perjantaina puhuin Päivän Teoria -osuudessa siitä, miten helposti mielemme huijaa meitä uskomaan, että odotuksemme siitä miten elämän “kuuluu mennä” on totta ja se miten asiat ovat oikeasti menneet on “väärin”.

Katso video alla tai YouTubessa.

Kerron videolla esimerkin siitä, miten yksi näennäisen pieni tapahtuma voi muuttaa koko elämämme kulun.

Kun elämä menee eri tavalla kuin olemme suunnitelleet — ja vieläpä tavalla, jota emme toivoneet — voi tehdä mieli heittäytyä uhriksi. Kirota Universumia tai Jumalaa tai niitä, jotka suoraan tai välillisesti vaikuttivat tapahtumien kulkuun.

Minun ymmärryksestäni käsin katkeroitumisessa ei ole mitään järkeä.

Et osannut ennustaa tulevia tapahtumia, koska kukaan meistä ei voi tietää täydellä varmuudella miten asiat tulevat menemään.

(Eivät edes itseään selvännäkijöinä pitävät ihmiset — minulla on aiheesta monta omakohtaista esimerkkiä…)

Erehdyit luulemaan päässäsi olevaa ajatusta tulevaisuudesta tarkaksi tapahtumien kuvaukseksi, vaikka se oli vain ajatus — mielikuvituksen tuottama arvaus siitä mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan.

Se tapahtuu, mikä tapahtuu

Asiat menevät aina sillä ainoalla mahdollisella tavalla, jolla ne voivat oikeasti mennä.

Jos asiat olisivat tosiasiassa voineet mennä toisin, ne olisivat menneet toisin.

Olemalla katkera ja kelaamalla miten asioiden pitäisi mennä toisin pilaat vain tämän hetken.

Niin kauan kuin et hyväksy sitä missä olet juuri nyt, et voi ottaa askeleita kohti tulevaisuutta, jonka haluat.

Tilanne on sama kuin jos suunnistuskilpailuissa oleva suunnistaja tajuaisi yhtäkkiä että hän on maastossa eri paikassa kuin mitä oli luullut olevansa kartalla.

Vaikka hän kuinka tuijottaisi kartalla paikkaa, jossa hänen pitäisi olla, miettien mielessään “mun pitäisi olla tuossa”, hän ei maagisesti siirry sinne.

Hänen pitää ensin selvittää missä kohtaa karttaa hänen tosiasiallinen sijaintinsa on — vasta sitten hän voi suunnitella reittinsä uudestaan.

Oletko sinä kartalla siitä, missä oikeasti olet? Vai tuijotatko yhä paikkaa, jossa sinun mielestäsi pitäisi olla?

Kartalla

Miten viime vuosi teki sinusta viisaamman

mitenviisastuit2

Näin vuoden viimeisen päivän kunniaksi ehdotan, että varaat vaikka vain viisi minuuttia kuluneen vuoden kelaamiseen. Tee se hetkenä jolloin olosi on virkeä, levollinen ja vakaa.

(Eli itse teen tämän vasta 1.1. koska yöunet jäivät lyhyeksi oksentelevan lapsen kanssa, hahhah!)

Ihannetapauksessa vastaa kirjallisesti tai ainakin ääneen alla oleviin kysymyksiin.

Halutessasi voit kysyä ne myös kaverilta, joka voi kysyä kysymykset sinulta. Tällöin kuulette eri tavalla niin kysymykset kuin omat vastauksenne. Samalla voitte kysellä toisiltanne syventäviä kysymyksiä ja opitte tuntemaan toisenne paremmin.

Jos saisit elää tämän vuoden uusiksi tietäen mitä nyt tiedät, mitä tekisit toisin?

Mitkä asiat onnistuivat tai toimivat? Miksi niin kävi?

Mitkä asiat menivät jotenkin pieleen tai tavalla josta et pitänyt? Mitkä tapahtumat johtivat kyseiseen lopputulokseen?

Mitä olisi pitänyt tapahtua, että homma olisi hoitunut haluamallasi tavalla?

Mitä toivot tulevalta vuodelta?

Miten voisit hyödyntää tämän vuoden oppeja saadaksesi ilon irti tulevasta vuodesta?

Mitä aiot tehdä tulevan vuonna toisin kuin mitä teit tänä vuonna?

Entä mitä traditioita, tapoja tai oppeja haluat jatkaa tulevana vuonna?

Hyvää vuoden viimeistä päivää! Kiitos tästä vuodesta!

Nämä ovat vanhat hyvät ajat

Tänään oli taas yksi Niistä Aamuista. Syysloman jäljiltä lapsia oli vaikea saada heräämään. Jouduin puoliksi väkisin pukemaan niin kaksivuotiaan kuopuksen kuin eskari-ikäisen esikoisen. Koska en ollut laittanut illalla lasten vaatteita ja reppuja valmiiksi, kiersin kotimme ainakin kuusi kertaa ennen kuin olin saanut kaikki kamat kasaan.

Lähdimme liikkeelle melkein myöhässä. Siinä vaiheessa kun odotimme veljen pihassa hänen tyttöjään, olimme ihan oikeasti myöhässä. Päätin heittää ensin isot lapset kauempana olevaan eskariin — laitosaamiainen ei odottaisi. Vasta sen jälkeen roudaisin pikkupupuset perhepäivähoitoon.

Nousevan syysauringon valo sai utuisen maalaismaiseman näyttämään maagiselta. Aika tuntui pysähtyvän.
Kaikki lapset olivat hyvällä tuulella. Nousevan syysauringon valo sai utuisen maalaismaiseman näyttämään maagiselta. Aika tuntui pysähtyvän. Kuuntelin isompien lasten innostunutta keskustelua siitä, millaiset autot he hankkisivat aikuisena, kun mieleeni juolahtivat sanat:

“Nämä ovat vanhat hyvät ajat.”

Nämä ajat, kun lapset ovat pieniä ovat juuri niitä aikoja, joita vanhempani, isovanhempani ja niin monet muut aikuisten lasten vanhemmat muistelevat kaiholla. He käskevät nauttia näistä ajoista, koska ne ovat niin nopeasti ohi.

Kirjailija Gretchen Rubinin sanoin, nämä ovat aikoja, jolloin “päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.”

Päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.
On niin helppoa mennä mukaan arjen suoritusputkeen, jossa syöksyn tehtävästä toiseen ja sammuttamaan seuraavaa tulipaloa.

Rikkonaisina öinä ja raivoavan kaksivuotiaan kanssa kamppaillessa tulee usein toivoneeksi että lapset kasvaisivat ja elämä helpottaisi.

Miettiessäni mielettömän pitkää työlistaa ja mitä kaikkea olenkaan ehtinyt taas unohtaa, saatan menettää sen tärkeimmän:

pienen hienon hetken, kun kaikki on hyvin.

Kun lapset leikkivät sovussa. Kun liian pitkään kukkunut lapsi vihdoin nukahtaa. Kun esikoinen on tehnyt pihalle liikennevalot tiilistä, tukista ja paperista.

Kun aurinko pilkahtaa puiden takaa. Kun pääsee juomaan aamukahvin silloin kun se on vielä lämmin. Kun pääsee yksin vessaan tai kauppaan.

Entä jos tämä onkin elämäsi parasta aikaa? Voitko antaa itsesi nauttia siitä jo nyt?

[divider icon=”exclamation-sign” style=”none”]

Haluatko saada enemmän irti elämästäsi? Toivotko että voisit lopettaa turhan stressaamisen ja murehtimisen? Unelmoitko kirjan kirjoittamisesta tai pysyvästi laihtumisesta? Hae kutri.net:in VIP-jäseneksi!

Hakuaika päättyy ihan juuri eli keskiviikkona 21.10.2015! Lue lisää täältä.

hyvatajat

Miten selvisin hengissä ensimmäisistä kuvauksistani

Kuvasimme kuluneella viikolla ensimmäisen osan dokumentaarista tositv-sarjaa, jonka työnimenä on “Naiset jotka sanovat ei”.

Sarjan ideana on valjastaa nk. parviäly tavallisten suomalaisten naisten käyttöön.

Ohjelmassa joukko erilaisen taustan omaavia ihmisiä saapuu vaikean ratkaisun kanssa kamppailevan tavallisen naisen luo, pyrkii selvittämään mikä hänen todellinen ongelmansa on ja lyö viisaat päänsä yhteen löytääkseen siihen parhaan mahdollisen ratkaisun.

Minä olen sarjassa mukana käsikirjoittajan, henkilöohjaajan ja myöhemmin sosiaalisen median yhteisömanagerin tehtävissä.

Olen ollut ennenkin monissa erilaisissa kuvauksissa, mutten koskaan näin “johtavassa” asemassa.

Mietin etukäteen kaikkea, mikä voisi mennä pieleen, kunnes totesin että mahdollisia riskejä oli niin monia, että tulisin hulluksi jos kelaisin niitä kaikki illat.

Niinpä päätin luottaa kuvauksissa omaan sisäiseen viisauteeni ja tiimiin, jonka tiesin ammattitaitoiseksi.

Sisäinen viisauteni käski olla esittämättä fiksumpaa tai kokeneempaa kuin mitä oikeasti olen ja pyytämään ja vastaanottamaan apua aina kun se olisi mahdollista.

Sisäinen viisauteni kannusti myös kiittämään ja kehumaan ihmisiä aina kun siihen olisi aihetta — ei edes muiden takia, vaan siksi, että itse bongaisin paremmin mikä meni hyvin.

Raahautuessani kotiin kolmen hyvin intensiivisen päivän jälkeen sydämeni oli täynnä suunnatonta kiitollisuutta.

Olin valtavan onnellinen siitä, miten hyvin asiat olivat menneet. Tunsin olevani etuoikeutettu kun sain työskennellä ammattitaitoisten ja mukavien ihmisten kanssa. Ennen kaikkea olin suuren ihmetyksen vallassa nähtyäni, miten maagisen hyvin parviäly parhaimmillaan toimii.

Mieleni halusi jo siinä vaiheessa listata asioita, jotka voisin tehdä ensi kerralla paremmin, mutta jätin ajatukset omaan arvoonsa — niiden miettimisen aika oli vasta seuraavina päivinä kun olin syönyt ja nukkunut hyvin.

Koska annoin itseni olla iloinen ja kiitollinen kaikesta, mikä meni hyvin, sen sijaan että olisin heti alkanut piiskata itseäni pieleen menneillä asioilla, odotan innolla ja luottavaisin mielin seuraavia kuvauksia.

Koska mietin ongelmakohtia vasta pirteänä, ne eivät ahdistaneet vaan näyttivät käytännön ongelmilta, joihin olisi käytännön ratkaisut.

Oletko sinä juuri tekemässä jotain vaikeaa tai tavallisesta poikkeavaa joka jännittää tai pelottaa?

Voisitko antaa oman sisäisen viisautesi johtaa sinua?

Voisitko antaa itsesi olla prosessin ajan ensisijaisesti kiitollinen kaikesta mikä menee hyvin?

Voisitko jättää epäonnistumisista oppimisen hetkiin, jolloin mielesi on virkeä, levollinen ja vakaa?

Katso uusin hakuvideoni ohjelmaan:

Jos haluat osallistua johonkin tulevista ohjelmistamme joko nähdäksesi miten parviäly voi ratkaista sinua vaivaavan kysymyksen, tai osallistuaksesi mukaan auttajaparveen, lue lisää ohjelmasta täältä: http://haeohjelmaan.net

kiitollisuuskantaa

Nainen kävelee pyykkitupaan ja tulee yhtäkkiä valtavan onnelliseksi

Eilen linkitin Kutri.net:in Facebook-sivuilla juttuun pahoinpidellystä naisesta, joka oli kokenut läheisten ja viranomaisten neutraalit tai jopa hyvää tarkoittavat kysymykset ahdistavina tai syyllistävinä.

Pointtasin linkin yhteydessä miten silloin kun on ahdistunut, uupunut ja peloissaan viattominkin lausahdus voi tuntua raskaalta tuomiolta.

Tänä aamuna kävelin kirpeässä pakkasaamussa kohti asuintalomme toisessa päässä olevaa pyykkitupaa. Taivas oli kirkas, taivaanranta vaaleanpunainen. Lumi narskui kenkien alla, linnut sirkuttivat pihapuissa. Mieli oli valoisa ja olo hyvä.

