Et ole huono äiti etkä hyvä äiti. Olet vain äiti.

Oletko koskaan kokenut olevasi huono äiti? Tiedätkö sen tunteen, kun jälleen kerran olet kohdellut lapsiasi tavalla, joka on mielestäsi väärin?

Ehkä olet syöttänyt lapsellesi liikaa eineksiä, koska täyspainoisen aterian kokkaaminen tuoreista luomukasviksista on tuntunut sillä hetkellä mahdottomalta.

Antanut katsoa liian paljon videoita tai pelata liian kauan videopelejä, koska halusit saada edes hetken omaa aikaa.

Menettänyt malttisi ja huutanut kurkku suorana, kun et ole jaksanut enää lastesi remuamista ja riitelyä.

Halunnut heittää itkevän vauvan seinään.

Ai, et tiedä?

Jos sinulla ei ole vielä lapsia, mutta toivot jonain päivänä tulevasi vanhemmaksi, jatka lukemista.

Jos et ole koskaan kokenut äitinä huonoa omaatuntoa, tämä artikkeli ei ole sinulle. Ole hyvä ja palaa nauttimaan ihanasta äitiydestäsi kullanmurujesi kanssa.

Hauskaa päivää!

No niin, nyt kun onnekkaat superäidit, sosiopaatit ja hirveässä itsepetoksessa elävät ovat poistuneet tästä blogista, päästään asiaan.

Minä olen tuntenut 7-vuotisen äitiyteni aikana tuhansia kertoja olevani Maailman Paskin Äiti. Varsinkin kaksi ensimmäistä vuotta äitinä olivat yhtä epäonnistumisen juhlaa.

Tuohon aikaan en tiennyt, että minulla on tarkkaavuushäiriö, minkä vuoksi arkirutiinien pyörittäminen, kodin siistinä pitäminen ja lapselle henkisesti läsnäoleminen on minulle järkyttävän paljon vaikeampaa kuin “normaaleille” äideille.

En tiennyt, että minulla on geenivariaatio, joka tekee minusta keskivertoa aggressiivisemman — varsinkin väsyneenä — ja että minulta puuttuu geenivariaatio, joka tekisi minusta erityisen empaattisen ja kärsivällisen.

Ennen kaikkea en tiennyt, että koen vain oman ajatteluni ja miten omalla sumealla logiikalla vaihtuva mielentilani vaikuttaa ajatteluuni.

No nyt tiedän.

Paska äiti aikoo jättää perheensä

Kun lapseni oli kaksivuotias, lähdimme koko perhe ADHD-henkisestä älynväläyksestä Los Angelesiin, jotta minä voisin opiskella “transformatiiviseksi valmentajaksi” ihailemani Michael Neillin Supercoach Academyssa.

Koko koulutus kesti puoli vuotta, mutta kuukauden jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin, koska olin maailman hirvein ja epäonnistunein äiti.

Reissu meni alusta alkaen pieleen. Suomessa huonosti nukkuneen kaksivuotiaan unirytmi sekosi täydellisesti jet lagista.

Jouduimme etsimään kahden viikon jälkeen toisen kämpän, koska ensimmäinen vuokraemäntä oli vuokrannut asuntonsa meille ilman lupaa.

Yhtäkkiä erään elokuvahankkeen rahoitus ei mennytkään läpi vaikka kaiken piti olla jees, ja matkabudjetistamme katosi puolet.

Minulla oli ollut vaikeuksia hallita hermojani jo Suomessa, mutta nyt homma meni mahdottomaksi. Aloin saada päivittäin kauheita kilareita niin miehelle kuin lapselle. Miehelle huutamisesta en tuntenut kovin huonoa omaatuntoa, koska salaa ajattelin hänen ansainneen huutoni. Viattomalle lapselle räjähtely sai minut sen sijaan tuntemaan pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä.

Mietin monta kertaa päivässä miten hirvittävän huono äiti olin ja vannoin parantavani tapani. Yritin hampaat irvessä hymyillä ja pysyä rauhallisena, kunnes lapsi kieltäytyi nukkumasta, herätti keskellä yötä tai jokin muu vastoinkäyminen sai minut menemään pois tolaltaan.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ainoa tapa, jolla voisin pelastaa lapseni, olisi jättää perheeni. Ilmoitin valmennuskurssin vetäjille päätöksestäni palata välittömästi Suomeen. Minulle järjestettiin kriisipuhelu ryhmänvetäjäni Elese Coitin kanssa.

Se yksi puhelu muutti täysin suhteeni äitiyteen.

Muistan vieläkin, kuinka istuin halvassa vuokra-autossamme ja katsoin palmujen latvoja ja laskevan auringon punertavaksi värjäämää taivasta, samalla kun kerroin itkien Eliselle kaiken mitä olin tehnyt väärin.

Miten olin kantanut lapseni turhan kovakouraisesti sänkyyn. Miten olin huutanut niin lujaa raivosta, että olimme saaneet naapureilta varoituksen. Miten olin antanut lapseni itkeä lohduttomasti, koska olin liian vihainen ottaakseni hänet syliin.

Elise kysyi minulta muutaman hyvän kysymyksen, joita en enää muista. Muistan vain oman vastaukseni:

“En ole huono äiti, enkä hyvä äiti.

Olen vain äiti, joka alhaisessa mielentilassa ajattelee ja toimii typerästi — ja korkeassa mielentilassa ajattelee ja toimii fiksusti.”

Miten mielentilat määrävät millainen äiti milloinkin olet

Mieti itse niitä hetkiä, jolloin toimit typerästi. Millainen oma olosi silloin oli? Veikkaan että olit väsynyt, ahdistunut, ärtynyt tai peloissasi. Ehkä koit kiireen tai paineen tunnetta. Ehkä olosi oli lamaantunut tai sinulla oli pakonomainen tarve jyrätä tahtosi läpi.

Mieti niitä hetkiä, jolloin toimit omasta mielestäsi erityisen rakastavasti ja esimerkillisesti. Todennäköisesti myös olosi oli silloin rakkaudellinen, levollinen ja tyyni.

No okei, en voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta minulla mielentila vaikuttaa kaikkein eniten suorituskykyyni.

Pirteänä, hyväntuulisena ja levollisella mielellä minunkin on helppoa pitää kiinni periaatteistani ja antaa huomiota ja rakkautta lapselleni. Jos sen sijaan olen tavalla tai toisella poissa tolaltani, alan lipsua omista säännöistäni ja meinaan menettää malttini.

Tämän oivalluksen myötä tajusin, että syyllistin itseäni huonosta käytöksestä, koska halusin pelotella itseni toimimaan jatkossa paremmin.

Muuten hyvä, mutta mitä enemmän koin syyllisyyttä ja häpeää aiemmasta huonosta käytöksestäni, sitä vaikeampaa minun oli kokea rakkautta, ajatella selkeästi ja toimia oikein. Argh!

Ehkä tämä on kaikille muille itsestäänselvä asia, mutta minulle tieto tuli puskista. Tunsin itseni hetken ajan todella typeräksi, kunnes tajusin, ettei siitäkään tunteesta ole mitään hyötyä.

Olen vain äiti

Oivallus muutti pysyvästi suhteeni äitiyteen. Kun en koko ajan syyllistänyt itseäni, en ollut koko ajan pinna kireällä. Kun en koko ajan kertonut itselleni miten huono äiti olen, aloin bongata joka päivä hetkiä, jolloin itse asiassa toimin ihan fiksusti tai suorastaan rakastavasti.

Tiedostettuani, miten mielentilani vaikuttavat ajatteluuni ja toimintaani, aloin tunnistaa mielentilan laskun aikaisemmin, jolloin pystyin yhä useammin rauhoittamaan itseni tai siirtämään itseni toiseen huoneeseen ennen Suurta Räjähdystä.

Arkirutiinit olivat oivalluksesta huolimatta minulle todella vaikeita aina siihen asti, että sain ADHD-diagnoosin ja lääkityksen kolme vuotta sitten. Nyt ne ovat vain semi-haastavia.

Kaikesta ymmärryksestäni ja varotoimista huolimatta menetän edelleen välillä malttini, mutta huomattavasti harvemmin, lyhytkestoisemmin ja vähemmän rajusti kuin ennen. Heti tilanteen mentyä ohi pyydän anteeksi lapsiltani ja selitän kuinka suuttumiseni ei ollut heidän vikansa, vaan johtui siitä, että “äidin aivotietokone meni jumiin”.

En vieläkään jaksa kokata lapsilleni joka päivä superterveellistä luomuruokaa ja annan heidän usein katsoa liikaa videoita tai pelata videopelejä. Koen äitiyteen liittyvää huonoa omaatuntoa harva se päivä, mutta nyt en jää siihen jumiin. Annan tunteen tulla ja mennä.

Kun ahdistus helpottaa ja mieleni kirkastuu, yritän miettiä miten voisin jatkossa toimia paremmin. Esimerkiksi nyt olen palkannut itselleni nepsy-valmentajan auttamaan arkirutiinien tehostamisessa.

Mitä jos joku on oikeasti ihan paska äiti?

Okei — rehellisyyden nimissä ajattelen, että on kyllä olemassa äitejä, jotka minun mittarillani epäonnistuvat totaalisesti tehtävässään äitinä. Veikkaan ettet ole sellainen, koska en usko tällaisten äitien googlailevan juttuja hyvästä äitiydestä.

Nämä äidit uskovat todeksi alhaisessa mielentilassa mieleensä juolahtavat pimeät ajatukset ja siksi satuttavat ja laiminlyövät lapsiaan tavoilla, joista voi lukea Alibista tai Murha.info:sta.

