Kuvitelkaa että peruskouluikäiset lapsesi olisivat kirjoittaneet netissä tai Whatsapp-ryhmissä tämäntyyppisiä kommentteja:
”X on ällö.”
”X ansaitsee kaiken siihen kohdistuvan raivon koska se ite aloitti pilkkaamalla muita.”
”Ei se olisi koskaan saanut tietää näistä pilkkaviesteistä, jos sen kaveri ei olisi kertonut sille niistä.”
”1000 euroa sille joka saa X:n vastuuseen siitä että se kanteli opettajalle.”
”Uskomattoman lapsellinen ja typerä ihminen.”
”Y:n whatsapp-viesti X:stä oli ehkä ilkeä, muttei yhtään niin paha kuin se mitä X teki.”
Tai kuvittele että lapsesi olisi tehnyt pilkkaavan meemi-henkisen kuvan tökerösti käyttäytyneestä opettajasta tai ilkeämielisen pilkkakyselyn rehtorista.
Miten reagoisit? Taputtaisitko päähän ja kehuisit? Kertoisitko että on oikein haukkua ja pilkata niitä, jotka ovat mokanneet? Ettei se haittaa jos jotakuta pilkkaa vähän, jos muut kiusaavat häntä paljon rajummin? Tai toista saa pilkata jos se itse on haukkunut muita tai muuten provosoinut?
Kun oma lapseni kiusaa veljeään, teen hänelle selväksi että kaikenlainen lällättely, ilkeily ja toisen härnääminen on väärin. Jos hän haukkuu minua, isäänsä, opettajaa tai muita aikuisia, kerron hänelle että niin ei saa tehdä.
Kun lapseni heittää kavereiden kanssa ”mitä tyhmä” -henkistä läppää vitsinä, selitän että vaikka heitto oli tarkoitettu vitsiksi, aina on riski ettei toinen tajua että se on vitsi ja pahoittaa mielensä. Siksi kiellän lasta haukkumasta toisia edes läpällä.
Olen joutunut opettamaan lapselleni, että jos joku toinen härnää häntä tai kaveria, ei saa lähteä vastahyökkäykseen haukkumalla saati yrittää käydä toiseen käsiksi. Olen neuvonut, että ensin pyydät toista lopettamaan kiusaamisen ja jos hän ei tottele, yrität poistua kaverin kanssa tilanteesta. Jos ilkeilijä seuraa ja jatkaa kiusaamista, menet hakemaan opettajan tai jonkun isomman selvittelemään tilannetta.
En kiellä lastani esittämästä kritiikkiä toisen toimintaa kohtaan, vaan kannustan häntä siihen. Jos hän huomauttaa siitä että kiroilen, kiitän häntä ja sanon että hän on oikeassa, koska kiroileminen on tyhmää. Tai jos hän kertoo että veli käyttäytyy ikävästi, kiitän tiedosta ja puutun asiaan, mutten anna hänen haukkua veljeä idiootiksi sen takia että veli toimi tyhmästi.
”Joo, se teki tyhmästi ja saa nyt pyytää anteeksi. Sä et saa silti haukkua sitä tyhmäksi, koska ketään ei saa haukkua.”
Tuoreimman somekohun aikaan olen havahtunut siihen, miten usein itse olen toiminut sosiaalisessa mediassa tavalla, jota en hyväksyisi omalta lapseltani.
Olen jakanut poliitikoita ja julkkiksia ivaavia meemikuvia ja -videoita. Paheksunut terävin sanankääntein mm. imettävää naista kauhistellutta stylistiä. Jakanut ja puolustanut somevaikuttajasta kirjoitettuja ilkeämielisiä pilkkajuttuja. Päivitellyt puhelimessa lasteni kuullen sarkastisin sanankääntein tyhmästi toiminutta kolmatta tahoa.
Kun minua on moitittu toiminnastani, olen puolustautunut sanomalla, että jos menee julkisuuteen tai avautuu aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, pitää pystyä ottamaan vastaan kritiikkiä. Että on OK lyödä leikkiä ihmisestä, joka on itse ensin provosoinut tai haukkunut muita.
Onko toisen pilkkaaminen joskus OK?
Tämä on kysymys jonka kanssa painin nyt, kun joudun kertomaan 4- ja 7-vuotiaille lapsilleni toistuvasti, että toisten pilkkaaminen ja haukkuminen on aina väärin.
Kun otin uusimman somekohun yhteydessä asian esille omalla Facebook-seinällä jakamalla Katleena Kortesuon kirjoituksen, sain kuulla, että vaikka uusimmassa kohussa pilkkajuttuja kirjoittanut henkilö itse myönsi että hänen juttunsa olivat ilkeämielistä pilkkaa, niin ne olivat OK tai ainakaan pilkan kohde ei olisi saanut reagoida voimakkaasti, koska itse käyttäytyi provosoivasti.
Samoin vedottiin siihen, että muut julkkikset joutuvat kuulemaan paljon pahempia juttuja ja että myös pilkan kohteena ollutta toimittajaa oli pilkattu paljon pahemmin.
Ymmärrän kyllä, että muiden pääpointtina oli se, että toimittajan reaktio (= otti yhteyttä pilkkaajan pomoon) oli ylimitoitettu. Niin kuin minunkin mielestäni oli.