Avasin ulko-oven ja astuin hämärään rappukäytävään. Olin arvioinut kellosta että pyykki olisi jo valmis, mutta astellessani alas portaita kellariin, kuulin pesukoneen vielä pyörähtävän.

Totesin ettei minua haitannut ajatus siitä, että joutuisin odottamaan pesuohjelman päättymistä. Mihin tässä oli kiire, valmiissa maailmassa.

Juuri kun avasin pyykkituvan oven, kuulin äänen, joka ilahdutti minua suunnattomasti:

“Piip… piip… piip.”

Pesukone piippasi sen merkiksi että pesuohjelma oli valmis ja koneen voisi avata.

Sydämeni täyttyi hillittömällä ilolla ajatuksesta, että olin ajoittanut saapumiseni pyykkitupaan niin täydellisesti.

Koskaan sen kolmen vuoden aikana jotka olimme asuneet talossa, en ollut saapunut paikalle niin täydellisesti.

Kävelin suoraan koneen luo ja siirsin pyykit kuivausrumpuun.

Kävellessäni takaisin kotiin mietin äskeistä kokemusta.

Oliko pesukoneen piippaus ratkaiseva tekijä, joka “pakotti” minut kokemaan tätä hyvää oloa?

Vai ylipäätään se, että olin niin täsmällisesti ajoissa?

Tai se, että ehdin jo luulla olevani myöhässä ja sitten huomasin olevani ajoissa?

Huikea ilon kokemus liittyi ajatukseen “jes, täydellinen ajoitus.”

Mutta kuvittele että olisin saapunut kellariin mieli mustana ja olo vetämättömänä.

Olisiko oikea-aikaisuus aiheuttanut vastaavaa iloa? Tuskin.

Jos olisin vaikkapa märehtinyt mielessäni jotain aiemmin kokemaani vääryyttä, olisin tuskin edes kiinnittänyt huomiota oikea-aikaisuuteen. Tai korkeintaan ajatellut että “no onneksi en sentään  joudu odottamaan pesuohjelman päättymistä.”

Tänään haastan sinut huomaamaan, miten omat mielentilasi vaihtelevat sumealla logiikallaan.

Välillä olo on kevyempi ja kirkkaampi ja silloin pienetkin asiat tuntuvat kivoilta ja kiitollisuutta herättäviltä.

Välillä olo on raskaampi ja pimeämpi. Silloin asiat jotka hyvällä mielellä tuottavat iloa voivat olla yhdentekeviä tai suorastaan ärsyttäviä.

kauniimpaailoa

P.S. Muistathan että VIP-jäsenyydet ja nettikurssit ovat myynnissä enää pari päivää eli 31.12.2014 asti ja poistuvat sitten myynnistä määräämättömän pitkäksi ajaksi, vaikka ovatkin jatkossakin voimassa ne ajoissa lunastaneille. Lue lisää täältä.

Onko elämäsi liian helppoa ja turvallista

Murehditko usein tulevaisuutta? Masentaako melkein kaikki? Ahdistaako arki? Stressaako stressi?

Tuntuuko sinusta elämä usein raskaalta, vaikealta tai jopa mahdottomalta?

Mitä jos ongelmana onkin se, että elämäsi ei oikeasti ole kovinkaan vaikeaa— vaan päinvastoin liian helppoa?

Mitä jos voisit lopettaa stressaamisen tänään?

Kolmen prinsiipin selitysmalli, joka on ajatteluni taustalla, kuvaa mielestäni inhimillisen kokemuksen syntyä osuvammin ja hyödyllisemmin kuin vaikkapa psykoterapian, NLP:n ja lähes kaikkien muiden terapia- ja valmennussuuntausten takana olevat selitysmallit.

Kun oivaltaa miten oma kokemus elämästä oikeasti syntyy ajatuksen, tietoisuuden ja kaiken takana olevan ”Universaalin Mielen” kautta, elämä on henkisesti naurettavan helppoa.

Kun emme enää sotke tunteita käytännön ongelmiin, pystymme ratkomaan isoja ja monimutkaisiakin ongelmia suhteellisen nopeasti ja helposti.

Emme enää vaikeuta omaa elämäämme turhaan vaan osaamme iloita ja nauttia siitä, että elämämme on helppoa.

Voimme antaa asioiden tapahtua helposti koska emme koe tarvetta kontrolloida tulevaisuutta — jota ei oikeasti edes voi kontrolloida.

Sen jälkeen voimme käyttää turhasta murehtimisesta, stressaamisesta ja asioiden vaikeuttamisesta vapautuvan energian elämästä ja toisten seurasta nauttimiseen, käytännön ongelmien ratkaisemiseen ja uuden luomiseen.

Toisin sanoen alat suhtautua elämään taas tavalla, jolla suhtauduit siihen elämäsi ensimmäiset vuodet.

Katso pieniä lapsia: miten paljon heillä on energiaa, miten uteliaita he ovat ja miten he kokeilevat koko ajan luoda jotain uutta (ja tuhota vanhaa).

Väitän että se johtuu ensisijaisesti siitä, etteivät he vaikeuta turhaan omaa elämäänsä omalla ajattelullaan niin kuin sinä, murehtiva ja stressaava aikuinen.

Onko juuri sinun elämäsi liian helppoa?

Ymmärrän että jos elämässäsi on juuri nyt isoja käytännön ongelmia kuten työttömyyttä, rahattomuutta, avioero, enemmän velvollisuuksia kuin aikaa tehdä niitä, sairautta tai menetyksiä, ajatus siitä että elämä olisi liian helppoa voi tuntua naurettavalta.

”Hyvähän sun on sanoa — mun elämä on yhtä helvettiä.”

Mutta oletko jatkuvasti aidossa fyysisessä hengenvaarassa? Oletko jo saattohoidossa? Uhkaako joku usein sinun ja lastesi henkeä? Etkö tiedä missä nukut ensi yönä? Oletko pitkiä aikoja syömättä koska sinulla ei ole mitään keinoa saada ruokaa?

Jotkut suomalaiset ja sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat.