Ajattelen, että mahdollisesti heilläkin olisi potentiaali toimia paremmin, jos he kuuntelisivat levollisessa ja rakkaudellisessa tilassa mieleensä juolahtavia ajatuksia ja jättäisivät vihaisena, levottomana, pelokkaana tai ahdistuneena mieleen juolahtavat kipeät ajatukset omaan arvoonsa. EHKÄ.

Toisaalta on hyvä muistaa, että minun mittarini sille, mitä on hyvä äitiys, on minun henkilökohtainen mittarini, ei universaali totuus.

Tälläkin hetkellä maailmassa on äitejä, joiden käsitys hyvästä äitiydestä poikkeaa radikaalisti omastani.

Minun mielestäni hyvään äitiyteen kuuluu ainakin yrittää imettää lasta lapsentahtisesti ja nukkua ensimmäisten elinvuosien aikana lapsen lähellä. Olen sitä mieltä, että lasta ei saa satuttaa fyysisesti. Uskon, että lapsia pitää halata, kuunnella ja kannustaa.

Vielä sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista vanhemmista uskoi, että “joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Minä olen saanut rakastavilta vanhemiltani 1980-luvun alussa tukkapöllyä ja pyllypiiskaa törttöiltyäni.

Aikanaan monet lastenkasvatusekspertit olivat sitä mieltä, että kehuminen ja kannustaminen tekee lapsesta heikon ja saamattoman. Joissain perheissä ja kulttuuriryhmissä tämä uskomus näyttää yhä elävän vahvana.

Monien ranskalaisten mielestä hyvä äiti ei pilaa isän iloksi tarkoitettuja tissejä imetyksellä, vaan ottaa heti synnytyksen jälkeen maidon nousun ehkäisevän piikin, nukuttaa vauvan alusta alkaen omassa huoneessa kaukana vanhempien makuuhuoneesta ja tarvittaessa läpsäisee tottelematonta tenavaa.

Minun mielestäni hyvä äiti ei anna kenenkään silpoa lapsen sukuelimiä. Yli puolet amerikkalaisten poikalasten äideistä uskoo, että ympärileikkaaminen on heidän poikavauvansa parhaaksi — kuka äiti nyt haluaisi lapselleen epähygieenistä ja rumaa esinahkapussukkaa!

Eräissä kulttuureissa hyvät äidit varmistavat, että heidän tyttäriensä sukuelimet silvotaan niin, etteivät he voi saada aikuisena seksuaalista nautintoa.

Kuinka olla vain äiti

Voi olla, että sinun standardisi hyvälle äitiydelle poikkeavat minun standardeistani. Hyväksyn sen. Tai jos en täysin hyväksy, en tule haukkumaan sinua huonoksi äidiksi sen takia.

On täysin normaalia, että välillä koemme olevamme huonoja äitejä. Ehdotan kuitenkin, ettet anna hetkellisen syyllisyyden määrittää äitiyttäsi — saati syyllistä itseäsi jatkuvasti.

Vaikka syyllistämisellä on hyvä tarkoitus, se kääntyy helposti meitä vastaan — syö kykyämme toimia rakkaudellisesti, järkevästi ja elämää edistävästi.

Et ole huono äiti — eikä sinun tarvitse olla aina hyvä äiti. Riittää, että olet vain äiti, joka yrittää joka hetki tehdä parhaansa sen hetken ymmärryksellä ja jaksamisella.

Helpoin tapa alkaa luoda itsensä näköistä elämää

Edellisen viestin kommenttiosastolla Alice Wonderland kysyi mitä tehdä, kun mitään vastauksia ei tule mieleen, kun kysyy itseltään mitä haluaa tehdä.

Omien havaintojeni mukaan se voi johtua esimerkiksi siitä, että huomaamattaan syyllistyy Michael Neillin termein “ennenaikaiseen käytännöllisyyteen”.

Toisin sanoen mieleen nousee ajatus jostain uudesta, innostavasta ja kutkuttavasta. Heti sen perään nousee ajatus “joo mutta ei toi ole mahdollista (ainakaan mulle)”.

Ongelmana ei ole se, että mieleen nousee idean torppaava ajatus, vaan se, että otamme sen vakavasti.

Tähän voi auttaa sama konsti, jota suosittelen myös siinä tapauksessa, että vastausta ei tule, koska sitä ei vielä ole: seuraa uteliaisuuttasi.

Harva “oman juttunsa” löytänyt on saanut tiedon siitä kertaheitolla jumalaisena ilmoituksena. Lähes kaikki — minä mukaan lukien — ovat ensin seuranneet uteliaisuuttaan.

He ovat törmänneet johonkin juttuun, joka on herättänyt heidän mielenkiintonsa. Sitten he ovat lukeneet siitä lisää, kunnes lopulta ovat halunneet kokeilla sitä.

Kokeiltuaan sitä he ovat halunneet kokeilla sitä lisää. Mitä enemmän he ovat sitä tehneet, sitä paremmiksi he ovat siinä tulleet ja sitä enemmän iloa ja nautintoa he ovat siitä saaneet.

Lopulta he ovat alkaneet miettiä voisiko kiinnostuksen kohteella elättää itseään. Joskus työtarjous on saattanut jopa tulla muilta. Mutta vain siksi, että he olivat vuosien mittaan kehittyneet niin hyviksi siinä mitä tekevät.

Minun valmentajaurani alun voi jäljittää  kevääseen 2006, jolloin olin toipumassa masennuksesta ja sain ystävältäni Sanna Stellanilta lainaksi hypnotisoija Paul McKennan Supreme Self-Confidence CD:n.

Googletin äijän ja törmäsin podcastiin, jossa hän jutteli hyvän ystävänsä Michael Neillin kanssa. En silloin edes tiennyt mitä podcastit eli “nettiradio-ohjelmat” ovat!

Kuuntelin podcastin ja tykästyin Michaelin lämpimään ja käytönnölliseen tyyliin, joten aloin kuunnella hänen nettiradio-ohjelmaansa viikottain.

Innostuin Michaelin jutuista niin, että liityin hänen sivujensa VIP-jäseneksi eli “Inner circleen” 2007 (tai ehkä jo 2006, en muista just nyt milloin). Olen sen jäsen vieläkin.

2010 Michael ilmoitti että hänellä olisi tulossa valmentajakoulutus: Supercoach Academy. Tunsin selittämätöntä vetoa koulutusta vastaan, mutta perustelin itselleni miksi en haluaisi valmentajaksi ja miten minun olisi sen takia järjetöntä maksaa 10 000 euroa ja matkat ko. kurssista.

2011 järjestettiin toinen Supercoach Academy  ja jälleen kerran selitin itselleni ettei tämä ole minun juttuni… Mutta myöhemmin sinä keväänä huomasin olevani niin kateellinen toiselle valmentajalle, että päätin kokeilla valmentamista tarjoamalla sitä ilmaiseksi muille.

Valmensin kesällä 2011 kolmeatoista ihanaa naista. Se oli rakkautta ensikokemuksella — hienompaa ja hauskempaa kuin kirjoittaminen, joka oli siihen asti ollut ykkösrakkauteni.

Kun samana kesänä tuli seuraava kutsu Michaelin valmennusohjelmaan Supercoach Academyyn, en enää taistellut itseäni vastaan. Liityin kurssille vaikken ollut varma haluaisinko silti tehdä valmentamista työkseni.

Päätin alkaa tehdä valmentamista päätyökseni vasta keväällä 2012 koulutuksessa samaani Pään Räjäyttävän Oivalluksen myötä.

Toisin sanoen meni 6 vuotta siitä kun uteliaisuuttani seuraten törmäsin Michael Neillin ja henkiseen valmentamiseen ennen kuin olin valmis tekemään valmentamista työkseni.

En olisi ikinä voinut ennalta nähdä että näin tulisi käymään — en vielä edes tammikuussa 2012, kun aloitin valmennuskoulutuksen.

Anna itsesi seurata uteliaisuuttasi — ihan jo siksi, että se saa elämän tuntumaan kiinnostavammalta, hauskemmalta ja jännittävämmältä. Älä mieti “mihin tämä johtaa”.

Voi olla että se johtaa vain siihen, että sinulla on juuri nyt kiinnostava hetki.

Voi olla että se johtaa vuosien kuluttua uuteen uraan.

Mitä sinä tekisit ensimmäiseksi jos antaisit itsesi seurata uteliaisuuttasi?

Jos haluat saada enemmän tukea uuden uran tai kiinnostuksen kohteiden löytämiseen, varaa aika valaisevaan ja vapauttavaan keskusteluun kanssani.

Tai liity VIP-jäseneksi, jolloin saat muun muassa katsomisoikeudet Unelmien ura -kurssiin.

Onnellisen parisuhteen salaisuus ja viikonlopun linkit

sormus2
Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Kokeilen Michael Hyattin kirjan Platform innostamana uudenlaista lähestymistapaa bloggaamiseen. Näin maanantaisin haluaisin jakaa joltain muulta pöllityn saadun ajatuksen sekä kertoa mitä kaikkea olen viikonloppuna päivittänyt eri osioihin.

Parisuhteet sisältä ulospäin eli onnellisen parisuhteen salaisuus

Supercoach Academyn perustaja Michael Neill julkaisee joka maanantai oman uutiskirjeensä, jossa hän jakaa jonkin tärkeän ajatuksen. Tämän päivän ajatus oli niin hyvin kiteytetty, että haluan jakaa ainakin osan siitä kanssanne.

Jokaisessa hetkessä olet joko ajatuksissasi tai rakkaudessa.

Kun olemme rakkaudessa, koemme syvemmän rakkauden, elossaolemisen ja yhteyden tunteen, joka on aina läsnä, kun emme ole jääneet jumiin omaan ajatteluumme. Niinä hetkinä emme välitä mitä kumppanimme tekee hammastahnatuubin korkilla — me hädintuskin välitämme käyttävätkö he hammastahnaa vai eivät.

