Jenga kysyi tässä viestissä, uskonko, että voimme muuttaa ihan kaikkia uskomuksiamme. Näen, että maailma on täynnä esimerkkejä tästä.
Perustunteet
Miettiessäni tätä asiaa nyt aamulla tajusin että joo, jos kerran rakkaus, onnellisuus ja ilo ovat meissä sisäänrakennettuja tunteita, joita tunnemme jos emme estä itseämme tuntemasta niitä — samalla tavalla suru läheisen tai tärkeän asian todellisesta menettämisestä (eikä etukäteen kuvitellusta), pelko todellisen uhkan edessä (tyyliin sapelihammastiikeri hyökkää) ja aggressio, joka nousee jos joku tirvaisee meitä turpaan tai hyökkää läheisen kimppuun, ovat ”perustunteita”.
Sen sijaan kuvitteellisten asioiden murehtimisen aiheuttama surullinen tai pelokas olo tai vanhojen katkeruuksien muistelun nostama viha ovat selkeämmin ”tekemällä tehtyjä” tunteita.
Ts. jos muistelen surua, joka nousi sisälläni kun tajusin isäpuoleni kuolleen (olin samassa huoneessa), tämä aito suru oli syvältä tuntuva, rauhallinen ja omalla tavallaan suloinen tunne — kun taas ”suru”, jota koin kun kuvittelin etukäteen hänen kuolemaansa, oli pinnallinen, ahdistava ja samalla tavalla keinotekoinen tunne kuin jos kerron itselleni että minussa on jotain vikaa.
Ja nyt kun muistelen häntä, tunnen tuota suloista surua, mutta paljon lievempänä kuin silloin kun olin hänen kuolinvuoteensa vieressä.
Samalla tavalla jos lyön pääni, kivun nostama aggressio kumpuaa nopeasti sisälläni, mutta haihtuu yhtä nopeasti, jos en pidä sitä keinotakaisesti elossa ajatuksillami. Siis tutkimusten mukaan viha on ”päällä” vain 90 sekuntia ärsykkeen jälkeen (joka voi olla esim. fyysinen kipu tai säikähdys). Jos olet yli 90 sekuntia vihainen ja vihan nostama tilanne on jo ohi, silloin sinä pidät vihaa keinotekoisesti yllä omilla ajatuksillasi.
Turvallisuusasiantuntija (jonka nimeä en muista) ja joka on kirjoittanut asiasta kirjankin, puhuu siitä, kuinka äärimmäisen harva meistä kokee koskaan ihan oikeaa pelkoa ja se, mitä kutsumme peloksi on itseasissa 99,99 % kerroista murehtimista.
Olen itse tuntenut ”oikeaa pelkoa” silloin kun autoni lähti heittelemään moottoritiellä — mutta silloinkin olo oli pikemminkin keskittynyt ja rauhallinen kuin hysteerinen ja ahdistunut. Koko juttu kesti ilmeisesti alle minuutin, mutta tuntui ikuisuuden mittaiselta, koska kaikki tuntui hidastuvan. Olen tuntenut vastaavaa tunnetta vain muutaman kerran elämässäni — kuten hevosen pillastuessa allani ja autoni renkaan räjähtäessä Jenkeissä.
Sillä tunteella ei ole mitään tekemistä sen pelon kanssa, jota tunnen kun ajattelen että läheiseni kuolee tai rahat loppuvat.
Veikkaan että jos katsotaan kaikkia maailman ihmisiä, todetaan että lähes jokainen äiti tuntee surua menettäessään lapsensa ja käytännössä jokainen kokee hetkellisesti vihaa, jos häntä vedetään turpaan ja jokainen kokee pelkoa jos vihainen villieläin hyppää yllättäen hänen eteensä.
Tällöinkin tunnetta edeltää ajatus: ”lapseni on kuollut”, ”tuo aiheutti minulle kipua”, ”kääk, sapelihammastiikeri”.
Ja väitän että tuntisimme näitä tunteita näissä tilanteissa, jos meiltä ”pyyhittäisiin” yhtäkkiä kaikki uskomukset pois. Tai itse asiassa: kyllähän jo pienet lapset näyttävät tuntevan pelkoa tietyissä tilanteissa, surevan läheisen menetystä jo kauan ennen kuin osaavat puhua ja reagoivan vihaisesti karjuen kipuun.