He elävät väkivaltaisissa parisuhteissa, äärimmäisessä köyhyydessä ja kadulla. Jotkut heistä elävät luonnonkatastrofien ja sotatilan keskellä. Monien heistä elinaika lasketaan viikoissa ja kuukausissa, joidenkin tunneissa ja päivissä.

Tämä kirjoitus ei koske heitä.

Tämä kirjoitus koskee sinua, tavallinen suomalainen, joka voit välillä olla hyvinkin tiukoilla, mutta saat silti aina syödäksesi.

Joka ehkä pelkäät menettäväsi kotisi, koska et tiedä millä maksat ensi kuun vuokran tai lainanlyhennyksen, mutta jolla vielä tänään on koti.

Tai vasta pelkäät menettäväsi työsi, jonka jälkeen voisit menettää kotisi koska sinulla ei olisi enää rahaa vuokraan.

Joka olet vasta saanut diagnoosin kuolemaan mahdollisesti johtavasta sairaudesta, odotat vielä testituloksia tai vasta epäilet ettei kaikki ole kohdallaan.

Tämä kirjoitus koskee aivan erityisesti sinua, joka tiedät kyllä järjellä että kaikki on hyvin eikä saisi valittaa, mutta silti käytät aikaa murehtimiseen ja stressaamiseen.

Stressi ja ahdistus on totta — ajatukset niiden vallassa eivät ole

Ihmiskunta ei ole koskaan koko olemassaoloaikanaan saanut elää fyysisesti näin helpoissa olosuhteissa kuin missä me suomalaiset elämme juuri nyt.

Emme joudu kantamaan vettä kymmeniä kilometriä lähteestä — jonka vesi voi välillä loppua tai pilaantua. Emme joudu käyttämään koko päiväämme ruoan etsimiseen ja metsästämiseen. Jos saamme ison haavan, menemme lääkäriin ommeltavaksi.

Meidän ei tarvitse pelätä että vihollisemme polttaa kotimme, tappaa miehemme, raiskaa vaimomme ja vie lapsemme. Jossain päin maailmaa ihmiset joutuvat yhä pelkäämään näitä asioita, jotka meistä tuntuvat niin kaukaisilta ja muinaisilta.

Mutta kyllähän sinä sen jo tiesit. Siksi oma murehtimisesi tuntuu nololta.

Mutta tiesitkö sitä, että kokiessasi hirveää työstressiä tai murehtiessasi miten maksat laskusi, mielesi ja kehosi ovat samassa tilassa kuin silloin kun olet oikeassa hengenvaarassa?

Sydämesi hakkaa, kätesi hikoavat ja stressihormonit täyttävät kehosi niin silloin kun pelkäät vihollisen vainoavan sinua pusikossa kuin silloin kun kuvittelet joutuvasi kadulle maksamattomien laskujen takia tai katsot kauhuleffan jännittävintä kohtaa.

Toisin sanoen kokemasi stressi, ahdistus ja pelko ovat totta silloinkin, kun sinulla ei ole mitään hengenvaarallista syytä kokea niitä. Ne ovat fysiologisia reaktioita jotka voidaan mitata monin eri tavoin.

Niiden vallassa ollessasi pienetkin ongelmasi tuntuvat ylitsepääsemättömiltä elämän ja kuoleman kysymyksiltä.

Ongelmana ei ole stressireaktiosi — se kertoo vain että sisäinen hälytysjärjestelmäsi toimii niin kuin pitääkin. Jos joudut joskus hengenvaarallisiin oloihin, tämä järjestelmä voi pelastaa sinut kuolemalta.

Ongelmana ei ole se, että stressin ja ahdistuksen vallassa helpotkin haasteet näyttävät jättisuurilta — hankalammista puhumattakaan. Se kertoo vain siitä että ajatuskykysi on nyt tavallista heikompi ja kykysi löytää uusia ja parempia ratkaisuja kytketty pois käytöstä.

Ongelmana on se, että kukaan ei ole opettanut sinulle, että ne ajatukset joita ajattelet stressitilassa ovat niin todennäköisesti jotenkin pielessä, että on parempi jättää ne omaan arvoonsa.

Kukaan ei ole iskostanut selkäytimeesi, että käytännön ongelmia on tärkeää ja hyödyllistä ratkoa nimenomaan silloin, kun mieli on tyyni ja ajattelu kirkasta.

Sen sijaan hyvää tarkoittavat aikuiset ovat opettaneet sinulle jo lapsena, että huono fiilis tarkoittaa että silloin mieleen nousevat asiat ovat ongelmia — ja että ainoa tapa päästä eroon huonosta fiiliksestä on ratkoa nämä ongelmat niin pian kuin mahdollista.

Tai että meidän pitää puuttua asioihin juuri silloin kun ne vaivaavat meitä eniten, jotta voisimme olla taas onnellisia ja nauttia elämästä ilman mitään ongelmia.

VÄÄRIN!

Vastoinkäymiset kuuluvat elämään

Jos et ole vielä huomannut, niin elämään kuuluu kohdata asioita, joita emme ole ennen kohdanneet.

Törmäämme tilanteisiin, joissa emme välittömästi tiedä miten kannattaa toimia.

Tapaamme ihmisiä, joiden kanssa emme heti — tai koskaan — löydä yhteistä säveltä.

Saamme päähämme ajatuksia, joita emme osanneet odottaa.

Koemme tunteita, joita emme tienneet olevan olemassakaan.

Jos oletamme, että voimme ennakoida kaiken mitä tulee tapahtumaan ja tietää heti miten eri tilanteissa kannattaa toimia, yllättävät tilanteet voivat etukäteen ahdistaa ja pelottaa.

Joskus nämä uudet tilanteet voivat olla fyysisestikin erittäin kivuliaita — esimerkiksi auto-onnettomuudessa pahojen vammojen saaminen.

Useimmiten kokemasi kipu on kuitenkin henkistä alkuperää — eli omien ajatustesi synnyttämää.

Kuvittele että kumppanisi on juuri jättänyt sinut. Koet hirvittävää tuskaa. Millaiset ajatukset aiheuttavat tuskan?

Aiheuttaako ajatus “rakkaani ei ole juuri nyt tässä” tuskaa? Tuskin ainakaan kovin kovaa kipua, koska suhteenne aikana on usein ollut tilanteita, jolloin hän on ollut töissä, ulkona tai toisessa huoneessa.