Mutta kun emme ole siinä [rakkauden] tunteessa, kaikki alkaa merkitä. Onko oikeastaan OK tuntea syvempää rakkauden ja yhteydentunnetta johonkuhun, joka ei jätä wc-pöntön kantta ylös tai alas? Mitä jos hän ei ole tarpeeksi siisti tai epäsiisti? Mitä jos hän sanoo jotain inhottavaa äidilleni?

Kun olemme päässämme emmekä yhteydessä tunteisiimme, alamme kyseenalaistaa kaikkea. “Olemmeko me enää rakastuneita?” ajattelemme itseksemme. “Olimmeko koskaan rakastuneita?” Niinpä kuittamme tämän taas yhtenä hemmetin oppimiskokemuksena ja päätämme siirtyä eteenpäin, surullisempana mutta viisaampana. “Rakastan sinua vieläkin”, sanomme tulevalle ex-kumppanillemme. “Mutta en ole enää rakastunut sinuun.”

Sillä hetkellä kun tunnistamme, että koemme vain oman ajattelumme, emme maailmaa, samat ajatukset siitä, miten väärässä paikassa oleva sukka tai tuhlattu parinkympin seteli ovat elämän ja kuoleman kysymys eivät kerro enää toivottomasta erilaisuudesta — ne ovat vain varoitusmerkki siitä, että yhteytemme rakkauteen on [sillä hetkellä] poikki ja olemme eksyksissä.

Jos englanti yhtään sujuu, suosittelen tsekkaamaan koko jutun täältä: http://www.supercoach.com/mnct858.shtml

Tulevia juttuja

Parempi nimitys itsevalmennuspaketeille?

Kirjojen, leffojen ja televisiosarjojen nimeäminen on ollut minulle aina erityisen vaikeaa. Yleensä joku muu on lopuksi keksinyt niille nimen. Sama ongelma näkyy näköjään myös näissä nettijutuissa.

Eräs viestintään perehtynyt ystäväni huomautti, että itsevalmennuspaketti ei ehkä ole paras termi kuvaamaan erilaisia nettikurssejani. Olen erittäin avoin kaikenlaisille parannusehdotuksille, joten nyt mietin olisiko nettikurssi vai virtuaalikurssi parempi nimitys Onnistunut laihdutus, Löydä itsesi/Aidon elämän kolme prinsiippiä ja Kirjoita käsikirjoitus 10 viikossa -paketeille.

Ehdotuksia? Mielipiteitä?

Pelottoman elämän salaisuudet

Imetyssessioiden venyttyä nyt n. 40-60 minuuttiin minulla on ollut hyvin aikaa miettiä tulevia projekteja. Olen ihan liekeissä Pelottoman elämän salaisuudet -kirjaideasta ja kurssista. Fantasioin taas nukkumisen lopettamisesta, että ehtisin tehdä ko. projektit — mieluiten jo tällä viikolla! Ehkä pitää kuitenkin odottaa, että kuopuksen unirytmit alkavat vakiintua, jotta voin suunnitella ajankäyttöäni paremmin.

Toisaalta nauratti kun luin Kukan blogista 16-tunnin työpäivistä. Muistan kaiholla aikoja, jolloin minulla oli mahdollisuus tehdä niin paljon töitä kuin halusin. Ah! Ollapa edes neljä tuntia aktiivista peliaikaa päivässä!

Itse asiassa Cal Newport väitti Accidental Creative podcastissa, että ihmiset pystyvät tekemään vain neljä tuntia päivässä todella intensiivistä, merkittävää ja ajattelua vaativaa työtä tai harjoittelua — yleensä vain kahden tunnin pätkissä. Olen ollut itse huomaavinani oman rajani menevän noin kolmessa tunnissa. 

Toisaalta asian voi nähdä niin, että jos kerran saan tätä nykyä 0,5-2 tunnissa työaikaa näinkin paljon tehtyä, miettikää miten paljon Kutri.net lähtee kehittymään, kun sekä esikoinen että kuopus ovat tarhassa parin vuoden päästä! Tuskin maltan odottaa! Tai maltan kyllä, sillä niin paljon kuin uusien asioiden luomista ja kutri.net:in kehittämistä rakastan, lasten kanssa oleminen menee (ainakin vielä) niiden ohi.

No, ainakin nyt tulee harjoiteltua hyvin asioiden tekemistä tehokkaasti ja kurinalaisesti, kun aikaa on niin vähän käytössä.

Menestyksen, luovuuden ja hyvien nettisivujen salaisuudet

Imettäessä olen ehtinyt myös kuunnella äänikirjoja ja podcasteja. Nyt kuuntelussa on aiemmin mainitut Platform -kirja sekä Accidental creative -podcast. Olen saanut kummastakin kaikenlaisia hyviä ideoita ja vinkkejä, jotka eivät ehkä suoraan sovi Kutri.net:in teemaan, mutta joista osa lukijoista voisi saada jotain irti. Ennen kaikkea olen huomannut että jos jaan eteenpäin kuulemiani ideoita, ymmärrän ja omaksun ne itsekin paremmin. 

Niinpä itsekkäästi ajattelin että aloitan ainakin VIP-puolella jonkun oman “Kevyt inspiraatio” tms. osion, johon dumppaan noita vastaan tulleita juttuja mm. luovuuden, tuottavuuden ja nettisivujen yms. kehittämisestä.

Kiinnostaisiko sellainen jotain muutakin kuin minua?

Viikonlopun linkit

Pääsen näköjään viikonloppuisin päivittämään paremmin kutri.net:iä. Tässä olisi uusimpia päivityksiä, joista osa on vain erilaisille Kutri.net:in jäsenille.

Kaikille:

Uskallatko ajatella omilla aivoillasi – blogikirjoitus

Kutri kuntoon 2013 ensimmäinen viikkoraportti — huikeaa edistystä!

Jäsenille:

Kutri kuntoon -viikkoraporttivideo — VIP-, Onnistunut laihdutus – ja Tutustuja-jäsenet

Aidon elämän kolme prinsiippiä: 7. Onnellisuus ja menestys — VIP- ja Löydä itsesi -jäsenet

Kutrin äitiyspäiväkirja: 2. viikkoa — VIP- ja Raskaaksi rauhallisin mielin/äitiysopas -jäsenet

Tutustu eri jäsenyysvaihtoehtoihin:

Uutiskirje

Joku kaipaili uutiskirjettä. Sitä ei ole tullut, koska sitä ei ole kirjoitettu. Ja sitä ei ole kirjoitettu, koska a) itselleni on edelleen epäselvää, mikä olisi paras muoto kirjeelle ja b) en ole löytänyt kalenteristani aikaa sen kirjoittamiseen — siihen nimittäin meni yleensä juuri se 3-4 tuntia.

Jep, vaikka näpyttelen nopeasti sormillani, alan helposti hioa ja miettiä juttuja niin, että niiden tekemiseen vierähtää äkkiä paljon pidempi aika kuin olin ajatellut.

Mitä te haluaisitte lukea uutiskirjeestä?

Linkkejä? Vinkkejä? Laihdutuksesta? Äitiydestä? Kolmesta prinsiipistä?

Onko teillä jotain lempiuutiskirjettä, josta voisin käydä plagioimassa hakemassa inspiraatiota.

P.s.

Kokeilu epäonnistui surkeasti. Minun piti käyttää tämän tekemiseen 20 minuuttia — ja aikaa meni näköjään lähemmäs kaksi tuntia. Argh! 🙂

Vuosi valaistuneena

laguuni2

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Kutakuinkin vuosi sitten oivalsin oikeasti, miten inhimillinen kokemus syntyy ja yhdessä silmänräpäyksessä koko elämäni tuntui toiselta, vaikka ulkoisesti kaikki oli ennallaan. Miltä on tuntunut elää vuoden ajan uuden ymmärrykseni kanssa?

Miten niin muka valaistuminen?

Kuuntelin jossain vaiheessa viime vuotta — olisiko ollut kesällä — Jack Kornfieldin kirjan After the Ecstasy, the Laundry. Kirjaansa varten tämä buddhalaisopettaja haastatteli nk. valaistumisen kokeneita ihmisiä, eli ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat oivaltaneet, että emme ole ajatuksemme, tunteemme ja toimintamme ja sitä kautta olivat tavallaan päässeet oman ajattelunsa ulko- tai yläpuolelle.

Mitä pidemmälle Kornfieldin kirjaa kuuntelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että helmikuussa 2012 kokemani iso ahaa-elämys oli sama juttu, mitä esim. buddhalaiset kutsuvat valaistumiseksi. Oma oivallukseni ei tosin vaatinut vuosikausien meditaatioharjoituksia eikä tapahtunut luostarissa vuoren huipulla vaan pahalta haisevassa bussissa Los Angelesissa toisena Supercoach Academyn lähiviikonloppuna.

Mitä oikein oivalsin?

Oivalluksen myötä näen kristallinkirkkaasti — ainakin useimmiten — että minä en ole ajatukseni, tunteeni ja toimintani, vaan se, joka ajattelee, tuntee ja toimii. Niinpä en voi määritellä enää itseäni enkä muita.

Ymmärrän että koen vain oman ajatteluni — eli mitä ajattelen asioista ja tapahtumista, enkä suoraan itse asioita ja tapahtumia. En voi koskaan varmuudella tietää miksi ajattelen mitä ajattelen — eikä sillä ole mitään väliä, koska ajatukseni vaihtuu joka tapauksessa jatkuvalla syötöllä. Jos en pidä kokemuksesta, jonka tällä hetkellä mielessäni oleva ajatus aiheuttaa, riittää että odotan hetken ja ajatus vaihtuu toiseen.