Mutta minussa koko sotku herätti kysymyksen, että miksi meille on itsestäänselvää, että tiettyjä tahoja saa ainakin tietyissä tilanteissa pilkata.
Jos kerran on olemassa tilanteita, joissa toisen pilkkaaminen ja ivaaminen on OK, niin sittenhän minun pitäisi kertoa lapselleni seuraavasti:
”Toisten pilkkaaminen ja ilkeiden juttujen kertominen toisesta on väärin silloin kun olet lapsi. Odota siihen asti että tulet aikuiseksi. Sitten saat pilkata ja ivata niitä, jotka ovat julkisuudessa tai päättävässä asemassa — ainakin jos he mokaavat julkisesti tai jos he itse ensin mollaavat muita.”
”Muita saa pilkata niin kauan kun joku toinen kiusaa niitä pahemmin.”
”Niitä saa pilkata, jotka sanoo ettei haukkumisesta tarvitse välittää.”
Auts!
Miksi minusta tuntuu väärältä ja vaikealta kertoa lapsille että on tilanteita, joissa toisten haukkuminen ja pilkkaaminen on OK, jos se kerran on oikein ja oikeutettua?
Haluanko olla tällainen ihminen?
Minä tiedän omasta kokemuksesta, miten hyvältä tuntuu purkaa omaa ärtymystä ja turhautumista jakamalla ilkeämielisiä huumorikuvia, -videoita ja -juttuja tyypeistä, joiden jutut ja asenne sotii omia arvojani vastaan.
Miten ihanaa on, kun onnistuu heittämään oikein viiltävän ivallisen kommentin, joka saa muut nauramaan.
Millainen upea yhteenkuuluvuuden tunne syntyy siitä, kun paheksun jonkun kanssa yhdessä kolmannen henkilön toimintaa.
Mutta tekeekö jostain oikeutettua se, että se tuntuu hyvältä ja muutkin tekevät sitä?
Miten muiden pilkkaaminen ja haukkuminen edistää elämää ja suurempaa yhteistä hyvää?
Tekeekö muiden pilkkaaminen minusta onnellisemman, viisaamman tai rakkaudellisemman ihmisen?
Onko tämä se malli, jonka haluan omille lapsilleni antaa?
Tällaisia kysymyksiä olen miettinyt viimeisen parin päivän aikana.
Alan taipua sille kannalle, että niin hyvältä kuin typerästi toimivien valtaapitävien ja törttöilevien julkkisten ja somettajien pilkkaaminen välillä tuntuu, se ei ole paras tapa muuttaa maailmaa.
Pilkkaaminen saa käytännössä aina pilkatun nousemaan vastarintaan, jolloin hän ei muuta käytöstään.
Pilkkaamisen taustalla on useimmiten ajatus siitä, että pilkattu ihminen on toiminut typerästi, koska hän on pohjimmiltaan tyhmä, paha tai muuten huono — eikä siksi edes tule muuttamaan käytöstään.
Pilkkaaminen ei tarjoa ratkaisumalleja, jotka auttaisivat korjaamaan virheitä tai muuttamaan ongelmia.
Ja jos olen ihan rehellinen itselleni, niin kyllä minulle tulee toisten pilkkaamisen jälkeen vähän huono omatunto ja jotenkin likainen olo.
Joskus kun olen törmännyt oikeassa elämässä ihmiseen, jonka pilkkaamiseen olen osallistunut jotenkin netissä, olo on ollut todella kiusaantunut.
Siksi olen päättänyt parhaani mukaan pidättäytyä muiden pilkkaamisesta ja ivaamisesta ainakin sosiaalisessa mediassa, julkisuudessa ja lasteni kuullen.
Olen aivan varma, että mieleni tekee jatkossakin vääntää ilkeämielistä vitsiä typerästi toimivista ihmisistä tai jakaa suurvaltioiden presidenttejä pilkkaavia meemikuvia.
Koska en tiedä mikä seuraava ajatukseni on, en tietenkään pysty estämään näitä ajatuksia nousemasta mieleeni. Sen sijaan voin estää itseäni sanomasta niitä ääneen tai kirjoittamasta niitä someen.
Pilkkaamisen sijaan voisin yrittää ymmärtää miksi jonkun jutut ärsyttävät minua. Voin kysyä, miksi minua ärsyttävä ihminen ajattelee tietyllä tavalla ja toimii niin kuin toimii.
Ylipäätään haluan keskittyä rakentavan kritiikin antamiseen. Voin tuomita toiminnan, mutta minun ei tarvitse tuomita ihmistä, saati pilkata häntä.
Haluan antaa muille heidän virheensä anteeksi, samalla tavalla kuin toivon että minulle annetaan minun virheeni anteeksi.
Ennen kaikkea haluan opettaa lapsiani esimerkilläni, en vain puheillani.
Ymmärrän kyllä, etteivät monet muut jaa kanssani tätä ajatusta. Muiden pilkkaaminen tuntuu kivalta, tarjoaa tilaisuuden tuntea ylemmyydentunnetta ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Toivon silti, etten olisi ihan yksin tämän ajatuksen kanssa.
Olenko?
