Kun yksikin potku voi tappaa

Tänään lehdessä uutisoitiin todella ikävästä tapauksesta, jossa äärioikeistolaiseen ryhmään kuuluva nuori mies oli potkaissut ryhmän toimintaan kriittisesti suhtautuvaa toista nuorta miestä rintaan sen jälkeen kun kriittinen nuorukainen oli sylkäissyt äärioikeistolaisen ja tämän kavereiden eteen halveksuvasti.

Kriittinen nuorukainen oli kaatunut potkun voimasta katukivetykselle ja kuollut tapahtumasarjasta saamiinsa vammoihin myöhemmin sairaalassa.

Kun olin yläasteella, siellä kävi eräs mies puhumassa siitä miten yksikin lyönti voi tappaa tai aiheuttaa todella pahaa tuhoa.

En muista tyypin nimeä, mutta kauhutarinat siitä miten yksi lyönti oli saanut jonkun — olisiko jopa ollut puhujan itsensä — leuan säpäleiksi, jätti pysyvän muistijäljen.

Myöhemmin aikuisiällä kuulin useammasta tapauksesta, jossa joku oli liukastunut, kaatunut ja lyönyt päänsä joko jäähän tai kylpyhuoneen kaakeleihin niin, että oli kuollut.

Kahden pienen ja vilkkaan pojan äitinä joudun jo nyt muistuttamaan heitä siitä, ettei kylppärissä saa riehua eikä varsinkaan töniä toista.

Traaginen asema-aukion pahoinpitelytapaus on herättänyt paljon keskustelua siitä, pitäisikö tiettyjen ääriryhmien toimintaa rajoittaa. En tiedä, ehkä.

Valitettavasti veikkaan että ääriryhmien toiminnan rajoittaminen ei lopeta väkivaltaa. Kautta maailmanhistorian on aina ollut vihaisia nuoria miehiä, jotka testosteronihuuruissa tuntevat tarvetta purkaa aggressiotaan muihin.

Opeta lapsesi varomaan väkivaltaa

Tämä tapahtuma oli jälleen yksi karmea esimerkki siitä, miten todellakin yksi potku voi tappaa.

Tiedossa ei ole kumpi oli pääsyy pojan kuolemaan — potku rintaan vai pään osuminen maahan — mutta rikoshistoria tuntee tapauksia, jossa tönäisyä seurannut päävamma on johtanut kuolemaan tai pysyvään aivovaurioon.

Olen nähnyt monet kerrat, miten nuoret pojat tönivät toisiaan koulumatkoilla. Aina kyse ei ole edes kiusaamisesta vaan kavereiden välisestä kisaamisesta.

Toivon että tämä tapahtuma herättäisi kouluissa ja esiteinien ja teinien kodeissa myös keskustelua siitä, miten yksikin isku, potkaisu tai tönäisy voi johtaa vakavaan vammaan tai pahimmillaan kuolemaan.

Hallitse raivoa

Tietynlaisen neurologian omaavilla ihmisillä (esim. ADHD-ihmiset kuten minä) sekä lapsilla ja nuorilla, joiden itsehillintää ohjaava otsalohko ei ole vielä kehittynyt, hermot voivat palaa tavallista herkemmin ja rajummin niin, että itsehillintä pettää totaalisesti.

Otsalohko alkaa olla vasta 25-vuotiailla kypsä ja vastaa myös kyvystä arvioida eri vaihtoehtojen paremmuutta, ymmärtää mikä on oikein ja mikä väärin, lukea toisten tunteita jne. — siksi sitä nuorempien ei kannattaisi tehdä mitään kauhean radikaaleja ratkaisuja, joista on pitkäaikaisia seurauksia.

Jos lapsellasi on taipumusta saada infernaalisia raivokohtauksia, voit auttaa häntä kahdella eri tavalla.

Ensinnäkin voit opettaa hänet minimoimaan riskin hermojen menetykseen.

Opeta hänet huolehtimaan siitä ettei hänen verensokerinsa laske ja heilahtele liikaa.

Eli että hän söisi säännöllisin väliajoin pieniä aterioita, joissa on proteiinia (eli lihaa, kalaa, kanaa jne.), hyvää rasvaa ja hitaita hiilareita.