Perustilani on mielenrauha, johon sisäinen järjestelmäni yrittää palauttaa minut aina kun sillä on siihen mahdollisuus. En voi estää itseäni ajautumasta päivittäin ns. alhaiseen mielentilaan — eli jotenkin jännityneeseen, hermostuneeseen, levottomaan, ahdistuneeseen, pelokkaaseen, tuskaiseen, kurjaan, stressaantuneeseen, raskaaseen tms. ankeaan mielentilaan — mutta näen myös, ettei kurjinkaan olo ole itsessään vaarallinen, sillä se on seurausta ajatuksesta, joka vaihtuu ennemmin tai myöhemmin uuteen, kevyempään ajatukseen.

Kun en tee enää ongelmaa huonoimmistakaan fiiliksistäni, en jää niihin jumiin vaan annan sisäisen järjestelmäni palauttaa minut nopeasti hyvään oloon. Useimmiten tämä tapahtuu muutamassa minuutissa, pahimmillaankin alle parissa tunnissa.

Näen myös sen, että vaikka alhaisessa mielentilassa tuntuu siltä, että jokin ulkoinen tapahtuma tai esim. aiemmat kokemukset “pakottavat” minut ajattelemaan jostain asiasta tietyllä tavalla, se ei ole totta. Voin ajatella mistä tahansa asiasta monella eri tavalla — ja se, mitä mistäkin tietyllä hetkellä ajattelen, riippuu tietoisuuden tasostani eli siitä, miten selkeästi näen että koen vain oman ajatukseni, enkä ulkoisia tapahtumia.

En voi koskaan tietää varmuudella, mikä seuraava ajatukseni on — ja seuraava ajatukseni voi olla suurin, yllättävin, merkittävin tai muuten tärkein ajatus, jonka olen tähän mennessä saanut päähäni.

Miten kokemukseni elämästä on muuttunut?

Ennen viime helmikuuta minä en ihan oikeasti tiennyt, että elämä voi tuntua näin hauskalta, helpolta ja kevyeltä — olosuhteista riippumatta.

Viime vuosi oli monessa mielessä haastavampi kuin sitä edeltäneet vuodet. Valmistuin uuteen ammattiin eli aloitin käytännössä nollasta uran luomisen transformatiivisena valmentajana. Kärsin kesällä pari kuukautta ympärivuorokautisesta raskauspahoinvoinnista ja uupumuksesta. Temperamenttisen esikoiseni uhmaikä oli pahimmillaan. En päässyt tänä talvena edellistalvien tapaan Kaliforniaan kaamosta pakoon vaan taapersin talvipakkasessa viimeisilläni raskaana. Synnytykseni oli lähes yhtä pitkä ja hankala kuin edelliselläkin kerralla enkä saa vieläkään nukkua täysiä yöunia.

Siitä huolimatta olen kokenut eniten mielenrauhaa, onnea, iloa, kiitollisuutta ja innostusta sitten lapsuuteni. Olen ollut käytännössä peloton ja kokenut stressiä vain hetkittäin — jopa kohdatessani vastoinkäymisiä, jotka ennen olisivat saaneet minut päiväkausiksi pois tolaltani.

En enää analysoi ajatuksiani ja tunteitani, minkä vuoksi päässäni tuntuu olevan enemmän tilaa uusille ideoille. Olen ollut enemmän läsnä tässä hetkessä kuin koskaan ennen — ilman että olen joutunut sitä erikseen harjoittelemaan.

Olen ollut myös kivempi ja kärsivällisempi puoliso ja äiti kuin ennen — ja vaikka vieläkin saatan väsyneenä menettää totaalisesti malttini, rauhoitun ja palaan järkiini huomattavan nopeasti.

Tietyssä mielessä koen palanneeni jälleen pikkulapseksi, joka elää hetkessä, pitää omaa rakastettavuuttaan ja onnellisuuttaan itsestäänselvyytenä, antaa tunteiden virrata lävitseen ilman että jää niihin jumiin ja tekee asioita koska ne ovat kiinnostavia, hauskoja tai koska hän haluaa nähdä voiko ne tehdä.

Jos hyvä henki toteuttaisi yhden toiveeni…

Toivoisin, että ainakin kaikki suomalaiset — mieluiten kaikki maailman ihmiset — näkisivät totuuden inhmillisestä kokemuksesta ja itsestään. Miksi? Koska jokainen ihmiselämä on ainutkertainen ja niin älyttömän lyhyt.

Juttelin tänään kaverini Lauran kanssa, joka koki vastaavan valaistumisen viime kesänä.

Mietimme sitä, miten hirvittävän väärin on, että niin moni ihminen pistää kaiken energiansa itsensä kehittämiseen ja etsimiseen, koska luulee että hänen ajattelussaan tai ajatuksissaan on jotain vikaa — tai vielä pahempaa, että hänessä itsessään ihmisenä on jotain vikaa. Niinpä hän kulkee elämänsä halki nenä omassa navassa, etsien ratkaisua ongelmaan, jota ei oikeasti ole ja löytäen itsestään jatkuvasti lisää korjattavaa — vaikka on oikeasti ehjä.

Samalla hän missaa kaiken sen hyvän ja hienon, mitä hänen elämässään on — menettää mahdollisuuden kokea elämän ihmeellisyyden ja ihanuuden, seurata omaa inspiraatiotaan, luoda jotain uutta. Kohdata ja koskettaa. Rakastaa täysin sydämin. Elää tässä ja nyt.

Elämä on lahja, ota se vastaan

Tuntuuko sinusta elämä raskaalta, vaikealta, pelottavalta tai epäreilulta? Epäiletkö salaa että sinussa on jotain vikaa? Yritätkö epätoivon vimmalla kehittää itseäsi ajatellen, ettet voi elää täyttä elämää tai toteuttaa itseäsi, ennen kuin olet “valmis”?

Uskotko, että “sitkun” olet tehnyt X:n ja saavuttanut Y:n olet onnellinen — tai ainakin onnellisempi kuin mitä voit olla tänään? Tai ettet voi antaa itsesi rakastaa toista ellei tämä täytä rakkauden salaisen sääntökirjasi vaatimuksia?

Ei hätää! Olet vain joutunut jossain vaiheessa elämääsi — ehkä jo lapsena — typerän mutta yleisen väärinkäsityksen valtaan. Onneksi siitä voi päästä eroon — joskus yhdessä silmänräpäyksessä.

Tässä on eräitä kirjoituksiani ja videoitani, jotka voivat auttaa sinut kevyemmältä ja kiinnostavammalta tuntuvan elämän alkuun:

Tunnin mittainen VIP-webinaari eli nettiluento, jossa kerron kolmesta prinsiipistä — mitä ne ovat ja miten ne luovat inhimillisen kokemuksen.

Kärsitkö vaarallisesta väärinkäsityksestä?

Tunteet ovat aina totta, ajatukset eivät

Kuinka kokea täydellistä onnea jo tänään?

Miksi itsensä kehittäminen on turhaa ja typerää

Miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on täysin järjetöntä

Mitä pelko on ja miksei ole oikeasti mitään pelättävää

Sääli on sairautta eli miksi ihmiset eivät mene henkisesti rikki

Miten self help ja terapia tuhoavat maailmaa (lue myös kommenttiketju, jos haluat saada kaiken irti)


Jos haluat ymmärtää syvemmin inhimillistä kokemusta, tsekkaa Aidon elämän kolme prinsiippiä -virtuaalikurssi — tai jos olet valmentaja tai haluat sellaiseksi, tsekkaa Kolme prinsiippiä valmentajille -virtuaalikurssi.

Jos sen lisäksi haluat keventää kehoasi tai arkeasi tai haluat kuulla henkilökohtaisempia kuulumisiani, tutustu kutri.net:in VIP-jäsenyyteen.

Anna ideoille aikaa kasvaa

Juttelin erään ulkomaalaisen valmentajakaverin kanssa ihmisten unelmien etsimisestä ja valmennettavien “työntämisestään” uudelle tasolle.

Kaveri haluaa valmentaa ihmisiä, jotka ovat jo onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Hän uskoo että nämä ihmiset ovat ehkä jämähtäneet omalle mukavuusalueelleen eivätkä käytä täyttä potentiaaliaan. Hän haluaa auttaa heitä löytämään mukavuusalueen rajat ja astumaan niiden yli.

Minun nähdäkseni hän tarkoitti tällä ilmiötä, jossa joku on aikanaan asettanut itselleen oman onnellisuutensa rajat: “kun X ja Y toteutuu, olen onnellinen”. X ja Y on toteutunut ja nyt henkilö toisaalta antaa itsensä olla onnellinen, toisaalta saattaa hetkittäin miettiä “oliko tämä nyt tässä” — tai “miksi musta tuntuu että jotain puuttuu, vaikka mulla on kaikki mitä halusin?”

Esimerkkinä tulee mieleen nainen, joka on haaveillut hyvästä työpaikasta, ihanasta kodista ja perheestä ja on nyt saanut kaiken mitä halusi — mutta hämmästyksekseen huomaa kaipaavansa jotain enemmän, vaikkei tiedä mitä.

Valmentajakaverini oletti, että jos henkilö vain löytäisi jonkin uuden tai ehkä jopa “todellisen” unelman, jota lähteä toteuttamaan, hän voisi olla vieläkin onnellisempi.

Minun nykyisestä ymmärryksestäni käsin tämä on tietysti aika hassu ajatus. Tunnemme vain ajattelumme ja sillä hetkellä kun ajattelemme että “olen täydellisen onnellinen”, olemme täydellisen onnellisia.

Tätä nykyä näen että tavoitteilla ja visioilla ei tarvitse — eikä tavallaan edes kuulu — olla mitään tekemistä onnellisuuden, henkisen hyvinvoinnin tms. kanssa.

