Ketä saa pilkata?

Kuvitelkaa että peruskouluikäiset lapsesi olisivat kirjoittaneet netissä tai Whatsapp-ryhmissä tämäntyyppisiä kommentteja:

“X on ällö.”

“X ansaitsee kaiken siihen kohdistuvan raivon koska se ite aloitti pilkkaamalla muita.”

“Ei se olisi koskaan saanut tietää näistä pilkkaviesteistä, jos sen kaveri ei olisi kertonut sille niistä.”

“1000 euroa sille joka saa X:n vastuuseen siitä että se kanteli opettajalle.”

“Uskomattoman lapsellinen ja typerä ihminen.”

“Y:n whatsapp-viesti X:stä oli ehkä ilkeä, muttei yhtään niin paha kuin se mitä X teki.”

Tai kuvittele että lapsesi olisi tehnyt pilkkaavan meemi-henkisen kuvan tökerösti käyttäytyneestä opettajasta tai ilkeämielisen pilkkakyselyn rehtorista.

Miten reagoisit? Taputtaisitko päähän ja kehuisit? Kertoisitko että on oikein haukkua ja pilkata niitä, jotka ovat mokanneet? Ettei se haittaa jos jotakuta pilkkaa vähän, jos muut kiusaavat häntä paljon rajummin? Tai toista saa pilkata jos se itse on haukkunut muita tai muuten provosoinut?

Kun oma lapseni kiusaa veljeään, teen hänelle selväksi että kaikenlainen lällättely, ilkeily ja toisen härnääminen on väärin. Jos hän haukkuu minua, isäänsä, opettajaa tai muita aikuisia, kerron hänelle että niin ei saa tehdä.

Kun lapseni heittää kavereiden kanssa “mitä tyhmä” -henkistä läppää vitsinä, selitän että vaikka heitto oli tarkoitettu vitsiksi, aina on riski ettei toinen tajua että se on vitsi ja pahoittaa mielensä. Siksi kiellän lasta haukkumasta toisia edes läpällä.

Olen joutunut opettamaan lapselleni, että jos joku toinen härnää häntä tai kaveria, ei saa lähteä vastahyökkäykseen haukkumalla saati yrittää käydä toiseen käsiksi. Olen neuvonut, että ensin pyydät toista lopettamaan kiusaamisen ja jos hän ei tottele, yrität poistua kaverin kanssa tilanteesta. Jos ilkeilijä seuraa ja jatkaa kiusaamista, menet hakemaan opettajan tai jonkun isomman selvittelemään tilannetta.

En kiellä lastani esittämästä kritiikkiä toisen toimintaa kohtaan, vaan kannustan häntä siihen. Jos hän huomauttaa siitä että kiroilen, kiitän häntä ja sanon että hän on oikeassa, koska kiroileminen on tyhmää. Tai jos hän kertoo että veli käyttäytyy ikävästi, kiitän tiedosta ja puutun asiaan, mutten anna hänen haukkua veljeä idiootiksi sen takia että veli toimi tyhmästi.

“Joo, se teki tyhmästi ja saa nyt pyytää anteeksi. Sä et saa silti haukkua sitä tyhmäksi, koska ketään ei saa haukkua.”

Tuoreimman somekohun aikaan olen havahtunut siihen, miten usein itse olen toiminut sosiaalisessa mediassa tavalla, jota en hyväksyisi omalta lapseltani.

Olen jakanut poliitikoita ja julkkiksia ivaavia meemikuvia ja -videoita. Paheksunut terävin sanankääntein mm. imettävää naista kauhistellutta stylistiä. Jakanut ja puolustanut somevaikuttajasta kirjoitettuja ilkeämielisiä pilkkajuttuja. Päivitellyt puhelimessa lasteni kuullen sarkastisin sanankääntein tyhmästi toiminutta kolmatta tahoa.

Kun minua on moitittu toiminnastani, olen puolustautunut sanomalla, että jos menee julkisuuteen tai avautuu aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, pitää pystyä ottamaan vastaan kritiikkiä. Että on OK lyödä leikkiä ihmisestä, joka on itse ensin provosoinut tai haukkunut muita.

Onko toisen pilkkaaminen joskus OK?

Tämä on kysymys jonka kanssa painin nyt, kun joudun kertomaan 4- ja 7-vuotiaille lapsilleni toistuvasti, että toisten pilkkaaminen ja haukkuminen on aina väärin.

