Miksi roudasin yhtenä yönä ventovieraan kotiin?

“Ah jes, kello on vasta kaksi. Mä ehdin nukkua tsägällä kuusi tuntia ennen kuin lapset herättää”, ajattelin kääntäessäni auton Mäkelänkadulle.

Samalla hetkellä huomasin jalkakäytävällä pyörivän mytyn. Siristin silmiäni ja kirosin mielessäni, että olin kiireellä kaverin synttäreille lähtiessäni unohtanut silmälasit kotiin.

Oliko jalkakäytävällä tuulessa pyörivä jätesäkki? Karannut koira? Kaatunut roskis? Ei, se oli ihminen, joka pyrki pystyyn kuin selälleen kaatunut koppakuoriainen.

Vilkaisin peruutuspeiliin — katu oli tyhjä ja tyyppi pyöri yhä maassa. Iskin vilkun oikealle ja ajoin auton jalkakäytävälle. Hämmästynyt nuorimies verkkareissa tuijotti kysyvä katse silmissään, kun juoksin hänen ohitseen mytyn luo.

Maassa möyrivä tyyppi näytti kasarihevarilta. Pitkä vaalea tukka, iso musta takki, pillifarkut. Kumarruin hänen puoleensa.

“Hei, onks kaikki OK?” kysyin lempeästi.

Se on sama kysymys, jonka kysyn aina kun puutun tilanteisiin, joissa saatetaan tarvita apua.

Maassa makaavilta ja kadun kulmassa eksyksissä pyöriviltä kysyn sen lempeästi ja olemus avoimena. Toisiaan töykeästi töniviltä teineiltä ja taloyhtiön pyörätelineitä penkovilta vierailta tivaan tiukasti tullimiehen katseen kera.

Hahmo käänsi kasvonsa minuun päin. Hämmästyksekseni hän olikin kaunis ja humalatilastaan huolimatta asiallisen oloinen keski-ikäinen nainen.

“Mä olen… menossa kotiin. Sinne on yhdeksänsataa metriä,” nainen kertoi.

Katsoin häntä tutkivasti. Tuolla tahdilla nainen olisi perillä aikaisintaan aamulla. Pahimmassa tapauksessa joku ryöstäisi hänet sitä ennen. Tai ehkä jopa raiskaisi.

Kuuntelin yhden sisäänhengityksen ajan sisäistä viisauttani. Sitä syvältä kumpuavaa vakaata fiilistä.

“Mitäpä jos mä veisin sut kotiin? Mulla on auto tossa vieressä,” ehdotin.

Nainen katsoi minua ihmeissään.

“Kyllä… mä…” hän sanoi ja yritti turhaan päästä pystyyn.

“Hei, mä vien sut. Mä en halua ottaa sydämelleni sitä, että sulle tapahtuu jotain,” ilmoitin tyynesti.

Nainen nyökkäsi väsyneenä. Autoin hänet pystyyn ja lähdin taluttamaan häntä kohti autoani. Hän pyyteli anteeksi humalatilaansa.

“Ei tarvitse pyydellä anteeksi. Mäkin olen ollut joskus ihan samassa tilassa,” sanoin ja muistelin kesäyötä viime vuosituhannen lopussa, kun silloinen puolisoni joutui puoliksi taluttamaan, puoliksi kantamaan minut kustantajan bileistä kotiin.

Saatuani naisen autoon kysyin hänen osoitettaan. Kadunnimi oli vieras. Katsoin sen varmuuden vuoksi GoogleMapsista, vaikka nainen sanoi ohjaavansa minut perille. Matkaa oli Googlen mukaan 800 metriä.

“Sä pidät mua tyhmänä,” nainen protestoi.

“Ei, vaan todella humalaisena.”

Naista alkoi naurattaa.

“Se mä kyllä olen.”

Ajoin naisen kotiin oikoreittiä talojen takaa, puistikoiden välistä. Hämeentiellä liikennevalot vilkuttivat keltaista valoa. Autiolla puistoalueella pomppi pupu. Naisen kotitalo oli pimeä, kun pysäköin sen eteen.

Katsoimme kyytiläisen kanssa toisiamme silmiin. Hänen katseensa oli humalatilasta huolimatta vakaa ja kirkas.

“Miksi sä teit tämän?” hän kysyi.

Kuuntelin hetken itseäni. Miksi pysähdyin auttamaan, vaikka olisi ollut helpompaa ajaa kotiin? Miksi otin riskin ja puhuin ventovieraalle, joka olisi voinut suuttua minulle? Miksi autoin, vaikka se oli poissa yöunestani?

Vastaus nousi syvältä sisältäni yhtä vahvana ja varmana kuin hetkeä aiemmin kadulla:

“Koska se oli oikein.”

Nainen nyökkäsi hymyillen ja huokasi.

“Sä olet niin kuin minä.”

Niin olen. Ja niin olet sinäkin. Auta, koska voit. Auta, koska se on oikein.

vieraskotiin