Voimme ”ohittaa” uskomuksilla perustunteemme
Voimme joko ohittaa kokonaan tai ainakin ”päästä” tai ”joutua” tilaan, jossa sivuutamme ”luonnollisen reaktion” niin nopeasti ettemme välttämättä edes ehdi huomata kokemaamme surua, pelkoa tai vihaa.
Tästä hyvänä esimerkkinä on esim. Denise Linnin kokemus siitä, miten meditoituaan vuosikausia zenbuddhalaisessa luostarissa hän ei aidosti <em>kykenyt</em> tuntemaan surua ystävänsä kuoltua — ja siitä tajusi että nyt on aika palata ”oikeaan elämään”, koska hän halusi tutnea surua.
Samalla tavalla tietyissä uskonlahkoissa ihmisten uskomukset ovat muuttuneet niin totaalisesti, että yhtäkkiä he eivät ainakaan tunnusta tai tunnista tuntevansa surua jonkun menetyksestä tai vihaa tilanteissa, joissa ns. normaalit ihmiset tuntisivat vihaa. Siis esim. lahkot, jossa äidit antavat lapsensa muiden kasvatettavaksi ja/tai osallistuvat lastensa seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Nämä ihmiset ovat usein altistuneet vuosikausien ajan itse erilaiselle fyysiselle ja henkiselle pahoinpitelylle.
Toisaalta erilaisissa sotilas- yms. koulutuksissa olevat ihmiset ”totutetaan” hallitsemaan omaa pelkoaan paitsi harjoittelemalla myös näkemällä tilanteet uudessa valossa. Ja toisaalta ei voida löytää yhtä asiaa, joka herättäisi ihan jokaisessa maailman ihmisessä pelkoa. Käärmeiden kanssa kasvaneet lapset rakastavat käärmeitä, kuolemaan henkisesti valmis ihminen ei pelkää häneen osoittavaa aseenpiippua jne.
Ovatko toiset lahjakkaampia luopumaan uskomuksista?
En tiedä. Mutta näen kyllä miten tietyt syvät uskomukset voivat vaikeuttaa toisista uskomuksista irti päästämistä. Eli jos uskot, että et voit muuttaa uskomuksiasi, silloin niiden muuttaminen on vaikeampaa kuin jos uskot että voit muuttaa uskomuksiasi.
Sen tiedän omasta kokemuksestani, että uskomusten muuttaminen on taitolaji. Kun opit tunnistamaan kehoasi kuuntelemalla mitkä ajatukset kumpuavat jostain syvältä eli ovat ”totta” ja mitkä kumpuavat ihan vain mielen tarinoista eli ovat ”valhetta”, omien uskomusten bongaaminen muuttuu huomattavasti helpommaksi.
Yleensä ihan vain sen näkeminen, miten jollain ajatuksella yritämme motivoida itseämme toimimaan tietyllä tavalla, auttaa luopumaan uskomuksesta, koska totuus on se, että olemme jo valmiiksi hyviä, ehjiä ja rakastettavia ja kaikki järjestyy aina jotenkin.
Elämä ilman turhia tunteita?
Fiilistellään hetki sillä, millaista elämä olisi, jos ei tuntisi muuta kuin perustunteita. Tämä edellyttäisi sitä, ettemme kertoisi itsellemme mitään tarinoita motivoidaksemme itseämme toimimaan tietyllä tavalla, suojellaksemme itseämme tai vaikuttaaksemme tietynlaiselta ihmiseltä. Samoin se edellyttäisi ettei meillä olisi uskomuksia tyyliin ”tämä on hyvä ja tämä huono” tai ”jos tämä tapahtuu, se tarkoittaa että…”
Tietyssä mielessä olisimme enemmän kuin pikkulapsia.
Olisimme lähestulkoon koko ajan kaikilla aisteilla läsnä tässä hetkessä.
Koska meillä ei olisi ennakko-oletuksia esim. siitä, mitä muut meistä ajattelevat tai millaisia he ovat, kuuntelisimme muita avoimin mielin ja sydämin ajatellen ”mitä hänellä on sanottavaa” — sen sijaan että kuuntelisimme väittääksemme vastaan, etsiäksemme heidän puheestaan todisteita siitä että oma uskomuksemme ovat otta tai odottaen omaa puheenvuoroamme.