Kun otin uusimman somekohun yhteydessä asian esille omalla Facebook-seinällä jakamalla Katleena Kortesuon kirjoituksen, sain kuulla, että vaikka uusimmassa kohussa pilkkajuttuja kirjoittanut henkilö itse myönsi että hänen juttunsa olivat ilkeämielistä pilkkaa, niin ne olivat OK tai ainakaan pilkan kohde ei olisi saanut reagoida voimakkaasti, koska itse käyttäytyi provosoivasti.

Samoin vedottiin siihen, että muut julkkikset joutuvat kuulemaan paljon pahempia juttuja ja että myös pilkan kohteena ollutta toimittajaa oli pilkattu paljon pahemmin.

Ymmärrän kyllä, että muiden pääpointtina oli se, että toimittajan reaktio (= otti yhteyttä pilkkaajan pomoon) oli ylimitoitettu. Niin kuin minunkin mielestäni oli.

Mutta minussa koko sotku herätti kysymyksen, että miksi meille on itsestäänselvää, että tiettyjä tahoja saa ainakin tietyissä tilanteissa pilkata.

Jos kerran on olemassa tilanteita, joissa toisen pilkkaaminen ja ivaaminen on OK, niin sittenhän minun pitäisi kertoa lapselleni seuraavasti:

“Toisten pilkkaaminen ja ilkeiden juttujen kertominen toisesta on väärin silloin kun olet lapsi. Odota siihen asti että tulet aikuiseksi. Sitten saat pilkata ja ivata niitä, jotka ovat julkisuudessa tai päättävässä asemassa — ainakin jos he mokaavat julkisesti tai jos he itse ensin mollaavat muita.”

“Muita saa pilkata niin kauan kun joku toinen kiusaa niitä pahemmin.”

“Niitä saa pilkata, jotka sanoo ettei haukkumisesta tarvitse välittää.”

Auts!

Miksi minusta tuntuu väärältä ja vaikealta kertoa lapsille että on tilanteita, joissa toisten haukkuminen ja pilkkaaminen on OK, jos se kerran on oikein ja oikeutettua?

Haluanko olla tällainen ihminen?

Minä tiedän omasta kokemuksesta, miten hyvältä tuntuu purkaa omaa ärtymystä ja turhautumista jakamalla ilkeämielisiä huumorikuvia, -videoita ja -juttuja tyypeistä, joiden jutut ja asenne sotii omia arvojani vastaan.

Miten ihanaa on, kun onnistuu heittämään oikein viiltävän ivallisen kommentin, joka saa muut nauramaan.

Millainen upea yhteenkuuluvuuden tunne syntyy siitä, kun paheksun jonkun kanssa yhdessä kolmannen henkilön toimintaa.

Mutta tekeekö jostain oikeutettua se, että se tuntuu hyvältä ja muutkin tekevät sitä?

Miten muiden pilkkaaminen ja haukkuminen edistää elämää ja suurempaa yhteistä hyvää?

Tekeekö muiden pilkkaaminen minusta onnellisemman, viisaamman tai rakkaudellisemman ihmisen?

Onko tämä se malli, jonka haluan omille lapsilleni antaa?

Tällaisia kysymyksiä olen miettinyt viimeisen parin päivän aikana.

Alan taipua sille kannalle, että niin hyvältä kuin typerästi toimivien valtaapitävien ja törttöilevien julkkisten ja somettajien pilkkaaminen välillä tuntuu, se ei ole paras tapa muuttaa maailmaa.

Pilkkaaminen saa käytännössä aina pilkatun nousemaan vastarintaan, jolloin hän ei muuta käytöstään.

Pilkkaamisen taustalla on useimmiten ajatus siitä, että pilkattu ihminen on toiminut typerästi, koska hän on pohjimmiltaan tyhmä, paha tai muuten huono — eikä siksi edes tule muuttamaan käytöstään.

Pilkkaaminen ei tarjoa ratkaisumalleja, jotka auttaisivat korjaamaan virheitä tai muuttamaan ongelmia.

Ja jos olen ihan rehellinen itselleni, niin kyllä minulle tulee toisten pilkkaamisen jälkeen vähän huono omatunto ja jotenkin likainen olo.

Joskus kun olen törmännyt oikeassa elämässä ihmiseen, jonka pilkkaamiseen olen osallistunut jotenkin netissä, olo on ollut todella kiusaantunut.

Siksi olen päättänyt parhaani mukaan pidättäytyä muiden pilkkaamisesta ja ivaamisesta ainakin sosiaalisessa mediassa, julkisuudessa ja lasteni kuullen.