Esimerkiksi pähkinät, täysjyväleipä jonka päällä on runsaasti juustoa, lihatuotetta ja kasviksia tai rahka ja marjat ovat hyvä pikavälipaloja verensokerin hallinnan näkökulmasta.

Toisekseen hänen pitäisi saada tarpeeksi unta.

Teinien melatoniinin eli ”unihormonin” tuotanto muuttuu ja siksi teinit kukkuvat helposti yömyöhään. Tähän voi auttaa melatoniini-lisäravinne.

Sinistä valoa säteilevän kännykän, iPadin, tietokoneen ja televisioruudun tuijottaminen heikentää ja viivästyttää melatoniinin tuotantoa entisestään, joten parasta olisi jos laitteet saisi kiinni (vaikka takavarikoimalla) pari tuntia ennen nukkumaanmenoa.

Toiseksi paras vaihtoehto on asentaa tietokoneeseen f.lux-ohjelma tai valita uusimmissa iPhone- ja iPad-käyttöjärjestelmissä oleva ”NighShift”-asetus tai ladata Android-puhelimiin ohjelma, joka tekee näytön valon keltaiseksi illan tultua.

Kolmanneksi kaikki päihteet sotkevat välittäjäaineiden toimintaa ja/tai aiheuttavat vierotusoireita ja sitä kautta johtavat mielialojen vaihteluun. Ja kyllä, myös kofeiini on tällainen aine.

Siksi olisi todella tärkeää yrittää saada teinit pysymään erossa energiajuomista, tupakasta, nuuskasta, alkoholista, pilvestä ja tietenkin vieläkin vahvemmista päihteistä.

Neljänneksi raivareita aiheuttaa henkinen kuormitus tai aisti-impulsseista seuraava kuormitus.

Kun joudut päättämään asioita, oppimaan uutta, hillitsemään itseäsi tai keskittymään tahdonvoimalla, kuormitut henkisesti. Mitä enemmän kuormitut päivän aikana, sitä herkemmin itsehillintäsi pettää illalla.

Joillain ihmisillä jatkuva äänien sekamelska tai kova meteli, vahvat hajut tai suuri joukko ihmiskasvoja tai sekavat visuaaliset ärsykkeet voivat kuormittaa hermostoa tavallista enemmän.

Sen lisäksi hermojen menetystä saattavat lisätä joillain ihmisillä tietyt lisäaineet (esim. aspartaami), gluteeni (eli vehnässä, rukiissa ja ohrassa oleva aine), naisilla ovulaation ja PMS:n yhteydessä tapahtuva hormonitasojen lasku ja miehillä puolison lähestyvästä ovulaatiosta seuraava testosteronitasojen nousu.

Vaikka tekisit kaikkesi, pystyt tuskin minimoimaan täysin lapsesi raivareita, jos hän on taipuvainen saamaan niitä.

Niitä tilanteita varten harjoittele kotona tapoja purkaa raivoa niin, ettet satuta toisia: polkemalla jalkaa, huutamalla ilman sanoja, kirjoittamalla, jännittämällä ja rentouttamalla koko kehon tai puhumalla tunteita ääneen (”nyt mua suututtaa, mua suututtaa ihan hulluna, mä olen ihan raivona”).

Harjoittelu voi tapahtua raivareiden yhteydessä (eli yritä saada vaikka omaa esimerkkiä näyttäen raivoava lapsi polkemaan jalkaa hakkaamisen sijaan) tai mielikuvaharjoitteluna, jossa lapsi kuvittelee itsensä raivoissaan puhumassa tunteistaan.

Muista varoa muita

Sen lisäksi tämä on hyvä muistutus siitä, että kaupungilla liikkuu väkivaltaisia ja arvaamattomia ihmisiä, joista on parempi pysyä fyysisesti kaukana, vaikka kuinka tekisi mieli avautua heille päin naamaa.

Ensinnäkin on selvää, että jos joku on fanaattisesti jotain mieltä, vittuilu ei ainakaan auta häntä muuttamaan mieltään.

Toiseksi on tärkeämpää vaikuttaa niihin ihmisiin, joiden mielipide on vielä muodostumassa tai niihin tahoihin, joilla on tietoa, taitoa ja resursseja ottaa konkreettisia askeleita  kyseisen asiantilan muuttamiseen.

Olen todella pahoillani siitä, että yhden nuoren ihmisen elämän piti päättyä näin typerän ja turhan tapahtumasarjan seurauksena.

