Vievätkö rutiinit ilon elämästä?

Minä olen lähes koko elämäni suorastaan ylpeillyt sillä, miten minulla ei ole juuri mitään rutiineja. Nukuin koska huvitti. Kirjoitin usein ensin monta päivää putkeen, sitten en hetkeen taas ollenkaan. Söin mieleni mukaan.

Kaikki muuttui kun minusta tuli äiti.

Esikoisen unirytmit olivat ensi alkuun väärin päin. Hän nukkui päivät ja valvoi yöt. Parin kuukauden jälkeen tulin siihen tulokseen, että tarvitsimme paremmat päivärutiinit saadaksemme rytmin kääntymään.

Yhtäkkiä nainen, jolle sana “rutiini” oli herättänyt lähinnä mielikuvia vankilasta tai muusta vastaavasta instituutiosta, joutui nöyrtymään ja opettelemaan tietoisesti rutiinien rakentamista ja seuraamista.

Vuosien varrella olen oppinut pitämään paremmin rutiineista kiinni.

Välillä kun lasten nukuttaminen menee putkeen, koska sain pidettyä päivän rutiineista, voin sanoa melkein nauttivani rutiineista. Paino sanalla “melkein”.

Tänä vuonna haluaisin saada “automatisoitua” ison osan elämästäni niin, että asiat, joita joudun toistamaan päivästä ja viikosta toiseen menisivät miettimättä.

Kun listasin näitä toistuvia tehtäviä, listasta tuli pidempi kuin olin ajatellut.

Lähes kaikki listalla olevista asioista olivat sellaisia joita teen jo nyt, mutta usein sattumanvaraisessa järjestyksessä tai satunnaisemmin kuin haluaisin tehdä ne.

Suurin osa toistuvista tehtävistä liittyy lapsiin. Toiseksi eniten aikaa vievät kodinhoitoon liittyvät rutiinit. Sen lisäksi haluaisin ottaa käyttöön joitakin omaan hyvinvointiini liittyviä toistuvia juttuja.

Jos onnistuisin automatisoimaan kaikki suunnittelemani tehtävät, vähintään 60 % päivästäni tekisin samoja asioita miettimättä.

Helpottavaa?

Ei, vaan puuduttavaa.

Ihminen vai robotti?

Mitä ihmeen elämää on sellainen, että toimin valtaosan ajasta kuin robotti?

Samaan aikaan kaikki listalla olevat asiat olivat sellaisia, joiden tekeminen olisi kokonaisuuden kannalta hyödyllistä (päivittäin venytteleminen).

Osa niistä oli jopa jollain lailla välttämättömiä (lasten ruokkiminen).

Aamurutiineja läpikäydessäni mieleeni juolahti, että ehkä voisin nähdä rutiinit jonain muuna kuin rutiineina.

Mitä jos rutiinien sijaan ajattelisin ne rituaaleina tai seremonioina.

Ikään kuin “pyhinä toimituksina”, joiden tehtävänä on osoittaa kiitollisuutta ja kunnioitusta perheelleni, kodilleni ja keholleni.

Juuri nyt tätä kirjoittaessani tajuan, että Marie Kondon mainiossa kirjassa “Konmari – Siivouksen elämänmullistava taika” Marie puhuu tästä tai ainakin samantyyppisestä lähestymistavasta. Todennäköisesti siemen tähän ajatukseen tuli alitajuntaani sieltä.

Hyvä ajatus, hyvä mieli

Koemme joka hetki vain sen mitä ajattelemme asioista — emme asioita suoraan.

Se että tekee samoja asioita päivästä toiseen on itsessään neutraali asia.

Jollain mittareilla mitattuna se voi olla toivottavaa (esim. tehokkuuden näkökulmasta), jollain mittareilla mitattuna epätoivottavaa (esim. seikkailun ja vaihtelun kannalta).

Minulle ajatus rakkaudella ja kiitollisuudella toistetuista rituaaleista ja seremonioista tuntuu paljon innostavammalta, kiinnostavammalta ja houkuttelevammalta kuin ajatus siitä että runnon läpi päivästä toiseen samoja rutiineja.