Aiheuttaako ajatus “rakkaani ei juuri nyt halua olla kanssani (mutta en voi faktana tietää ajatteleeko hän huomennakin samoin)” tuskaa? Ehkä jonkin verran.

Varsinainen tuska tulee kuitenkin sellaisista ajatuksista kuten “en enää ikinä koskaan saa herätä rakkaani vierestä”

Tai: “En saa ikinä enää kokea tällaista rakkautta.” “Kaikki unelmani tulevaisuudesta ovat murskana.” “Ensi joulusta tulee ankea kun joudun olemaan yksin.”

TAI: “Mitä kaikki sanovat kun kuulevat että rakkaani on jättänyt minut — häpeäni tulee varmasti olemaan aivan hirveä.” “Joudun olemaan koko loppuelämäni yksin.”

Kaikki nämä ajatukset ovat pelkkää spekulaatiota. Et voi koskaan varmuudella tietää mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Ehkä kumppanisi muuttaa mieltään.

Ehkä saat tietää hänestä jotain, joka muuttaa käsityksesi hänestä niin, että olet vain helpottunut että pääsit tyypistä eroon.

Ehkä mieleesi juolahtaa ajatus, joka saa sinut kokemaan suloista surua karmean tuskan sijaan.

Ehkä kaadut, lyöt pääsi ja menetät muistisi niin, ettet enää muista kuka kumppanisi on.

Ehkä lentokone törmää taloosi ja menetät henkesi.

Miksi stressaat, ahdistat ja pelottelet itseäsi murehtimalla?

Stressaat asioita, koska oletat että stressaamalla saat itsesi toimimaan tehokkaammin niin, että saat hoidettua tärkeänä pitämäsi asiat tietyssä ajassa ja tietyllä tavalla.

Murehdit koska yrität näin ”totutella” etukäteen niihin kauheisiin tunteisiin, joita uskot kokevasi jos ja kun asiat eivät menekään niin kuin olet toivonut.

Pelkäät että kaikesta varautumisesta huolimatta elämä yllättää sinut ikävästi housut kintuissa ja kuolet häpeään, yksinäisyyteen tai köyhyyteen.

Ympäristösi kannustaa olemaan huolissaan ja varuillaan silloinkin kun siihen ei ole mitään syytä — jos et usko, lue huviksesi viikon ajan iltapäivälehtien lööpit. Kuinka moni niistä yrittää lietsoa sinussa pelkoa ja epävarmuutta?

Tiedätkö miksi lehdet tekevät niin?

Koska uhkaavat otsikot kiinnittävät huomiomme ja saavat meidät ostamaan lehden — todetaksemme että lööppi johti jälleen kerran harhaan.

Toisaalta markkinamiehet ovat jo vuosikymmeniä tietäneet, että mitä ahdistuneempi ja pelokkaampi olet, sitä helpompaa sinulle on myydä asioita ja palveluita joita et tarvitse — mieluiten vielä velaksi että rikastuttaisit koronkiskojia.

Hengenvaarassa ei ehdi paljon murehtia

Kuinka usein olet oikeasti ollut hengenvaarassa? Vain minuuttien päässä hengen menetyksestä?

Ehditkö silloin kelata kauheasti kohtaloasi? Mitä lähempänä olit todellista vaaraa, sitä todennäköisemmin huomiosi oli siinä mitä tapahtui ja tilanteesta hengissä selviämisessä.

Ja siitä päätellen että luet nyt tätä, sinä selvisit hengissä. Mikäli ehdit pelätä kuolemaa, kuoleman murehtiminen meni hukkaan.

On jotenkin niin surkuhupaisaa, että murehdimme, stressaamme ja pelkäämme tulevaisuutta nimenomaan silloin, kun hätämme ei ole aidosti akuutti. Kun makaamme yöllä sängyssä, kun istumme keittiön pöydän ääressä, makaamme sohvalla tai ajamme autoa.

Sen sijaan että nauttisimme siitä, että juuri nyt minulla on vielä koti, perhe, ruokaa ja ehkä jopa vähän rahaa, pilaamme hyvän hetkemme kuvittelemalla mitä kaikkea voi mennä pieleen.

Argh!

Toisin sanoen murehdit, stressaat, märehdit menneisyyttä ja pelkäät tulevaisuutta, koska juuri tässä hetkessä kaikki on OK.

Seuraavan kerran kun huomaat murehtivasi, stressavasi tai pelkääväsi, kysy itseltäsi:

1. Mitä tässä ja nyt ympärilläni tapahtuu ihan oikeasti? 

Katso ympärillesi siinä tilassa ja tilanteessa jossa olet.

Onko joku tulossa miekka tanassa tappamaan sinua? Tai nyrkki ojossa lyömään sinua?

Onko sinulla ruokaa tai ainakin tieto mistä saat ruokaa seuraavaan ateriaasi?

Voitko nukkua ensi yön kuivassa, lämpimässä ja turvallisessa paikassa?

Katso uudestaan ajatuksia, jotka loivat kokemuksesi ahdistuksesta, stressistä ja pelosta.

2. Miten pitkälle tulevaisuuteen ahdistavat ajatuksesi sijoittuvat? 

Toisin sanoen koska mielessäsi kuvitteleva tilanne voi aikaisintaan toteutua jos se on toeutuakseen?

3. Millä todennäköisyydellä kauhuskenaariosi tulevat toteutumaan jos:

a) Et tee yhtään mitään?

b) Teet käytännön toimenpiteitä skenaarion estämiseksi?

Jos totesit ettet ole akuutissa hengenvaarassa etkä välttämättä edes pysty juuri nyt tekemään mitään pelkäämäsi asian estämiseksi, kysy itseltäsi:

4. Voinko antaa itseni nauttia siitä, että juuri nyt kaikki on vielä OK eikä minun tarvitse tehdä asialle mitään (koska en voi tehdä sille juuri tällä sekunnilla mitään)?

murehtiminenonajanhukkaa

 

Yksi asia minkä voit tehdä juuri nyt jos luet tämän ennen 1.1.2015 on tilata kutri.net:in nettikursseja tai hakea VIP-jäseneksi. VIP-jäsenyys ja nettikurssit nimittäin poistuvat myynnistä 1.1.2015.