Kokeillaanko pitää huolta siitä, ettei näitä tapauksia tule lisää?

yksiiskutappaa

Älä tapa lastasi

Tänä aamuna useampi henkilö lähetti minulle viestin jossa kertoi traagisesta kahden lapsen kuolemasta, joita ilmeisesti tutkitaan parhaillaan äidin tekemänä tappona tai murhana.

Tässä vaiheessa jutusta ei tiedetä muuta kuin että lapset ovat alle kouluikäisiä ja perhe oli lastensuojelun asiakastukiperheenä. Toisin sanoen tällä kertaa tällaista tilannetta oli ainakin yritetty ehkäistä ennalta.

Nykypäivänä lasten riski tulla oman vanhemman tappamaksi on joidenkin lähteiden mukaan 18 kertaa pienempi kuin vielä 1950-luvulla. Se on mahtavaa, mutta ei ihan vielä riitä.

Minä haluan ettei kukaan suomalainen vanhempi enää ajaudu pisteeseen, jossa hänestä tuntuu että näin kammottava, lopullinen ja aina turha vaihtoehto on paras mahdollinen vaihtoehto. Ei ole.

SINUN EI KOSKAAN TARVITSE TAI PIDÄ TAPPAA LASTASI!

Lapsen tahallisesti tappamatta oleminen on teoriassa myös hyvin helppoa: älä tapa lapsiasi.

Miten olla tappamatta lapsiaan

Jos olet juuri nyt suuren ahdistuksen vallassa, toimi näin:

Siirrä itsesi turvallisen välimatkan päähän lapsistasi jos yhtään epäilet ettet ehkä pysty estämään itseäsi tekemästä mitään tyhmää.

Jos olet autossa aja tien sivuun, laita hätävilkut päälle, lukitse auto niin etteivät lapset pääse siitä ulos tielle ja kävele vähän matkan päähän autosta pois päin tiestä ja pura ahdistuksesi vaikka huutamalla, itkemällä, polkemalla jalkaa tai makaamalla maassa.

Jos olet kotona lukittaudu vaikka vessaan ja laita vesihana valumaan. Tai kuulokkeet korviin pauhaamaan musiikkia, joka tuntuu sopivan tähän tilanteeseen.

Soita apua. Soita ihmiselle, joka ensimmäisenä tulee mieleen. Jos ketään ei tule mieleen tai et uskalla soittaa kenellekään tutulle tai kukaan ei vastaa, soita hätänumeroon 112.

Sinulla on juuri nyt sisäinen hätätilanne. Hätätilasi on totta, ajatukset, joita sen vallassa ajattelet eivät ole.

Syvällä sisimmässäsi on sisäinen viisaus, joka tietää että tämä ahdistus ja tilanne menee ohi. Että kaikki järjestyy ajallaan ja kaikki kääntyy parhain päin tavallaan, vaikkei juuri nyt siltä tunnukaan.

Aivosi ovat juuri nyt jumissa — ne toimivat kuin säikähtäneellä villipedolla. Siksi kaikki tuntuu mustalta ja epätoivoiselta ja kuolema ainoalta tieltä ulos.

Mutta se johtuu vain siitä, että aivosi ovat jumissa.

Tilanne ei ole koskaan niin epätoivoinen kuin miltä se juuri tällä hetkellä tuntuu.

Nyt sinun pitää vain selvitä tavalla tai toisella läpi tästä hetkestä tappamatta tai satuttamatta ketään — ml. itseäsi.

Keskity hengitykseen. Huuda kurkku suorana jos siltä tuntuu. Hakkaa sohvaa. Hypi paikallasi. Varjonyrkkeile. Tanssi. Kirjoita kaikki kamalat ajatuksesi ulos paperille tai vaikka alla olevalle kaavakkeelle.

SINÄ SELVIÄT. Hengitys ja hetki kerrallaan.

Katso vaikka tämä video odotellessasi että selviät:

Kohta helpottaa. Ihan kohta. Jatka hengittämistä. Kyllä tämä tästä.

Miten minä voisin auttaa vanhempia, jotka haluavat tappaa lapsensa tai perheensä?

Eräät tuttavani haluavat parantaa lastensuojelun tilannetta, joka on nykyisillä resursseilla lähes mahdoton työntekijöille ja sitä kautta asiakkaille.