Toiminnan tasolla lopputulos on kutakuinkin sama: lapseni pysyvät hengissä, koti järjestyksessä ja kehoni paremmassa kunnossa kuin jos en tekisi samoja tehtäviä päivästä ja viikosta toiseen.

Henkisellä tasolla toinen lähtestymistapa saa elämän tuntumaan kauniilta, harmoniselta ja pyhältä. Toinen puuduttavalta oravanpyörältä, josta yritän vain selvitä jotenkin kunnialla läpi kunnes lapset ovat vanhempia.

Kumman lähestymistavan sinä valitsisit?

kauneuskokemuksessa

Miten selvisin hengissä ensimmäisistä kuvauksistani

Kuvasimme kuluneella viikolla ensimmäisen osan dokumentaarista tositv-sarjaa, jonka työnimenä on “Naiset jotka sanovat ei”.

Sarjan ideana on valjastaa nk. parviäly tavallisten suomalaisten naisten käyttöön.

Ohjelmassa joukko erilaisen taustan omaavia ihmisiä saapuu vaikean ratkaisun kanssa kamppailevan tavallisen naisen luo, pyrkii selvittämään mikä hänen todellinen ongelmansa on ja lyö viisaat päänsä yhteen löytääkseen siihen parhaan mahdollisen ratkaisun.

Minä olen sarjassa mukana käsikirjoittajan, henkilöohjaajan ja myöhemmin sosiaalisen median yhteisömanagerin tehtävissä.

Olen ollut ennenkin monissa erilaisissa kuvauksissa, mutten koskaan näin “johtavassa” asemassa.

Mietin etukäteen kaikkea, mikä voisi mennä pieleen, kunnes totesin että mahdollisia riskejä oli niin monia, että tulisin hulluksi jos kelaisin niitä kaikki illat.

Niinpä päätin luottaa kuvauksissa omaan sisäiseen viisauteeni ja tiimiin, jonka tiesin ammattitaitoiseksi.

Sisäinen viisauteni käski olla esittämättä fiksumpaa tai kokeneempaa kuin mitä oikeasti olen ja pyytämään ja vastaanottamaan apua aina kun se olisi mahdollista.

Sisäinen viisauteni kannusti myös kiittämään ja kehumaan ihmisiä aina kun siihen olisi aihetta — ei edes muiden takia, vaan siksi, että itse bongaisin paremmin mikä meni hyvin.

Raahautuessani kotiin kolmen hyvin intensiivisen päivän jälkeen sydämeni oli täynnä suunnatonta kiitollisuutta.

Olin valtavan onnellinen siitä, miten hyvin asiat olivat menneet. Tunsin olevani etuoikeutettu kun sain työskennellä ammattitaitoisten ja mukavien ihmisten kanssa. Ennen kaikkea olin suuren ihmetyksen vallassa nähtyäni, miten maagisen hyvin parviäly parhaimmillaan toimii.

Mieleni halusi jo siinä vaiheessa listata asioita, jotka voisin tehdä ensi kerralla paremmin, mutta jätin ajatukset omaan arvoonsa — niiden miettimisen aika oli vasta seuraavina päivinä kun olin syönyt ja nukkunut hyvin.

Koska annoin itseni olla iloinen ja kiitollinen kaikesta, mikä meni hyvin, sen sijaan että olisin heti alkanut piiskata itseäni pieleen menneillä asioilla, odotan innolla ja luottavaisin mielin seuraavia kuvauksia.

Koska mietin ongelmakohtia vasta pirteänä, ne eivät ahdistaneet vaan näyttivät käytännön ongelmilta, joihin olisi käytännön ratkaisut.

Oletko sinä juuri tekemässä jotain vaikeaa tai tavallisesta poikkeavaa joka jännittää tai pelottaa?

Voisitko antaa oman sisäisen viisautesi johtaa sinua?

Voisitko antaa itsesi olla prosessin ajan ensisijaisesti kiitollinen kaikesta mikä menee hyvin?

Voisitko jättää epäonnistumisista oppimisen hetkiin, jolloin mielesi on virkeä, levollinen ja vakaa?