Voitko antaa elämän kantaa?

Olen äskettäin havahtunut eläneeni aikamoisessa kuplassa.

En ole tajunnut miten karussa maailmassa monet suomalaiset elävät.

Maailmassa, jossa “jokainen pitäkööt huolen itsestään”.

Maailmassa, jossa “ei kukaan auttanut minuakaan kun oli vaikeaa, miksi minä auttaisin muita?”

Maailmassa, jossa “jos on niin heikko ettei pärjää itse, pitää miettiä ennen kuin laittaa itsensä tilanteeseen, jossa ei pärjää.”

Huhhuh!

Suoraan sanottuna olen ollut äimän käkenä lukiessani tällaisia kommentteja.

Olen toki elämäni aikana törmännyt esimerkiksi perheisiin, joissa voidaan pitää vihaa yllä vuosikausia jostain mitättömästä jutusta ja sen takia kieltäytyä auttamasta muita.

En vain tiennyt, että niin moni ihminen voisi olla omalla naamallaan ja nimellään suorastaan ylpeä siitä, ettei halua auttaa ja tukea heikoilla olevia.

Tajusin, että koska tulen itse toisenlaisesta maailmasta, olen jotenkin sulkenut silmäni tällaiselta “jokainen pärjätköön itse” -ajattelulta.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt sitä lähes kaikkialla: poliitikkojen puheissa, kolumneissa ja nettikommentteissa.

Tämä tuskin johtuu siitä, että yleiset asenteet olisivat oikeasti koventuneet vaan todennäköisesti vain siitä, etten ole kiinnittänyt näihin kommentteihin huomiota, koska ne eivät ole sopineet omaan maailmankuvaani.

Auttaminen antaa yltäkylläisen olon

Ehkä vuosi sitten ystäväni linkitti Facebookissa tarinaan afrikkalaisheimosta, jossa koko kylä hoitaa ja kasvattaa lapsia yhdessä. En muista jutusta sen kummempia yksityiskohtia kuin että kommentoin linkkiä tyyliin “tälläinen heimo löytyy myös Etelä-Mäntsälästä”.

Minulla on ollut etuoikeus ja onni kasvaa sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että heikompia ja hädässä olevia autetaan ja tuetaan.

Ja että vahvimmallakin ihmisellä voi joskus olla hetkiä, jolloin hän on heikoilla.

Äitini on näistä auttajista ehkä kaikkein legendaarisin.

Tunnustan etten nuorempana aina ymmärtänyt miten hän saattoi uhrata kallista työaikaansa roudatakseen vanhaa naapurinmummoa terveyskeskukseen ja apteekkiin.

Hän kuittasi asian sanomalla “Jumala maksaa toiselta momentilta”.

Ja niin se näyttää maksavan. Äitini on usein elämänsä aikana ollut vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin maagisesti asiat ovat aina järjestyneet parhain päin.

Tätä nykyä käytän itsekin sanontaa ajatellessani, että parhaat tekoni elämässäni olen tehnyt silloin, kun en ole olettanut saavani niistä suoraa hyötyä tai etua itselleni.

Se, mitä olen saanut näistä teoista on tunne siitä, että maailmassa on kauneutta ja hyvyyttä.

Kun olen tehnyt tekoni rakkauden ja yltäkylläisyyden tilasta käsin enkä pelosta, ahdistuksesta tai syyllisyydestä, minut on täyttänyt tekoa tehdessä fiilis että “mulla on tähän varaa”.

Se on hyvä fiilis, joka on lisännyt luottamusta itseeni, muihin ja elämään.

Se, että minulla on ollut yltäkylläinen olo ei tarkoita, että minulla olisi ollut esimerkiksi enemmän aikaa kuin hetkellä, jolloin ajattelen stressin ja kiireen vallassa etten ehdi auttaa muita.

Se on tarkoittanut vain sitä, että rakkaudellisessa tilassa näen selkeämmin että valtaosa kaikesta siitä, mikä tuntuu “pakolta” tai “välttämättömyydeltä” tai “tärkeältä” ei oikeasti ole sitä.

Jos sinä olet siinä tilassa, jossa olo on tyyni, vakaa ja levollinen, mieli kirkas ja sydän täynnä rakkautta, mikä silloin tuntuu sinusta olennaiselta, tärkeältä ja arvokkaalta?

Suorittaminen, menestyminen, maine, mammona ja kunnia?

Vai kokemus yhteenkuuluvuudesta ja läheisyydestä toisen ihmisen kanssa?

Että sinulla on kyky ja mahdollisuus tehdä toisen elämä edes hetken ajan helpommaksi?

Että antamalla luvan olla muille heikko ja ottaa vastaan apua, saat oikeuden pyytää ja vastaanottaa apua jos joskus elämä vie sinut pohjalle?

Miksi emme halua auttaa muita?

Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi jonkun mielestä on hienoa ajatella, että jokaisen pitää itse pitää itsestään huolta ja pärjätä silloinkin kun ei oikeasti pärjää.

Mitä jos tällainen ihminen ei ole itse saanut kokea miltä tuntuu olla rakastettu?

Entä jos hän ei ole saanut nähdä että joku välittää ja on valmis auttamaan tiukan paikan tullen ilman syyllistämistä tai tuomitsemista?

Laskin huvikseni yhtenä iltana, että jos nyt yhtäkkiä olisin maagisesti ilman ruokaa ja rahaa ja yöpaikkaa, minulla on kännykässäni numero ainakin 80–100 henkilölle, jotka vastaisivat puheluuni, majoittaisivat ja syöttäisivät minut ilomielin.

He ovat vanhempiani, sisaruksiani, isovanhempiani, enojani, setiäni, tätejäni, serkkujani, ystäviä, naapureita, kurssikavereita ja jopa työkavereita.

Kuinka monelle ihmiselle sinä kehtaisit soittaa, jos olisit nyt nälissäsi ilman yöpaikkaa?

Kuinka monen heistä tietäisit ilahtuvan ajatuksesta, että he voivat auttaa sinua?

Entä kuinka monta ihmistä sinä majoittaisit ja ruokkisit ilomielin, jos he olisivat pulassa?

Aloin tehdä listaa ihmisistä, joita voisin auttaa, mutta väsähdin parinsadan paikkeilla. Tosiasiassa ihmisiä on varmasti tuhansia.