Kun katsot pieniä lapsia, joille kukaan ei ole vielä opettanut että onnellisuuteen tarivtaan jokin syy, huomaat pian että he ovat koko ajan tutkimassa, luomassa, toimimassa. He eivät tee sitä ollakseen onnellisia, vaan koska he ovat luonnostaan uteliaita — niin kuin nähdäkseni kaikki nisäkkäät. He ovat uteliaita näkemään mihin pystyvät, selvittämään miten jokin toimii, kokeilemaan onko jokin mahdollista.

Minun kokemukseni on se, että kun tajuamme että voimme olla onnellisia tässä ja nyt, se vapauttaa meidät seuraamaan luontaista uteliaisuuttamme: tutkimaan, kokeilemaan, luomaan.

Väitän, että jokaisella meistä juolahtaa aika ajoin hyvässä fiiliksessä mieleen asioita, joita haluaisimme luoda, kokeilla tai tutkia. 

Osa meistä antaa tilaa näille ideoille kasvaa ja kehittyä niin kauan, ettemme malta olla toteuttamatta ideaamme.

Osa sen sijaan torppaa hyvätkin ideansa jo heti alkumetreillä ennen kuin edes näkee voisiko idea saada tuulta alleen.

Miksi?

Koska hän ottaa alhaisessa mielentilassa eli huonossa fiiliksessä esiin nousseet epäilevät, väheksyvät tai pelokkaat ajatuksensa todesta, luullen näin olevansa “realisti”.

Michael Neill puhuu usein ilmiöstä, jota hän kutsuu “ennenaikaiseksi käytännöllisyydeksi”. Sen vallassa toimiessaan ihminen alkaa miettiä heti idean saatuaan syitä siihen, miksi homma ei kuitenkaan onnistu — ennen kuin antaa idean vahvistua kirkkaaksi visioksi.

Esimerkiksi toimistotyössä olevalle henkilölle saattaa juolahtaa mieleen, että olisi kivaa opiskella jokin uusi ammatti. Ennen kuin hän edes ehtii miettiä mikä ammatti voisi kiinnostaa, hän alkaa kertoa itselleen että se on järjetön ajatus: “Mulla on ihan hyvä duuni. Näinä aikoina pitäisi olla vain kiitollinen siitä, että on ylipäätään työpaikka. Mä olen liian vanha opiskelemaan.”

Toisin sanoen ongelmana ei yleensä ole se, etteikö mieleemme juolahtaisi uusia ajatuksia, tavoitteita ja unelmia vaan se, että hylkäämme uudet ideamme ennen aikojaan.

Vielä vuosi sitten luulin itsekin, että valmentajan tehtävänä on auttaa asiakkaitaan löytämään visio, joka saa asiakkaan heräämään henkiin.

Uuden ymmärrykseni myötä näen, että tehtäväni valmentajana on näyttää asiakkaalle että hän on jo hengissä. Se, ettei hänestä aina tunnu siltä johtuu hetkellisestä häiriötilasta — alhaisesta mielentilasta — joka korjaantuu hyvin nopeasti itsestään, jos siitä ei tee ongelmaa.

Kun valmennettava näkee että henkinen hyvinvointi, onnellisuus ja tunne siitä, että hän on vahvasti elossa on hänen perustilansa, hän uskaltaa itsensä avautua uusille ajatuksille. Ennen kaikkea hän antaa ideoiden kasvaa visioiksi, jotka lopulta vievät hänen mukanaan — ikään kuin lähtevät itse toteuttamaan itseään.

Minun kokemukseni mukaan näin syntyvät visiot hakkaavat 6-0 suurudellaan, toteutettavuudellaan ja myös positiivisilta vaikutuksiltaan tavoitteet, jotka on etsimällä etsitty, jotta henkilö voisi olla onnellisempi tai “käyttää koko potentiaalinsa”.

Ei ole ongelmia, on vain mielipiteitä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Oletko koskaan miettinyt miksi jokin asia on sinulle ongelma? Entä miten todellinen ja perustavalaatuinen ongelmasi on?

Kuuntelin eilen Michael Neillin vanhaa podcastia elokuulta. Siinä hän toi esiin pointin, jonka tavallaan jo tiesin, mutten ollut kunnolla ajatellut:

Jokin asiantila tuntuu ongelmalta, koska meidän mielestämme sen pitäisi olla toisin.

Se, että jokin asiantila on toisella tavalla kuin juuri minä haluaisin sen olevan, ei tarkoita että se olisi jotenkin universaalisti pielessä — vain että se on minun mielestäni pielessä.

Mitä väliä sillä on koenko jonkin asian olevan ongelma koska minä haluaisin sen olevan toisin vai koska se olisi “universaalisti väärin”?

Kuulostele hetki miten erilaisen fiiliksen nämä kaksi eri väittämää sinussa herättävät:

  1. Kodin pitää olla aina siisti.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä, että koti olisi aina siisti.

Entä nämä kaksi eri vaihtoehtoa:

  1. Ihmiset eivät saa sanoa rumasti toisilleen.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä etteivät ihmiset sano toisilleen rumasti.

Kummastakin ykkösvaihtoehdosta tulee ainakin minulle melkein pakonomainen paineen tunne: “Tämä on fakta ja tästä ei neuvotella.” Oikeita vaihtoehtoja on vain yksi ja siihen pääsemiseksi on tehtävä kaikkensa. Ei ole mitään harmaan sävyjä, vain oikein tai väärin.

Kakkosvaihtoehdot tuntuvat pehmeämmältä, lempeämmältä, kevyemmältä, avoimemmilta ja joustavammalta. Sen lisäksi että voin etsiä kaikenlaisia tapoja edesauttaakseni minua miellyttävämmän asianlaidan toteutumista, voin myös kyseenalaistaa oman mieltymykseni.

Pakon ja paineen tunne kertoo aina ajattelumme tason laskusta. Stressihormonitasomme ovat kohollaan ja aivojemme inhimillisimpien osien aktiivisuus on vähentynyt. Emme pysty enää ajattelemaan kirkkaasti ja olemme vain parin ajatuksen päässä paniikista tai fanaattisuudesta. [1]

Kevyt, helppo, avoin ja rento fiilis kertoo siitä, että stressihormonitasot ovat alhaiset ja aivojen kehittyneimmät osat käytössämme. Tämä on se tila, jossa saamme ahaa-elämyksiä eli voimme oivaltaa asioita [2].

Minä väitän, että mitä selkeämmin näet, että ongelmassasi on kyse vain makuasiasta eikä mistään universaalista totuudesta, sitä helpompi sinun on löytää siihen erilaisia ratkaisuja.

Ongelman näkeminen mieltymyskysymyksenä auttaa myös neuvottelemaan asioiden muuttamisesta muiden ihmisten kanssa.

Useimmat meistä ovat ehkä joskus kokeneet väittelyn, jossa keskustelu siitä miten jonkin asiantilan pitäisi olla on ajautunut väittelyksi siitä, kumpi asiantila on oikea ja kumpi väärä. Tällainen väittely ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin turhautumiseen ja kiihtymiseen, koska sen lähtökohta on jo järjetön.

On huomattavasti helpompaa saada toinen näkemään että jokin asia on vain minun mielipiteeni ja jopa miksi se on minun mielipiteeni kuin ajattelemaan että minun mielipiteeni on ainoa oikea tapa ajatella jostain. [3]

Samoin on helpompi saada toinen näkemään minun suosimani asiantilan edut kuin ajattelemaan että hänen suosimassaan asiantilassa ei ole mitään hyvää. Totta kai hänenkin suosimassaan asiantilassa on hänen mielestään jotain hyvää — muuten hän ei suosisi sitä!

Ymmärrän, että joidenkin suurimpien elämän ja kuoleman kysymysten näkeminen pelkkänä makuasioina voi olla haastavaa tai tuntua siltä, että niiden määrittely “vain” makuasioiksi vähättelee ongelmaa.

Esimerkiksi perheväkivalta voi olla yksi tällaisista asioista. Se, että minä haluaisin perheväkivallan loppuvan maailmasta on todellakin makuasia, mutta se ei vähennä asian merkitystä silmissäni. Sen sijaan sen näkeminen makuasiana antaa minulle paremman neuvotteluaseman, jos työskentelen perhettään pahoinpitelevän ihmisen kanssa.

Voidakseen pahoinpidellä perheensä jäseniä pahoinpitelijän pitää jollain tasolla ajatella käytöksensä olevan oikeutettua tai jopa hyväksi perheelle.

Jos tuomitsen jyrkästi hänen tekonsa universaalisti vääränä toimintana, suljen silmäni isolta osalta kulttuureita ja maailmanhistoriaa, jossa varsinkin vaimon ja lasten kurittamista pidetään hyväksyttävänä tai jopa tärkeänä asiana. Parhaassa tapauksessa voin vain uhkailla häntä rangaistuksilla ja toivoa että ne tekevät hommasta niin kannattamatonta, että hän saa maagisesti itsensä toimimaan vastoin omia mielipiteitään.

Jos sen sijaan näen että kyseessä on mielipidekysymys, voin lähteä kyseenalaistamaan hänen mielipiteitään ja tavoitteitaan. Onko oman turhautumisen purkamisesta perheenjäseniin vastaavaa hyötyä kuin henkilö olettaa sillä olevan? Onko fyysinen kuritus todellakin paras tapa kasvattaa lapsista fiksusti toimivia nuoria ja aikuisia? Miten vitsan säästäminen muka merkitsisi lapsen vihaamista? Onko puolison hakkaaminen paras tapa taivuttaa tämä näkemään sinun näkökulmasi uudessa valossa? Entä pitämään hänet uskollisena ja lojaalina?