Katso uusin hakuvideoni ohjelmaan:

Jos haluat osallistua johonkin tulevista ohjelmistamme joko nähdäksesi miten parviäly voi ratkaista sinua vaivaavan kysymyksen, tai osallistuaksesi mukaan auttajaparveen, lue lisää ohjelmasta täältä: http://haeohjelmaan.net

kiitollisuuskantaa

Millaista ohjelmaa mielesi televisio näyttää?

Kuvittele että istut odotushuoneessa, jonka nurkassa on televisio. Sieltä tulee lempikomediasarjasi. Juuri kun naurat sen päähenkilöiden toilailuille, ruudulle lävähtää inhoamasi televisio-ohjelma.

Mikä on ensimmäinen ajatuksesi? Että televisio meni rikki vai että TV-ohjelmaa lähettävä kanava sekoilee? Vai että sinä olet hulluksi?

Vai käännytkö ehkä katsomaan kuka vaihtoi kanavaa?

Kuvitellaan ettei televisio ole rikki eikä kanava ole sekaisin vaan näet vastaanottovirkailijan kädessä kaukosäätimen, jolla hän surffaa kanavia.

Mitä teet? Yritätkö saada hänet vaihtamaan kanavan ajatuksen voimalla? Vai yritätkö lahjoa tai kiristää häntä vaihtamaan kanavaa? Vai pyydätkö muita odotushuoneessa olijoita taivuttelemaan virkailijan näyttämään haluamaasi ohjelmaa?

Kuvitellaan että hän ei välitä sinun tai muiden pyynnöistä, vaan jatkaa surffaamista kanaville, joiden ohjelma ei kiinnosta sinua.

Suututko tai ahdistutko? Tunnetko olosi avuttomaksi? Alatko tehdä entistä enemmän töitä sen eteen, että hän vaihtaa kanavaa?

Vai päätätkö ignoroida nurkassa loistavaa ruutua ja käännät huomiosi kännykkääsi tai lehtihyllyn valikoimiin? Tai ehkä nouset jaloittelemaan ja käyt juomassa lasin vettä.

Kuvitellaan ettet tee asiasta numeroa, vaan odotat kärsivällisesti mitä tyyppi tekee.

Kärsivällisyytesi palkitaan: hän päätyy kanavalle, josta tulee sinua kiinnostavaa ohjelmaa.

Katsot mielesi televisiota

Sinä istut elämän odotushuoneessa katsomassa mielesi televisiota, jonka kaukosäädin on alitajuntasi eli tiedostamattoman ajattelusi kädessä.

Joskus alitajunta valitsee katsottavaksesi ohjelmaa, joka miellyttää sinua: kivoja ja positiviisia ajatuksia ja muistoja, jotka herättävät miellyttäviä tunteita.

Joskus sieltä tulee ohjelmaa josta et pidä: ikäviä ajatuksia, jotka herättävät sinussa kurjia fiiliksiä:

Kauhuelokuvia menneistä tai tulevista tapahtumista. Ostoskanava, joka myy tavaroita joita et tarvitse, muttet voi olla ostamatta. Surullinen draamaelokuva siitä miten kaltoinkohdeltu, väärinymmärretty ja yksinäinen sinä olet.

Mielesi televisio ei ole rikki, vaikka sieltä tulee ohjelmaa josta et tykkää.

Sinä et ole seonnut, vaikka mielesi televisio näyttää ohjelmaa jota et ole tietoisesti valinnut.

Kaikki toimii niin kuin pitääkin, vaikket saa uhkailemalla, kiristämällä tai lahjomalla kaukosäädintä käyttävää alitajuntaa vaihtamaan kanavaa.

Mitä enemmän tappelet kaukosäätimen herruudesta alitajuntasi kanssa, sitä enemmän väsyt, ahdistut ja hermostut.

Vaikka saisit kaukosäätimen hetkeksi haltuusi, tietoista mieltäsi nopeampi ja vahvempi alitajunta nappaa sen aina takaisin ja näyttää sinulle juuri sitä ohjelmaa, jota se haluaa sinulle kulloinkin näyttää.

Taistelu on turhaa. Onneksi on olemassa toinenkin vaihtoehto.