Itse asiassa mieleen ei tule kuin muutama tuntemani ihminen, jota en kauhean mielelläni majoittaisi ja ruokkisi — mutta todennäköisesti auttaisin silti, jos he pyytäisivät apua. Ihan vain siksi, että voisin.

Pelkäätkö heikkoutta?

Toinen syy miksi joku ehkä uskoisi, että on parempi pakottaa ihmiset pärjäämään omillaan on se, että hän pelkää heikkoutta.

Uskon, että vastustamme usein raivokkaimmin muissa sitä, mitä pelkäämme eniten itsessämme.

Moni uskoo, että jos autamme toista kun tämä on heikoilla, annamme luvan muille — ja sitä kautta itsellemmekin — heittäytyä täysin avuttomaksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Ehkä joku on opettanut heille että heikkous on hävettävää tai halveksittavaa?

Ehkä he ovat joskus kokeneet olevansa heikoilla ja saaneet sen seurauksena osakseen entistä kovempaa kohtelua?

Samoin olen nähnyt monen ylpeilevän sillä, että hän ei ole ollut heikoilla silloinkaan, kun olosuhteet ovat olleet kovat.

Minäkin olen joskus ylpeillyt sillä, miten kova ämmä minä olen.

Ja kyllähän minä olen kova — osaan olla henkisesti sitkeä ja itsepintainen, fyysisesti kestävä ja vahva.

Äiti kertoo usein tarinaa siitä, miten edesmennyt isoäitini sanoi minusta ollessani alle kouluikäisenä isosisko kolmelle nuoremmalle sisarukselle, että “Katri on urhea lapsi”.

Joskus ajattelin sen kuulostavan hienolta.

Nyt se kuulostaa minusta surulliselta. Eihän pienen lapsen kuulu olla urhea!

(Eikä kyllä tarkemmin ajatellen aikuisenkaan.)

Niinä aikoina kun olen eniten ylpeillyt kovuudellani, kestävyydelläni ja urheudellani, olen tehnyt sen uhmassa tai jopa suuttumuksessa, koska olen kokenut, etten ole saanut apua vaikka se olisi sillä hetkellä ollut todella tarpeen.

Ettei elämä kanna — ja siksi minun pitää itse taistella pysyäkseni pinnalla.

Puskea ja painaa vaikka en oikeasti enää jaksa.

Nämä ovat olleet yleensä tilanteita, jolloin olen jostain syystä ollut niin syvällä pimeydessä, etten ole kehdannut pyytää apua tai olen pyytänyt sitä ihmiseltä, jonka mielestä minun pitäisi vain pärjätä.

Kertomalla itselleni että “kyllä minä pärjään” ja “mä olen kova ämmä”, olen saanut tsempattua itseäni jaksamaan silloinkin, kun se on alkanut käydä jo terveyden päälle.

On tietenkin mahdollista, että ihminen, jonka ei anneta koskaan katsoa mihin kaikkeen hän pystyy ihan itse, erehtyy luulemaan että hän on avuttomampi ja heikompi kuin mitä onkaan.

Mutta yhtä hyvin joskus voi käydä niin, että ihminen joka ei anna itsensä nojata toisiin silloin kun siihen on tarvetta, vetää itsensä ja kehonsa turhaan äärirajoille tai niiden yli.

Entä jos elämä kantaa?

Miltä maailma tuntuu sinusta sillä hetkellä, kun ajattelet että “kyllä jokaisen pitää pärjätä omillaan”?

Miltä elämä maistuu kun ajattelet “ei kukaan auttanut minuakaan silloin kun minulla oli vaikeaa”?

Tuntuuko se jotenkin kylmältä, kovalta, karulta, pimeältä tai raskaalta?

“Elämä on kovaa ja ratsuväki raakaa.”

“Life is hard and then you die.”

“Mik’ei tapa, se vahvistaa.”

Miltä tuntuu ajatus siitä, että “minulla on rakkautta, energiaa ja hyvää oloa vaikka muille jakaa”?

Entä ajatus “autan ihan vain huvikseni, koska minulla on siihen mahdollisuus”?

Entä ajatus “elämä kantaa”?

Eikö elämä tunnukin silloin pehmeämmältä, lempeämmältä, valoisammalta, kevyemmältä ja rakkaudellisemmalta?

Elämä on mitä on — se miltä se tuntuu riippuu siitä mitä siitä ajattelet.

Voitko antaa elämän kantaa?

annaelamankantaa

Kiitos siitä, että lapseni valvottavat

“Älä pilaa sitä mitä sinulla on haluamalla sitä mitä sinulta puuttuu; muista että se mitä sinulla on nyt oli joskus niiden asioiden joukossa, joita vain toivoit.”

Epikuros

Eilen Yhdysvalloissa vietettiin kiitospäivää. Tänään aamulla mietin mistä olisin kiitollinen.

Takana on viikko järjettömän rikkonaisia öitä kun kuopus nukkuu levottomasti opittuaan juuri konttaamaan ja juuri kyselykauteen päässyt esikoinen puhuu unissaan (ja välillä valveillakin).

Esimerkiksi viime yönä klo 3:30 jouduin hakemaan esikoisen keittiöstä ja käymään hänen kanssaan seuraavan keskustelun:

Äiti: Olli, nyt takaisin sänkyyn.

Olli: Miksi?

Äiti: Koska on yö ja pitää nukkua.

Olli: Miksi?

Äiti: Että jaksaa aamulla leikkiä.

Olli: Miksi?

Äiti: [vetää syvään henkeä, muistaa että tuntee vain ajattelunsa] Äiti on nyt tosi tosi väsynyt ja äiti haluaa nukkua. Nyt äkkiä sänkyyn.

Olli: Miksi?

Tuo Epikuroksen sitaatti sopii tähän tilanteeseen kuin nenä päähän.

Kyllä, juuri nyt elämäni on ainakin unimittarilla mitattuna haastavampaa kuin koko elämäni aikana. Kyllä, välillä tulee todella kova ikävä lapsettomia aikoja, jolloin sain nukkua milloin huvitti ja miten paljon tahansa huvitti.