Tuen heitä parhaani mukaan. Samalla mietin miten voisin omalta osaltani auttaa edes vähän tällaisten tapahtumien ehkäisyssä.

Uskon vertaistuen voimaan. Ajatus siitä, että vanhempi voisi olla edes teoriassa valmis vahingoittamaan lastaan on näköjään niin tabu, että se herättää joissain ihmisissä paljon vihaa. Ymmärrän hyvin että harva uskaltaa puhua aiheesta avoimesti edes netin keskustelufoorumeilla.

Nyt ensi hätään loin kaavakkeen, jolla sinä vanhempi, joka olet ollut tai pelännyt joskus ajautuvasi tilanteeseen, jossa voisit vahingoittaa lapsiasi tavalla tai toisella, voisit jakaa oman tarinasi minun tai muiden kanssa — ilman että kukaan saa tietää kuka olet tai pääsee ainakaan suoraan kommentoimaan tarinaasi.

Luen kaikki tarinat. Kokeilen keksiä niiden pohjalta tapoja tukea vanhempia, jotka ovat epätoivoisessa tilanteessa.

Julkaisen ne viestit, joiden jukaisemiseen olen saanut luvan joko täällä blogissa tai erillisellä sivustolla jonka ehkä perustan asialle.

Jos uskot kirjoittavasi pitkän viestin, suosittelen kirjoittamaan sen ensin toiseen ohjelmaan (esim. word, sähköpostiohjelma, muistiinpano-ohjelma) ja sitten kopioimaan alla oleviin kohtiin, koska joskus tietotekniikka voi pettää.

Miten sinä selvisit pimeästä hetkestä tai ajanjaksosta? Mitä sinä opit? Mitä haluaisit sanoa nyt itsellesi, jos saisit mennä aikakoneella takaisin aikaan, kun kaikki tuntui toivottomalta?

Hups! Emme löytäneet lomakettasi.

alatapa

Kolme tapaa motivoida lapsia

Tuolla kommenttiosastolla tuli  keskustelua tavoista motivoida tai kannustaa lasta.

Olin kuullut jo siitä, kuinka lapsia pitäisi kehua tekemisestä lopputuloksen sijaan — tai tekemisestä lahjakkuuden sijaan, kun Steve Chandler putsasi minun mielessäni pöydän ihan toisenlaisella lähestymistavalla.

Kuvittele että lapsi tuo sinulle näytille piirroksen, selvästi hakien reaktiotasi siihen. Mitä vastaat hänelle:

  1. Oi miten hieno piirros! Oletpa sinä taitava piirtäjä!
  2. Kas, teit taas uuden piirroksen. Sinäpä olet kova piirtämään
  3. Kappas. Sinä olet piirtänyt uuden kuvan. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sinä sait idean ja lopulta piirsit ideasi paperille.
  4. Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä. Susta taisi olla kivaa piirtää? Mikä siinä tuntui niin kivalta?

Ensimmäinen lähestymistapa lienee se, jolla monet meistä on kasvatettu.  Kasvatustieteilijöiden mukaan lapsen taitavuuden tai lahjakkuuden kehuminen on varmin tapa pilata lapsen oppimishalut, luoda hänelle toisaalta liian suuret luulot itsestään ja toisaalta varmistaa, että hän tulee lannistumaan.

Lapsi, jolle on uskoteltu koko lapsuuden ajan, että hän on jotenkin spesiaalimpi kuin muut, voi tuntea pettävänsä vanhempansa tai menettävänsä identiteettinsä, kun hänelle valkenee, ettei hän oikeasti ole sen ihmeellisempi kuin muut tai jos hän kohtaa ihmisiä, jotka ovat jossain paljon parempia kuin hän.

Toisessa tavassa lapsen huomio siirretään lopputuloksesta suorittamiseen. Sen sijaan että kehutaan lapsen nerokkuutta, painotetaan suorittamista. Tämän lähestymistavan ongelma on se, että tällöin lapsi luulee hänen arvonsa perustuvan suorittamiselle ja jos jonain päivänä hän ei jaksakaan suorittaa, hän voi kokea menettävänsä ihmisarvonsa.