Tekisimme etupäässä asioita, jotka inspiroivat, innostavat, kiinnostavat ja kiehtovat meitä.
Valtaosan ajasta olisimme joko mielenrauhassa tai sitten sisäisen inspiraatiomme seuraamisen takia kokisimme iloa, innostusta, uteliaisuutta, rakautta jne.
Silloin harvoin, kun kohtaisimme aidon menetyksen — läheinen kuolisi, jokin aikakausi päättyisi (esim. muuton, työpaikan vaihdon tai eron takia) — tuntisimme vain suloista ja levollista surua, joka ehkä alkuun olisi hyvinkin intensiivistä ja ajan myötä kevenisi. Tällöinkään emme tuntisi pahimpinakaan suruaikoina ihan koko ajan surua, vaan palaisimme jatkuvasti takaisin mielenrauhaan.
(HUOM! Emme siis tuntisi epäuskoa, voimatonta raivoa tai lohduttomuutta, koska emme valehtelisi itsellemme että asioiden pitäisi olla jotenkin toisin kuin ne ovat — ts. hyväksyisimme kuoleman ja asioiden päättymisen osana elämää.)
Vähän siitä riippuen miten paljon elämässämme olisi todella uhkaavia tilanteita (esim. eläisimmekö väkivaltaisessa suhteessa tai olisimmeko vaaratilanteita sisältävässä ammatissa), voi olla että emme tuntisi juuri koskaan edes pelkoa tai vihaa, jos kukaan ei uhkaisi fyysisesti meidän tai läheistemme hyvinvointia.
Ts. emme esimerkiksi suuttuisi siitä, että joku sanoo meille rumasti, koska se ei tarkoittaisi että meissä on jotain vikaa vaan kertoisi meille lähinnä jotain ko. henkilön sisäisestä maailmasta sillä hetkellä.
Ja jos joku vaikkapa pettäisi luottamuksemme, emme suuttuisi siitä — koska emme kertoisi itsellemme että se, että se, että joku pettää luottamuksemme tarkoittaa sitä että he yrittävät loukata meitä. Sen sijaan toteaisimme tyynesti että jatkossa laskemme vastaavissa tilanteissa vähemmän lupauksen pettäneen ihmisen varaan.
Emme murehtisi ikinä mitään, koska jos asialle voidaan tehdä jotain, teemme sen ja jos asialle ei voi tehdä mitään, juuri nyt, näemme että murehtiminen on silkkaa ajan haaskausta.
Samasta syystä emme tuntisi syyllisyyttä, koska tiedämme, että yritämme syyllisyydellä vain motivoida itseämme toimimaan toisin tulevaisuudessa tai vaikuttamaan paremmalta ihmiseltä (”koska tunnen syyllisyyttä, se tarkoittaa että tiedän tehneeni väärin”). Sen sijaan ottaisimme täyden vastuun omista tekemisistä ja laatisimme suunnitelman miten voimme toimia jatkossa fiksummin. (”Väärin tein, anteeksi. Jatkossa toimin toisin.”)
Emme hermostuisi läheisillemme, koska näkisimme heidät yhtä ehjinä, täydellisinä ja rakastettavina kuin mitä itse olemme — emmekä tuntisi tarvitsevamme heidän hyväksyntäänsä, rakkauttaan tai huomiotaan tunteamksemme itsemme ehjiksi, hyviksi ja rakastettavaksi.
Hmm… Itse asiassa tällainen elämä kuulostaa kivalta JA näen miten jo nyt mulla on välillä päiviä — tai ainakin tunteja — jolloin elän juuri tuollaista elämää.
Ja koska mä jo näen, miten elän hetkittäin tuollaista elämää, huomaan että mulla ei ole mitään sisäistä paloa tai tarvetta lähteä väkisin tai muuten aktiivisesti tavoittelemaan tilaa, jossa eläisin tuollaista elämää 24/7. Jotenkin mulla on sisäinen tunne siitä, että ajan myötä joka tapauksessa tulen elämään siinä enemmän ja enemmän ihan itsestään.