Olen aivan varma, että mieleni tekee jatkossakin vääntää ilkeämielistä vitsiä typerästi toimivista ihmisistä tai jakaa suurvaltioiden presidenttejä pilkkaavia meemikuvia.

Koska en tiedä mikä seuraava ajatukseni on, en tietenkään pysty estämään näitä ajatuksia nousemasta mieleeni. Sen sijaan voin estää itseäni sanomasta niitä ääneen tai kirjoittamasta niitä someen.

Pilkkaamisen sijaan voisin yrittää ymmärtää miksi jonkun jutut ärsyttävät minua. Voin kysyä, miksi minua ärsyttävä ihminen ajattelee tietyllä tavalla ja toimii niin kuin toimii.

Ylipäätään haluan keskittyä rakentavan kritiikin antamiseen. Voin tuomita toiminnan, mutta minun ei tarvitse tuomita ihmistä, saati pilkata häntä.

Haluan antaa muille heidän virheensä anteeksi, samalla tavalla kuin toivon että minulle annetaan minun virheeni anteeksi.

Ennen kaikkea haluan opettaa lapsiani esimerkilläni, en vain puheillani.

Ymmärrän kyllä, etteivät monet muut jaa kanssani tätä ajatusta. Muiden pilkkaaminen tuntuu kivalta, tarjoaa tilaisuuden tuntea ylemmyydentunnetta ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Toivon silti, etten olisi ihan yksin tämän ajatuksen kanssa.

Olenko?

Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen?

ovatkoihmisetilkeita

Pari päivää sitten tein Päivän teorian aiheesta “Miksi ihmiset ovat ilkeitä toisilleen”.

Oletko koskaan itse sanonut ikävästi kenellekään?

Tiuskaissut, ärähtänyt tai jopa huutanut suoraa huutoa?

Tai ehkä vain näpäyttänyt terävästi tai piikitellyt salakavalasti?

Muka kehunut vaikka oikeasti olet ajatellut halveksivia tai vähätteleviä ajatuksia?

Tai vaikka et olisi koskaan päästänyt suustasi yhtään ilkeää sanaa, onko mielesi tehnyt koskaan sanoa jollekulle suorat sanat?

Muistatko miltä sinusta tuntui tuolla hetkellä?

Veikkaan, ettei kovinkaan rakkaudelliselta.

Ehkä olit väsynyt, ärtynyt, hermostunut, ahdistunut tai stressaantunut. Tunsit että sinut oli ajettu nurkkaan. Koit ettei sinua arvostettu, kunnioitettu tai otettu vakavasti. Koit tulleesi väärinymmärretyksi tai olosi uhatuksi.

Arvaa mitä — siltä tuntuu myös niistä ihmisistä, jotka ovat sinulle ilkeitä sillä hetkellä kun he ovat sinulle ilkeitä.

He ovat hetkellisesti hälytystilassa, jossa heistä tuntuu tosi todelta, että heidän on hyökättävä.

Siinä tilassa heidän ajattelunsa on laskenut villipedon tasolle. He ovat enemmän eläimiä kuin ihmisiä.

Sillä hetkellä heidän kykynsä hillitä itseään, tunnistaa muiden tunteita ja sitä kautta tuntea empatiaa on heikentynyt. He ovat vainoharhaisia ja kokevat olonsa uhatuksi. Heidän ajattelunsa on mustavalkoista ja he ovat ihan varmoja siitä, että he ovat oikeassa — jopa silloin kun kaikki faktat puhuvat sitä vastaan.

Se ei tarkoita että he ovat kokonaisvaltaisesti ilkeitä ja pahoja ihmisiä.

Me olemme kaikki ihmiseläimiä — siksi meillä kaikilla on kapasiteetti niin elämää edistävään inhimilliseen ajatteluun kuin oman elämän säilyttämiseen tähtäävään eläimelliseen ajatteluun.

Entä jos joku on aina muille tai ainakin sinulle ilkeä?

Oletko ihan varma siitä, että joku on aina sinulle ilkeä? Voi olla, että jos videokuvaisimme ihan jokaikisen kohtaamisen välillänne, kävisi ilmi, että usein kyseinen henkilö on ihan neutraali — ehkä jopa ystävällinen.

Jos oletat että hän on aina inhottava sinulle, tulkitset hänen ystävällisetkin sanansa piilopottuiluksi tai et edes huomaa niitä.

On myös mahdollista, että mieleesi on jäänyt ainoastaan ikävät kohtaamiset, sillä ihmismielellä on taipumusta muistaa paremmin ne kuin neutraalit tapahtumat.