Kolmas tapa on kehittyneempi versio toisesta vaihtoehdosta ja monien kasvatustietelijöiden suosittelema tapa kannustaa lasta toimimaan.  Siinä huomio siirretään pelkästä suorittamisesta (”olet kova tekemään töitä”)  itse suoritukseen (”näin loit lopputuloksen”). Tässä on erityisen hyvää se, että lapsen huomiota ei kiinnitetä hänen lahjakkuuteensa tai aikaansaavuuteensa vaan siihen miten hän saa tuloksia aikaan.

Neljännen tavan kuulin Steve Chandleriltä. Siinä lapsen huomio kiinnitetään siihen, miltä hänestä tuntui tehdä se, mitä hän teki — oletusarvona lienee, että lapsi nautti jollain tavalla tekemisestä. Se on tavallaan seuraava askel kolmannesta tavasta ja esimerkiksi sopisi mielestäni todella hyvin sen kanssa yhteen:

”Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä ja siltä, että sä nautit siitä mitä sä teit. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sä sait idean ja piirsit sen paperille. Miltä piirtäminen susta tuntui? Mikä siinä oli kivointa? Mikä tuntui vaikeimmalta? Ja silti sä sait sen tehtyä?”

Kyllä, koen tärkeäksi kiinnittää lapsen huomiota siihen, miltä asioiden tekeminen hänestä tuntuu.

Ja jos jokin tuntuu tylsältä, se ei tarkoita että hommaa ei kannata automaattisesti tehdä, vaan ensialkuun lapsen kanssa voisi miettiä, miten tekemisestä saisi kivempaa ja kiinnostavampaa niin, että tekeminen itsessään tutuisi palkkiolta.

Eli itse en usko niinkään viivästettyyn nautintoon, vaan nimenomaan tekemisestä itsestään nauttimiseen niin, että jos jokin palkinto joskus tulee, se on kiva bonus, mutta ei päätarkoitus.

Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi kilpaurheilussa tällainen ajattelu ei välttämättä kanna loppuun asti, mutta väitän että tavallisesta elämästä se tekee huomattavasti nautinnollisempaa.

Haluan myös kysyä, miksi ihmeessä meidän pitää palkita itseämme asioilla, jotka eivät liity käsillä olevaan tehtävään. Ts. miksi esimerkiksi palkitsemme itsemme rankasta työpäivästä selviämisestä suklaalla? Tai työvuodesta ulkomaanmatkalla.

Eikö olennaisempaa ole löytää jokin tapa nauttia itse työstä vaikka sitten sitä kautta, että tekee haasteisiin vastaamisesta jonkinlaisen leikin tai pelin — ja sitten syödä se suklaa ihan vain siksi, että tykkää suklaasta ja sitä teki mieli?

Tämä palkkioajattelu on mielestäni suoraa seurausta siitä, että koska vanhempamme eivät jaksaneet tai osanneet auttaa meitä lapsina ollessamme näkemään miksi meidän kannattaa tehdä jotain, he käyttivät meihin uhkaus-kiristys-lahjonta-tekniikkaa (johon itsekin olen jo syyllistynyt), koska se toimii.

Se, että jokin toimii, ei tarkoita että se olisi millään tavalla paras tapa toimia.

Nyt kun olemme aikuisia ihmisiä, on aika hassua käyttää noin alkeellista ja tehotonta menetelmää, kun vaihtoehtona on nähdä miksi jonkin tekeminen on tärkeää — ja keskittyä nimenomaan siihen, mikä on tärkeää.

Eli kuten uusi lempisitaattini sanoo: ”itsekuri on sen muistamista, mitä haluaa.”

Omalla kohdallani tämä on siis vielä pitkälti teoriaa, koska lapseni ei juurikaan puhu. Toki esimerkiksisanon autolla intensiivisesti leikkivälle lapselle: ”Ollista on kivaa leikkiä autolla.” tai jos lapsi kantaa (tyhjää) kauppakassia, sanon ”Noin Olli kantaa kauppakassia. Onko susta kivaa kantaa kauppakassia?”

Toinen juttu, jonka sanomisen olen aloittanut vasta ihan äskettäin on se, että kun lapseni menettää hermonsa esim. ilman että on satuttanut itsensä, sanon lapselle: ”mikä ajatus pahoitti sinun mielesi?” Ideana on tietenkin siirtää lapsen huomio siihen, miten pahoitamme omilla ajatuksillamme oman mielemme.

Sitten 15-50 vuoden päästä nähdään oliko tästä yhtään mitään hyötyä vai jopa vain haittaa…