Jos et pidä ohjelmasta, jota mielesi televisio juuri tällä hetkellä lähettää, tee samoin kuin tekisit tosielämässä televisiolle, jonka ohjelmaa et voi valita: anna sen pauhata taustalla ilman että annat sille erityistä huomiota.

Ennemmin tai myöhemmin alitajuntasi kyllästyy katsomaan samoja visailuohjelmia ja vanhojen sarjojen uusintoja ja vaihtaa takaisin kanavalle, jonka ohjelma kiinnostaa ja ilahduttaa sinua.

mielentelkku

Tuntuuko sinusta vaikealta hyväksyä, ettet ole rikki ja asiat ovat niin kuin niiden kuuluu olla? Aiheuttaako se sinulle turhaa tuskaa, josta haluaisit eroon? Tutustu omaan tahtiin opiskeltavaan Mielenrauhaa -nettikursiin.

Eilen ajattelin että haluan viiltää ranteeni auki

Oletko koskaan kärsinyt jostain ongelmasta ja saanut siihen neuvoja ihmiseltä, jolla vastaavaa ongelmaa ei ole — eikä ehkä koskaan ole ollutkaan?

Ainakin minulla nousee silloin helposti mieleen ajatus “hyvähän ton on sanoa…”

Esimerkiksi puolisoni jokapäiväiset ihmettelyt “mikset sä vaan laita tavaroita paikalleen heti käytön jälkeen” herättävät minussa usein tämän ajatuksen.

Hyvähän jo lapsena järjestystä rakastaneen, siistissä kodissa kasvaneen ja elämänsä tavaroiden hyvää järjestystä vaativissa työpaikoissa työskennelleen on laittaa tavarat takaisin paikalleen. Se tapahtuu häneltä selkäytimestä.

Vastaavasti taas minun on helppo toteuttaa itseäni ja uskaltaa tehdä uusia asioita, koska minua on kannustettu siihen lapsuudesta asti. Nautin edelleen vanhempieni täydestä hyväksynnästä ja tuesta, menivät hankkeeni syteen tai saveen.

Ajattelin tätä eilen todettuani miehelleni että “ennen vanhaan mä olisin tällaisessa tilanteessa palanut loppuun ja masentunut jo aikoja sitten.”

Hetkeä aikaisemmin olin istunut muutaman minuutin keittiön nurkassa itkemässä väsymystä, ahdistusta ja vitutusta.

Sitten ajatteluni oli taas kirkastunut sen verran, että mieleeni juolahti “no, nää on nyt vaan ajatuksia — tässä hetkessä kaikki on OK”.

Olisin salaa halunnut jatkaa itsesäälissä rypemistä, mutta se tuntui järjettömältä. Nousin ylös, totesin miehelle etten pysty enää näköjään masentumaan ja aloin laittaa tiskejä.

Mietin tiskikonetta pakatessani, miten aiemmin aloin uskoa omia ankeita, ahdistuneita ja itsesäälisiä ajatuksiani paljon helpommisssakin olosuhteissa.

Kun mielentilani tuohon aikaan nousi ja mieleen juolahti “ei tää tilanne ehkä niin paha ole”, kieltäydyin uskomasta kirkkaampaa ajatteluani. Luulin nimittäin sen olevan todellisuuspakoista haihattelua ja masentavien ajatusten totta.

Ovatko epätoivoiset ajatukseni totta?

Eilen synkimmällä hetkellä tuskaa ei tuottanut faktat että lapset ovat valvottaneet minua taas monta yötä, minulla on vain 1-3 tuntia aikaa päivässä tehdä töitä (ja välillä ei sitäkään) ja juuri nyt en tiedä mistä ja miten paljon tienaan tulevaisuudessa.

Nämä asiat ovat olleet tiedossani jo kuukausikaupalla.

Ahdistus syntyi seuraavista ajatuksista:

“Mä en saa ikinä tehtyä tarpeeksi töitä tältä väsymykseltä ja näiltä lapsilta ja meidän on myytävä kämppä ja muutettava mutsille.”

“Mä en kestä enää sekuntiakaan tätä v***n kaaosta. Mun pää räjähtää.”