Jokainen ihminen tekee jokaisen valintansa olettaen sen olevan sillä hetkellä paras tai ainakin vähiten huonoin valinta. Auttamalla muita näkemään että on olemassa vieläkin parempia vaihtoehtoja muutamme maailmaa nopeammin kuin väittämällä että jonkun toiminta on jonkin olemattoman universaalin lain mukaan väärin.

Mikä sinun kokemistasi ongelmista on näyttänyt viime aikoina enemmän universaalilta vääryydeltä kuin pelkältä mielipidekysymykseltä?

LÄHTEET JA VIITTEET:

[1] Kelly McGonical: The Willpower Instinct selittää miksi huono fiilis kertoo otsalohkon aktiivisuuden heikkenemisestä.

[2] Tieteellisiä tutkimuksia jotka osoittavat että rento fiilis edesauttaa oivaltamista.

[3] Haha! KYLLÄ! NYT näen että kolmen prinsiipin mallin “myyminen” on helpompaa pointtaamalla miten se voi hyödyttää ihmisiä enemmän kuin vanhan paradigman mukaiset mallit.

Mitä haluaisit jos kukaan ei saisi tietää?

Ihana Supercoach-opettaja Mandy Evans heitti hyvän pointin koulutuspuhelussamme. Hän totesi ettei pidä kysymyksestä “mitä tekisit jos et pelkäisi”, koska uskoo että pelkäämme jotain juuri siksi, ettemme pysty kuvittelemaan miltä tuntuisi olla pelkäämättä sitä. Niinpä kysymykseen vastaaminen tuottaa Mandyn mielestä aina vähän väkisin väännettyjä vastauksia.

Kun kuulostelin itseäni, tajusin että oma fiilikseni on vähän sama. Sen sijaan olen huomannut että kysymys: “Mitä haluaisit (tehdä) jos kukaan ei saisi tietää että haluat (tehdä) sen?” täyttää minut kuhisevalla ja oikeastaan veikeällä energialla — tunnen että silmäkulmaan tulee pilki ja huulille nousee villiviikarimainen hymy. “Ai jos kukaan ei saisi ikinä tietää…”

Ja ei, minulla vastauksena ei ole ainakaan toistaiseksi tullut mitään laittomuuksia tai moraalittomia juttuja. 🙂

Tänään kysymys tuli mieleen kun kuuntelin ilmeisen ristiriitaisen hahmon Genpo Roshin live-opetuspuhelua. Genpo veti pääopettajallemme Michael Neillille aika… ööö… “henkevän” harjoituksen. Huomasin tuntevani jonkinasteista vastarintaa harjoitusta vastaan, koska se tuntui suoraan sanottuna liian monimutkaiselta ja keksimällä keksityltä. Ja harjoituksen edetessä keksin lisää syitä olla pitämättä harjoituksesta.

Sitten keksin kysyä itseltäni: “Kokeilisinko tätä, jos kukaan ei saisi tietää että kokeilen sitä?”

Kysymys rentoutti minut, koska siitä tuli fiilis että on OK taas kokeilla huuhaahihhulijuttuja, vaikka ne tuntuisivat keksityiltä ja itsepetokselta. Vähän samalla tavalla kuin on OK oikeasti mennä mukaan hääleikkeihin, laulaa karaokea tosissaan kotibileissä, tehdä askelkyykkyjä leikkipuistossa ja olla melkein aina hyvällä tuulella jos siltä tuntuu, vaikka muut alkaisivat pitää minua ärsyttävänä tyhjäpäänä.

Mitä sinä haluaisit, jos tietäisit ettei kukaan saa ikinä tietää sinun haluavan sitä?

Entä jos läheisriippuvuutta ei ole olemassakaan?

Eräs kaverini suositteli minulle “Codependent no more” -kirjaa mielenkiintoisen keskustelun aikana. Samaa tai vastaavia kirjoja on suositeltu minulle vuosien mittaan ennenkin, mutta tähän asti olin suhtautunut erinäisistä syistä ajatukseen torjuvasti.

Havahduin viikko sitten Supercoach Academyn toisena live-viikonloppuna  siihen, että voimme nähdä minkä tahansa asian minä hetkenä tahansa uudessa valossa. Elämässäni oli asioita, joiden kohdalla uusi näkökulma olisi erittäin tervetullut. Niinpä latasin tämän läheisriippuvuutta käsittelevan klassikon äänikirjana ja aloin kuunnella sitä toivoen saavani uuden näkökulman minua vaivaavaan asiaan.

Sitä ennen olin jo googlannut läheisriippuvuuden määritelmiä, jonka mukaan minun nähdäkseni 80 % suomalaisista naisista voisi olla jossain määrin läheisriippuvaisia. Miksi näin on, on erillisen kirjoituksen aihe.

Codependent no more -kirja kertoo useita esimerkkejä ajatus- ja toimintamalleista, joita sen kirjoittaja kutsuu läheisriippuvuudeksi. Tunnistin kertomuksista runsaasti varsinkin vanhoja ajatus- ja toimintamallejani — ja jopa joitain nykyisiä ajatusmalleja. Joten tällä perusteella joku voisi määritellä minut läheisriippuvaiseksi.

Vuosi sitten olisi itse innolla tarttunut määritelmään.

Nyt kirjan kirjoittajan Melody Beattien jatkuva jankkaus siitä, kuinka “olet sairastunut läheisriippuvuuteen” ja “läheisriippuvuus on sairaus jota ei voi välttää jos siitä saa tartunnan”, “läheisriippuvuudesta toipuminen on hidasta”  jne. alkoi oikeasti ottaa päähän. 

Miksi?

Koska näin hyväätarkoittava kirjailija aivopesi lukijansa tilaan, jossa nämä sulkevat silmänsä mahdollisuudelta uuteen ajatukseen, että he ovat hyviä, ehjiä ja terveitä ja ettei heissä sinällään ole mitään vikaa. Ja että he nyt vain ovat valinneet kerta toisensa jälkeen tietyt ajatus- ja toimintamallit, koska ne ovat näyttäneet toimivan jotenkuten. 

Pohjimmainen syy siihen, ettemme ala tosissamme miettiä uusia toimintamalleja on se, että ihmismieli pyrkii valitsemaan tutun ajatuksen säästääkseen aikaa ja vaivaa, jolloin ajattelumme näyttää tapahtuvan ikään kuin automaattiohjauksella. Koska olemme aina tottuneet ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla, meille ei välttämättä juolahda edes mieleen, että voisi olla jokin toinen tapa toimia.

Olenko sairastunut tiskikonesyndroomaan?

Ajatus läheisriippuvuuteen sairastumisesta on mielestäni yhtä älytön, kuin jos olisin 1,5 vuotta sitten uskonut sairastuneeni tiskikonesyndroomaan.

Kasvoin kodissa, jossa oli tiskikone. Sen lisäksi minulla oli oma tiskikone vuosina 2003-2005.

Puolitoista vuotta sitten olin nykyisen puolisoni kanssa pari kuukautta putkiremonttia paossa veljeni perheen asunnossa, jossa oli tiskikone. Eräänä päivänä olin kantamassa astioita ruokailun jälkeen tiskipöydälle, kun mieheni pysäytti minut kysymällä:

“Mikset sä laita noita tiskejä suoraan koneeseen?”

Tuijotin miestä ihmeissäni.

“Häh?”

“Niin, miksi sä ladot ensin tiskit tohon tiskialtaaseen ja sitten vasta laitat ne tiskikoneeseen? Mikset sä huuhtaise niitä ja laita niitä suoraan tiskikoneeseen?”

Päässäni raksutti. Niin, miksi tosiaan? Sitten räjähdin nauramaan.

En ollut laittanut tiskejä suoraan koneeseen, koska en ollut tullut ajatelleeksi, että ne voisi laittaa suoraan koneeseen! Lapsuudenkodissani tiskit nimittäin ladottiin ensin tiskipöydälle ja sitten vasta joskus myöhemmin kerralla koneeseen. Vasta nyt tajuan sen johtuneen pitkälti siitä, että kukaan ei yleensä viitsinyt tyhjentää tiskikonetta pesun jälkeen, joten se oli täynnä.

Olin ollut toki lapsuuteni jälkeen muutaman kerran tilanteissa, joissa esimerkiksi tuotantoyhtiön keittiön seinällä oli lappu “laita tiskisi suoraan koneeseen”. Olin pitänyt tätä mielessäni jonkinlaisena poikkeustilana tyyliin “toimistoissa tiskit laitetaan suoraan koneeseen, koska siellä tiskikoneen täyttäminen ei kuulu kenenkään velvollisuuksiin”.

Kuvitellaanpa, että yhtä aikaa havainnon kanssa, että tiskit voi laittaa suoraan koneeseen, olisin saanut päähäni, että olin sairastunut tiskikonesyndroomaan — jonka tuntomerkkeihin kuului tiskien kasaaminen tiskipöydälle sen sijaan että  laittaisin ne suoraan koneeseen.

Lähtiessäni etsimään syitä tähän kauheaan sairauteen, keksisin kuinka olin sairastunut siihen jo lapsuudenkodissani, jossa ei koskaan laitettu tiskejä suoraan koneeseen.

Miltä minusta tuntuisi? Toisaalta helpottuneelta, koska näkisin, että kyvyttömyyteni laittaa tähän asti tiskejä suoraan koneeseen johtui kauheasta syndroomasta, johon olin sairastunut jo lapsena. Ehkä vähän katkeruutta vanhempiani kohtaan siitä, että he olivat tartuttaneet tämän sairauden minuun. Toivoa siitä, että ehkä pieniä askelia ottamalla voisin parantua sairaudestani ja jonain päivänä osaisin pistää tiskit suoraan koneeseen pystyäpin ja pelottomana.