Mutta noina aikoina haaveilin usein lapsista. Synkkinä hetkinä pelkäsin, että äitiys jää minulta kokematta.

Ei jäänyt. Vaikka nyt on kuinka rankkaa, niin mitä sitten? Tämä on vain suhteellisen lyhyt vaihe elämässäni.

Kamalimpienkin öiden jälkeen minulla on päivällä hetkiä, jolloin olen energinen ja skarppi. Vaikka olisin kuinka väsynyt, voin kokea mielenrauhaa.

Mitä sitten jos öisin valvotaan? Päivällä iloitaan lasten uusista taidoista ja ajatuksista. Seuraava aamu kun herään nukuttuani edes yhden kolmen tunnin pätkän tuntuu taivaalliselta.

Onko sinun elämässäsi jotain sellaista, joka tuntuu juuri nyt rasitteelta, vaikka aikanaan unelmoit siitä?

Voitko antaa itsesi olla kiitollinen siitä, että sait mitä halusit?

Näin otat ilon irti kurjista tunteista

masennuspuu2

Mitä teet jos sinulle tulee paha mieli? Survotko suklaalevyn suuhun parantaaksesi pahan mielen? Tartutko viinipulloon turruttaaksesi kurjalta tuntuvan tunteen? Alatko tehdä hulluna töitä saadaksesi ajatukset pois ikävistä asioista? Teetkö tunteiden muuttamisharjoituksen? Hymyiletkö vaikka sydän märkänis?

Minä yritin kieltää itseäni vuosikausien ajan tuntemasta ikäviä tunteita — varsinkin pahaa mieltä, joka korventaa rintakehää. Myös pettymys, suru ja avuttomuuden tunne olivat kiellettyjen tunteiden listalla.

En tietenkään pystynyt estämään itseäni joutumasta tunteiden valtaan. Tunne seuraa ajatusta enkä koskaan tiedä mikä seuraava ajatukseni on –– siksi en voi sensuroida sitä etukäteen.

Heti kun pahin tunnekuohu oli helpottanut eli en enää itkenyt holtittomasti, kerroin itselleni etten saa tuntea kyseisessä tilanteessa ikäviä tunteita. En saa kokea pettymystä ja mielipahaa. MInun pitää olla urhea ja hyvällä tuulella silloinkin kun ei naurata.

Siitä seurasi tietysti sisäinen ristiriita, joka tuntui kehossa lisääntyneenä jännityksenä: rintakehää kirveli, vatsanpohjaa kylmäsi, kurkkua kuristi ja selkä tuntui jäätyneeltä teräspalkilta.

Ennen ensimmäistä Kutri kuntoon -vuottani yritin turruttaa pahan mielen ahmimalla. Sen jälkeen juomalla energiajuomia niin etten kokisi pahan mielen tuomaa väsynyttä oloa.

Ahmiminen johti häpeään ja sitä kautta entistä pahempaan oloon, energiajuomilla douppaaminen fyysiseen romahdukseen, kun jatkuvasti hälytystilassa pitämäni keho ei päässyt palautumaan mielenrauhaan.

Tunteet ovat aina vaarattomia

Yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä, jonka jutuistani joskus saa on se, että koska “tunnemme vain ajattelumme” ja “ajatus on vain ajatus”, tunteet eivät ole totta tai niillä ei ole mitään arvoa.

Väärin!

Tunne on aina totta! Sillä hetkellä kun ajattelet “olen surullinen” ja koet sydäntäsärkevää surua, sinä olet surullinen.

Sen lisäksi että tunteet ovat tosia, ne ovat täysin vaarattomia. Kyllä! Tämä pätee myös vihaan, katkeruuteen ja kostonhimoon.

On ihan täysin OK, että koet kyseisiä tunteita. Niiden kokeminen ei tarkoita että sinussa olisi jotain vikaa, että olisit huono ihminen tai että olisit rikki. Ne eivät myöskään kerro siitä, että elämässäsi on kaikki pielessä — ja ennen kaikkea tulee olemaan aina kaikki huonosti.

Kaikki tunteet kertovat aina mielentilastasi ja ajattelusi tasosta sillä hetkellä. Jos tunne saa kehosi tuntumaan jännittyneeltä, hermostuneelta, raskaalta tai kylmältä, olet hälytystilassa ja ajattelusi taso on laskenut.

Hälytystilan on voinut laukaista mikä tahansa verensokerin laskusta äsken kuulemaasi kovaan pamaukseen tai mieleen juolahtaneesta ajatuksesta matalapaineeseen.

Negatiiviset tunteet käskevät odottaa

Sillä mikä on laukaissut hälytystilan ei ole väliä. Et voi koskaan tietää täydellä varmuudella, mitkä kaikki tekijät johtivat hälytystilan käynnistymiseen.

Olennaista on vain ja ainoastaan se, miten toimit huonoissa fiiliksissä.

Jos katsot ympärillesi ja toteat että et ole välittömässä hengenvaarassa, kyseessä on väärä hälytystila. 

Hälytystila kertoo ajattelukykysi heikentyneen villipedon tasolle.

Siksi huonon fiiliksen tärkein viesti on odottaa päätösten tekemistä, uusien ideoiden ja ratkaisujen etsimistä ja toisen ymmärtämistä vaativien keskustelujen käymistä siihen asti, että sisäinen järjestelmäsi on kytkenyt hälytystilan pois päältä.

Sitä odotellessa jätä suklaalevy, viinipullo ja energiajuoma rauhaan. Anna itsesi nauttia kurjasta olosta koko rahalla! Ikävät tunteet ovat lahja, sillä ne saavat elämän tuntumaan täyteläisemmältä.

 

Pian paha mieli menee itsestään ohi ja pystyt taas ajattelemaan selkeästi. Näet, että elämä on oikeasti todella yksinkertaista, kevyttä ja kivaa!

Haluatko ottaa entistä enemmän ilon irti elämästä? Yritätkö aihtua tavoitepainoosi ja pysyä siellä tai löytää unelmiesi uran? Haaveiletko vauvasta tai kirjan kirjoittamisesta? Kutri.net:in VIP-jäsenyys voi auttaa sinua kaikessa tässä ja paljon muussa. 

Lue lisää elinikäisestä VIP-jäsenyydestä täällä.

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu / Patrice Dufour