“Mä haluan viiltää ranteeni auki.”

Muuten hyvä, mutta keväällä ja kesällä 2010 olin vähintään yhtä väsynyt ja kirjoitin yksin kokonaan uusiksi Villa Helena -televisiosarjan. Tekstimäärältään se vastasi 5-6 pitkää elokuvaa. Olen vieläkin ihmeissäni, että pystyin siihen.

Taloudellinen tulevaisuuteni on ollut enemmän tai vähemmän epävarma siitä lähtien kun aloin freelancer-käsikirjoittajaksi vuonna 1998.

Aikatauluni ovat olleet kireämmätkin viime kuukausien aikana ja silti olen pystynyt kirjoittamaan kirjaa, luomaan kirjahaasteen ja päivittämään kutri.net:iä suhteellisen säännöllisesti. Koska herään tätä nykyä pari tuntia ennen lapsia, minulla on enemmän energistä ja rauhallista työaikaa käytössä kuin kuukausi sitten.

Ajatus viiltohaavasta ja verenvuodosta pyörrytti ja iljetti enkä oikeasti halunnut kuolla.

Pääni ei räjähtänyt.

Toisin sanoen mikään tuskaa aiheuttavista ajatuksista ei ollut totta ainakaan nykytiedon valossa.

Miksi siis aiemmin olisin ottanut ne todesta? Koska luulin että ne pitäisi ottaa tosissaan.

En luule enää ja siksi pahin ahdistuskohtaukseni meni ohi muutamassa minuutissa ja yleisketutus muutamassa tunnissa päivien tai kuukausien sijaan.

Tänä aamuna elämäntilanteeni on täsmälleen sama kuin se oli eilen synkimmällä hetkellä. Siitä huolimatta olen juuri nyt hyvällä ja tarmokkaalla tuulella ja tyytyväinen itseeni. Uskon että selviän jotenkin näistäkin ajoista. En välttämättä kunnialla, mutta melko varmasti hengissä.

Minä en ole masentumatta tai palamatta loppuun, koska elämäni on käytännön tasolla helppoa. Ei, se on itse asiassa monella mittarilla mitattuna ns. perseestä.

Mieleeni saattaa jopa juolahtaa yhtä masentavia ajatuksia kuin mitä ajattelin aikanaan masentuneena.

Ainoa ero entiseen on se, etten ota mieleeni juolahtaneita ahdistavia ajatuksia vakavasti. Ainakaan kovin pitkää aikaa.

Olipa elämässäsi kuinka kamalaa tahansa ja vaikka mieleen miten nousisi ajatus “haluan tappaa itseni” tai “en selviä”, sinulla on joka hetki mahdollisuus nähdä että se on vain ajatus, jota ei tarvitse uskoa todeksi.

Sinulla on mahdollisuus huomata, että vaikka välillä kuinka kävisi epätoivon kuilussa, joka päivä on myös kirkkaita hetkiä, jolloin elämä ei tunnu ihan niin kauhealta tai ehkä jopa suorastaan hyvältä.

Näinä hetkinä näet kokonaistilanteesi selkeämmin ja todenmukaisemmin. Näinä hetkinä sinulla on mahdollisuus löytää vastauksia elämässäsi oleviin haasteisiin.

Tänään haastan sinut kiinnittämään huomiota ajatuksiin, joita ajattelet silloin kun fiiliksesi on vähintään neutraali.

Samalla haastan sinut viittaamaan kintaalla ajatuksille, joita ajattelet ahdistuneena, paineen alla tai pahalla mielellä. Anna olla, ne ovat vain ajatuksia.

[box icon=”exclamation-sign” style=”simple”] Jos elämäsi tuntuu nyt erityisen vaikealta tai haastavalta, tutustu Mielenrauhaa-kurssiin (ent. Aidon elämän kolme prinsiippiä). Tällä itseopiskeltavalla nettikurssilla opetan sinulle miten oma ajattelumme luo oman kokemuksemme, jolloin voit h.uomata ettei sinussa olekaan mitään vikaa ja voit kokea enemmän mielenrauhaa kaaoksenkin keskellä. Lue lisää täältä!
[/box]