Toisaalta minua saattaisi pelottaa, että mitä jos en sittenkään paranisi, vaan retkahtaisin syvemmälle sairauteeni. Mitä jos jatkossa jättäisin tiskit ensin pöytään koko päiväksi ennen kuin ne saisin ne siirrettyä tiskipöydälle ja lopulta tiskikoneeseen?

Ehkä haluaisin liittyä tukiryhmään, jossa voisimme yhdessä muiden tiskikonesyndroomaan sairastuneiden kanssa käydä kerta toisensa läpi sitä, miten älytöntä oli ollut latoa tiskit ensin työpöydälle. Välillä huomaisin pistäväni tiskit suoraan koneeseen ilman mitään ongelmaa ajatellen että “eihän tämä nyt oikeasti ole niin iso juttu”. Säikähtäisin ajatustani, koska se tarkoittaisi sitä, että kieltäisin sairauteni — niin kuin olin kieltänyt sen kaikki nämä vuodet, kun en ollut nähnyt mitä olin tehnyt.

Tuntisin itseni urheaksi toipilaaksi, joka joutuu sinnittelemään hirveän sairauden kanssa, kunnes jonain päivänä pitkällisen harjoittelun jälkeen uskaltaisin kutsua itseäni “toipuvaksi tiskisyndroomaiseksi”.

Mitä jos oletkin ihan terve?

Oikeasti opin laittamaan tiskit suoraan koneeseen ihan vain sillä, että näin paremman tavan toimia. Samalla tavalla olen kahdessa päivässä huomannut sen hoksaamisen, miten höpsöjä eräät ajatus- ja toimintamallini olivat, vaikuttaneen välittömästi asioihin, jotka vaivasivat minua.

Minä uskon niin Michael Neillin, Bill Cummingin, Linda ja George Pranskyn kuin “kolme prinsiippiä” löytäneen Sydney Banksin tavoin että:

  1. Me olemme kaikki ehjiä ja terveitä, koska olemme se, joka ajattelee ja tuntee, emme ajatuksemme ja tunteemme
  2. Ihan kaikki tunteemme johtuvat tasan tarkkaan ajatuksista, joita valitsemme ajatella jostain asiasta (eikä esim. mistään läheisriippuvuudesta, johon sairastumista ei olisi voinut estää)
  3. Muutos voi tapahtua silmänräpäyksessä — ihan vain näkemällä että:
    • a) käytännössä kaikki tunteita herättävät ajatuksemme ovat vain mielipiteitä
    •  b) muutamme mielipidettämme sillä sekunnilla kun sisäistämme, että on olemassa jokin parempi tapa ajatella tai toimia

Ymmärrän hyvin, että jos aikaisempi ajatusmalli on ollut että:

“tuo toinen pilaa elämäni, enkä voi mitenkään estää häntä tekemästä sitä”,

…silloin ajatus:

“olen sairastunut sairauteen, joka saa minut laiminlyömään omia tarpeitani, mutta voin parantua siitä”

…tuntuu paljon paremmalta.

Mutta mikä olisi vieläkin parempi ja nopeammin tuloksia tuottava ajatus? Miten olisi esimerkiksi:

“Toimin aiemmin tällä tavalla, koska olin lapsena oppinut tämän toimintatavan ja se näytti toimivan jollain lailla…

enkä ollut tullut ajatelleeksi, että voisi olla jokin vieläkin parempi toimintamalli.

Nyt olen löytänyt — tai ainakin pidän mahdollisena löytää — sellaisen lähestymistavan tähän asiaan, että tunnen oloni vahvaksi, tyytyväiseksi ja tyyneksi.

Nähtyäni paremman ajatusmallin valitsen sen automaattisesti ja palaan vanhaan ajatus- ja toimintamalliin korkeintaan hetkellisesti ollessani syvällä omissa ajatuksissani. Heti kun huomaan mitä olen tekemässä, palaan automaattisesti uuteen toimintamalliin ilman että tunnen tarvetta syytellä itseäni tms.”

Lisää aiheeseen liittyvää luettavaa:

  • Optisim bias -artikkeli siitä, miten ihmismieli on “ohjelmoitu” optimismiin
  • Mistakes were made but not by me — kirja tavoista, joilla huijaamme itseämme. Auttaa ymmärtämään miten on mahdollista olla näkemättä parempia vaihtoehtoja, vaikka ne olisivat ihan nenämme edessä.

Jos haluat kuulla lisää “suuresta havahtumisestani” Supercoach Academyn toisena viikonloppuna, liity VIP-jäseneksi.

 

Miksi tiedostaminen hakkaa tekniikat

Jengan kanssa jatkuneet keskustelut toivat mieleen Michael Neillin kertoman vertauksen.

Kuvittele että sinulla olisi rasiallinen lempiherkkuasi tai lempijuomaasi, jota rakastaisit ihan hulluna ja sinun pitäisi kantaa sitä mukanasi ilman että koskaan nautit sitä. Mitä kaikkea joutuisit tekemään jättääksesi mukanasi olevan herkun rauhaan?

Ehkä kehittäisit erilaisia palkitsemistekniikoita kannustamaan päätöksessä pysymistä ja rangaistusmetodeja estämään repsahtamasta. Pyytäisit kavereilta tukea. Kuuntelisit hypnoosinauhoja. Lukisit oppaita kiusauksen välttämisestä.

Kuinka kauan luulet että pysyisit päätöksessäsi?

Kuvittele, että saisit tietää, että vaikka mukanasi kantama lempiherkku ehkä näyttää ihan oikealta herkulta, se on täynnä rotanmyrkkyä ja maistuu ihan hirvittävältä.

Mitä sinulta vaadittaisiin nyt, ettet lankeaisi herkkuun?

Todennäköisesti ei yhtään mitään. Miksi haluaisit syödä karmeanmakuista rotanmyrkkyä?

Jos yrität tehdä ison muutoksen elämässäsi, mutta joudut jatkuvasti kehittämään erilaisia tekniikoita pysyäksesi päätöksessäsi, silloin ydinongelmanasi ei ole heikko luonne vaan se, ettet ole oikeasti nähnyt riittävän hyvää syytä muutoksen tekemiseen.

Toisin sanoen yrität uskotella itsellesi että sinun pitäisi tehdä muutos, mutta salaa olet yrittämässä muutosta vain  esim. siksi että voit sanoa että “mä olen yrittänyt, ei onnistunut” tai koska oletat että olisit sitten arvostetumpi, muut nalkuttaisivat vähemmän tms.

Niin kauan kuin halu muutokseen ei kumpua syvältä sisältäsi, todellisen muutoksen tekeminen on vaikeaa.

Kuten sanonta kuuluu: “Itsekuri on sen muistamista, mitä oikeasti haluat.”

Miten voi tajuta mistä mieli-ajatus-tunne-yhteydessä on kyse?

Jenga kirjoitti hyviä kysymyksiä Tunteiden tunnistamista käsittelevään viestiini.

Mieli-ajatus-yhteys on vähän sitä luokkaa, että se pitää tajuta samalla tavalla kuin tajuaa vitsin. Jos sitä yrittää käsittää järkeilemällä, sille käy samalla tavalla kuin vitsille — tavallaan ymmärrät mistä siinä on kyse, mutta se ei kolahda.

Mulla meni itsellänikin pitkään ennen kuin asia loksahti pala palalta kohdalleen.

Eka loksahdus oli ehkä se, kun tajusin silloin 2009 lokakuussa, että kaikki mitä kerroin itselleni menneisyydestäni oli valhetta. Ts. että muokkasin omia muistoja aktiivisesti sopimaan minä-käsitystäni jättämällä pois tiettyjä tapahtumia. Eli toisin sanoen loin draamaa omilla tarinoilla.

Toka loksahdus oli varmaan se, kun keväällä 2010 tajusin että MINÄ luon itselleni sen seksikkään olon omilla ajatuksillani (eivätkä muut haluamalla mua).

Ja vuodesta 2008 olin jo opetellut erottamaan milloin minussa aktivoituvat “eri persoonat” (eli automaattiset toimintamallit) ja jo silloin olin alkanut nähdä, että minussa on yksi osa, joka on levollinen, viisas jne.

Keväällä 2011 Michael Neill alkoi puhua entistä enemmän sisäisestä hyvinvoinnista ja kuinka se on meidän perustilamme ja kuinka palaamme siihen. Ensin tajusin että se sisäinen hyvinvointi on se “levollinen, viisas osa minussa”. Mutta vielä silloinkin luulin että meidän pitää tehdä jotain että pääsemme sinne.

Viime toukokuussa tajusin vihdoin ja viimein yhden Michaelin ryhmäpuhelun aikana, että tosiaan, meidän ei tarvitse tehdä mitään päästäksemme mielenrauhaan vaan palaamme sinne automaattisesti.

Eli periaatteessa mulla on mennyt itsellä kolmisen vuotta ennen kuin olen tajunnut koko kuvion.

Jenga kirjoitti jossain siitä, miten hän on melkein aina onnellinen — eli minun termein mielenrauhassa. Eli tilassa jossa tiedät että kaikki järjestyy, tunnet olevasi ehjä ja rakastettava, suhtaudut asioihin tietyllä tyyneydellä ja kärsivällisyydellä jne.

Se tila on perustilasi, joka ei oikeasti mene mihinkään, vaan on koko ajan yhden ajatuksen päässä. Se on tila johon kehosi ja mielesi pyrkii takaisin ihan koko ajan.