Tai ehkä kyseinen henkilö ei edes oikeasti halua pahoittaa mieltäsi vaan hänen tapansa kommunikoida on sellainen, joka tuntuu sinusta hyökkäävältä. Itse hän uskoo ihan vilpittömästi olevansa vain suora ja asiallinen. Voi jopa olla, että hän ei tiedä loukkaavansa sinua, vaan uskoo kaiken olevan välillänne OK.

Totta kai on myös mahdollista, että sinulle ilkeilevä tyyppi ihan oikeasti haluaa pahoittaa mielesi joka ikinen kerta kun tapaatte.

Jos kohtaamisia on harvoin, tilastollisesti on mahdollista että viisi viidestä kohtaamisesta on ikävä.

Jos tapaatte joka päivä, hänen käytöksensä voi kummuta siitä, että hän ajattelee sinun olevan tavalla tai toisella uhka hänelle ja niinpä hän on kohdatessanne valmis hyökkäykseen.

Vielä todennäköisempää on se, että syystä tai toisesta tapaamisenne ovat yleensä hetkellä, jolloin hän on useimmiten hälytystilassa — eli esimerkiksi heti aamulla, jolloin hänen testosteroninsa on kohollaan (jos hän on mies), juuri ennen lounasaikaa tai iltapäivällä ja iltaisin, kun hän on nälkäinen, väsynyt tai muuten kuormittunut.

On myös mahdollista, että kyseinen henkilö on loppuunpalamisen partaalla ja lähestulkoon jatkuvassa hälytystilassa.

Joskus huonosta käytöksestä on tulla tapa. Tällöin henkilö voi esimerkiksi ärsyyntyessään etsiä sinut käsiinsä ja purkaa pahan olonsa sinuun.

Jos joku käyttäytyy sinua kohtaan hyökkäävästi netissä, todennäköisesti hän tekee niin useimmiten tiettyyn aikaan vuorokaudesta, viikosta tai kuukaudesta, jolloin hän syystä tai toisesta on kaikkein ärtyisimmillään.

Puolisosi tai ystäväsi voi ajatella, että rakkailleen “saa näyttää kaikki tunteensa”. Tai esimiehesi kokee, että sinulle raivoamisesta on hänelle vähemmän vahinkoa kuin hänen omalle esimiehelleen valittamisesta.

Kaikki tämä pätee myös persoonallisuushäiriöisiin ihmisiin.

Narsisti joka on hyvällä tuulella on ylitsevuotavan ystävällinen. Sosiopaatti jonka olo on levollinen voi osoittaa valtaansa jättämällä sinut rauhaan.

Oli syy huonoon käytökseen mikä tahansa, se ei ole koskaan oikeutettua. Siksi sille saa ja pitää laittaa stoppi.

Erityisen tärkeää huonoon käytökseen puuttuminen on silloin, jos on syytä epäillä, ettei sinua kaltoin kohteleva ihminen ehkä tiedosta mitä tekee.

Tiedän omasta kokemuksesta, ettei ole helppoa sanoa toiselle, ettei hänen toimintansa ole OK.

Kaikkein parhaaseen tulokseen olen päässyt, jos en puutu asiaan sillä hetkellä kun jompikumpi meistä on kiihtyneessä tilassa, vaan odotan että kumpikin on rauhoittunut.

Kun olemme kumpikin tyyniä ja järkeviä, meidän on helpompi keskustella tapahtuneesta käytännön ongelmana, johon on käytännön ratkaisuja.

Joskus vastapuoli on niin kykemätön puhumaan käytöksestään ja muuttamaan sitä, että on helpompi ottaa häneen fyysistä tai digitaalista etäisyyttä vaihtamalla työpaikkaa tai blokkaamalla hänet sosiaalisessa mediassa tai puhelimesta.

Tämä ei ehkä tunnu reilulta, mutta kumpi on tärkeämpää — käyttää aikaa ja energiaa toisen kanssa taisteluun vai hyväksyä ettei elämä ole aina reilua ja siirtyä eteenpäin elämässä?

Voit katsoa videolta koko vastaukseni, jossa otan kantaa myös siihen, ovatko ihmiset pohjimmiltaan ilkeitä ja miksi naisvaltaisilla aloilla ja naisten välillä tuntuu olevan enemmän konflikteja.

Videolla mainittu kirja on Julie Hollandin Moody Bitches.

Katso video YouTubesta.