Tämä tila on ihan täysin “totta”, ja näet ja tunnet sen olevan totta aina kun olet siinä tilassa. Siinä tilassa ollessasi näet myös, että ne kurjia tunteita aiheuttavat tarinat olivat vain tarinoita, eikä tilanne ole yleensä niin paha kuin mitä olet uskotellut itsellesi. (Kun taas kurjien tunteiden vallassa et välttämättä kykene näkemään miten voisit palata ikinä enää mielenrauhaan.)

Tai toisin sanoin: tähän tilaan päästäksesi sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään — ajaudut siihen väistämättä ennemmin tai myöhemmin — kun taas muuttuaksesi ahdistuneeksi, stressaantuneeksi jne. sinun pitää alkaa kiinnittää enemmän huomiota negatiivisia tunteita herättäviin ajatuksiin.

Tunteet ovat totta, vaikka ajatukset eivät pohjaudu todellisuuteen

Kun olet pelokas, ahdistunut, väsynyt, vihainen, surullinen jne. niin kyllä ne tunteet ovat ihan täysin totta, koska tunnet ne. Mutta niiden alkusyy on sinun päässäsi, ei ulkopuolella.

Jenga kirjoitti:

“Olisi vain satunnaisia ajatuksia, jotka aiheuttavat satunnaisia tunteita. Voimme uskoa yhtenä päivänä yhdellä tavalla, toisena toisella, eikä kumpikaan uskomus ole sen enempää totta kuin toinenkaan.”

Joo, mieleemme nousee pitkin päivää satunnaisia ajatuksia, mutta ei ole satunnaista kiinnität huomiosi tiettyihin ajatuksiin ja lähdet suurentelemaan niitä. Ts. uskot tietyt ajatukset todeksi ja annat niille suuremman emotionaalisen merkityksen kuin muille ajatuksille. Uskomukset määrittävät sen, mihin ajatuksiin takerrut ja mitkä sivuutat olankohautuksella.

Nähtyäsi että jokin uskomus on väärä — joko voit tehdä niin kuin esim. NLP:ssä tehdään, että korvaat sen jollain toisella uskomuksella. Eli korvaat valheen toisella valheella. Miksi kukaan tekisi niin? Koska Mandy Evansin sanoin:

Uskomme tarvitsemme uskomuksia, koska luulemme ettemme kestä elää epätietoisuudessa. Minulla ei ole mitään ongelmaa elää epätietoisuudessa, niinpä en tarvitse uskomuksia.

Totta, jos valtaosa rajoittavista uskomuksistasi katoaisi maagisesti, olisit aistit ja mieli avoimena ottamassa vastaan maailmaa.

Kun kumppanisi puhuisi sinulle, keskittyisit todellakin kuuntelemaan häntä ja aistimaan hänen olemuksensa, koska et kuvittelisi tietäväsi valmiiksi mitä hän aikoo sanoa tai mitä hän ajattelee. (Ja huom, et oikeasti tiedä tälläkään hetkellä mitä kumppanisi todella ajattelee!).

Sosiaalisissa tilanteissa et keskittyisi kuvittelemaan mitä muut sinusta “ihan varmaan” ajattelevat, vaan huomiosi olisi tilanteen havainnoinnissa ja siinä hetkessä. Kun puhuisit, puhuisit mielenrauhasta käsin niin, että sanat tuntuvat kumpuavan syvältä sisältäsi — et niin, että mietit mitä voit tai et voi sanoa tässä hetkessä.

Kun miettisit tulevaisuutta, näkisit sen tyhjänä kankaana tai avaruutena ja miettisit “mitä haluan luoda tänään”, sen sijaan että näkisit uskomustesi petaaman valmiin tulevaisuuden.

Jne.

Mielenrauha on fakta

Se, että palaat mielenrauhaan ja että mielenrauha (tai onnellisuus) on perustilasi, ei ole uskomus. Se on fysiologinen ja psykologinen fakta, joka näkyy jo ihan pienissä vauvoissa. Eli toisin sanoen sinussa on jo “tehdasasetuksena” tunne siitä, että olet hyvä, ehjä ja rakastettava ja että asiat järjestyvät jotenkin (vaikka et tiedä miten).

Uskomukset ovat vain “lisäohjelmia”, joita vanhempasi ja myöhemmin sinä itse “asentavat” sinuun.

Kuviteltu vai todellinen tapahtuma?

Huomaa mikä ero on siinä, että pelkäät läheisen kuolemaa tai sitten se läheinen ihan oikeasti kuolee.

Eka on ihan vain kuvitelma — vähän niin kuin katosisit jotain kauhuelokuvaa. Kun kuvittelet etukäteen läheisesi kuolevan, kuvittelet ettet koskaan enää näe häntä, mikä on valhe, koska hän on vielä elossa ja elämässäsi. Tunteesi ovat tavallaan suuremmat, koska yhtä aikaa koet mielikuvasi aiheuttamaa surua JA pelkoa siitä, että joudut kokemaan surua ihan aiheesta.

Voi olla että kuolet itse ennen läheistäsi, jolloin murehtimisesi ja suremisesi meni tavallaan “hukkaan”.

Mutta jos läheisesi oikeasti kuolee ja ajattelet ettet enää koskaan näe häntä, se on totta. Tällöin et pelkää eli murehdi hänen kuolemaansa vaan ainoastaan suret hänen menetystään.

Miksi näitä asioita ei voi ymmärtää järkeilemällä?

Miksi menet solmuun näitä ajatellessasi? Koska alkaessasi ajatella “liikaa”, voi olla että päässäsi alkaa pyöriä myös ajatuksia tyyliin “äh, mä en tajua”, mistä seuraa turhautuminen mikä estää sua kokemasta mielenrauhaa.

Voisi olla hedelmällisempää lähteä käsittelemään asiaa näin:

— Kun huomaat olevasi mielenrauhassa/onnellisuuden tilassa, hengitä pari kertaa syvään ja anna kehosi oikein “laskeutua” kunnolla ko. tilaan. Fiilistele siinä tilassa sitä, miten tiedät olevasi ehjä, hyvä ja rakastettava. Mieti miltä tuntuisi tietää ihan aina — siis silloinkin kun olet kiihtyneessä tilassa — että tämä on sinun perustilasi ja että palaat tähän aina enemmin tai myöhemmin.

— Kun huomaat olevasi ahdistunut tms., kysy itseltäsi: “mitä yritän saada itseni tekemään, miltä yritän itseäni suojella tai millaiselta ihmiseltä yritän vaikuttaa kertomalla itselleni tarinaa, joka aiheuttaa tämän tunteen.”

Voi olla ettei kummastakaan “tekniikasta” seuraa heti mitään selkeitä vastauksia — eikä tarvitsekaan — koska se, ymmärrätkö asian täysin, ei muuta itse ilmiötä mitenkään.

Miltä tuntuu todella ymmärtää ajatusten ja mielenrauhan/onnellisuuden ja tunteiden suhde?

Elämä tuntuu kevyemmältä. Hullut ajatukset nousevat mieleen ihan yhtä lailla kuin ennenkin ja välillä edelleen takerrun niihin, varsinkin väsyneenä ja/tai nälkäisenä, mutta negatiiviset tunteet eivät vie minua samalla tavalla mukanaan kuin ennen.

Tietyssä mielessä elämä tuntuu varsinkin alkuun “tyhjemmältä”, kun en täytä osaa päivästä murehtimalla turhaan.

Ja kyllähän se alkuun tuntuu oudolta alkaa tehdä asioita, koska haluaa tehdä niitä eikä siksi että “on pakko” tehdä niitä.

Mutta samaan aikaan tunne on levollinen ja hyvä — epämukavuus tulee siitä etten ole tottunut siihen. Tällöin totuttamista voi helpottaa kysymällä itseltään “voisinko nauttia tästä vapauden ja avaruuden tunteesta vielä hetken pidempään”.

Huomaa myös, että ainakaan minun tavoitteenani EI ole päästä tilana, etten murehdi ikinä mistään mitään tai koskaan takerru negatiivisiin ajatuksiin. Teoriassa se ehkä olisi mahdollista, mutta käytän mieluummin aikani ja energiani uusien hyvien juttujen luomiseen ja tästä hetkestä nauttimiseen kuin negatiivisen ajatuksen “korjaamiseen”, joka menee itsestään ohi (ainakin joksikin aikaa).

Milloin “kannattaa” lähteä diilaamaan ikäviä tunteita herättävän ajatuksen kanssa ja milloin ei?

“Tiedän” että haluan puuttua johonkin ikäviä tunteita aiheuttavaan uskomukseen siitä, että siihen puuttuminen tuntuu tärkeältä.

Esim. jos uskomukseni ja ajatukseni saavat minut kilahtelemaan lapselleni, haluan todellakin puuttua ongelmaan. Jos taas esimerkiksi ajatukseni saavat minut stressaamaan asunnon hankinnasta, en jaksa lähteä kauheasti ihmettelemään mikä uskomus niiden taustalla on, koska tässä asiassa tunteeni eivät saa minua käyttäytymään typerästi (vaikka mieli tekisi) ja koska tiedän että kunhan olemme hankkineet asunnon, ajatukset katoavat.

Toisin sanoen ei ole mitään sääntöjä siitä milloin “pitää” lähteä puuttumaan omiin uskomuksiin. Joku ei ehkä puutu mihinkään uskomuksiin (Michael Neill vaikuttaa vähän siltä), joku puuttuu jokaiseen isompaa ahdistusta aiheuttavaan uskomukseen, joku voi puuttua uskomuksiin rykäyksissä eli välillä käydä läpi monta uskomusta, sitten olla pidemmän aikaa puuttumatta mihinkään uskomukseen.

Mitä haluat luoda?

Jos näkisit jo tänään kristallinkirkkaasti että olet hyvä, ehjä ja rakastettava, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja että palaat automaattisesti mielenrauhaan, mitä haluaisit luoda tänään?