Tieto lisää nautintoa

Jos en tietäisi mitään antiikin Kreikasta ja Ateenan historiasta, tämä olisi vain kasa kiviä.

Aina ennen ulkomaanmatkaa — varsinkin uuteen paikkaan — ahmin kaiken mahdollisen matkakohteestamme aina sen historiasta tärkeimpiin nähtävyyksiin ja parhaisiin ravintoloihin. Tämä tarpeeni tietää kaikki kaikesta kasvoi (ja kasvaa vieläkin) joskus ihan naurettaviin mittasuhteisiin. Eräällä Euroopan reissulla sain lempinimekseni “ajotietokone”, koska ajo-ohjeiden lisäksi huutelin koko ajan takapenkiltä turistiopashengessä lisätietoja tyyliin “jos lähtisimme tuosta oikealle, kymmenen kilometrin päässä olisi paikka, jossa saksalaiset ja ranskalaiset taistelivat tuhatkuussataa luvulla”.

Perille päästyäni en välttämättä näe puoliakaan paikoista, joista olen lukenut — useimmiten mukavuudenhaluisemman matkaseurueen vastustuksesta. Useimmiten sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Tuntuu  jotenkin vain mukavalta tietää, mitä kaikkea matkakohteesta löytyy ja miten mikäkin paikka, nimi ja tapahtuma nivoutuu yhteen isommaksi kokonaisuudeksi.

Silloin tällöin ihmettelin omaa tiedonhaluani. Oliko kyse jonkinlaisesta nörttiydestä, salaisesta Aspergerin syndroomasta vai ihan vain kontrollifriikkeydestä?

Sitten näin tämän Paul Bloomin superhauskan TED-puheen nautinnon alkuperästä. Jos osaat jollain lailla englantia — tai ainakin ruotsia tai saksaa, joilla puhe on myös tekstitetty — suosittelen lämpimästi katsomaan tämän videon.

Nautinto on vain ajatus

Bloom kertoo puheessaan vakuttavasti siitä, miten nautinto syntyy ensisijaisesti ajatuksesta. Se, mitä ajattelet jostain asiasta ratkaisee miten paljon nautit siitä.

Eräässä tutkimuksessa koehenkilöt makasivat magneettikuvauslaitteessa juoden pillistä imien viiniä. Kaikki saivat tietenkin samaa viiniä, mutta sellaisten koehenkilöiden aivoissa, joille kerrottiin että viini on kallista laatuviiniä, nautintoon littyvät aivojen osat aktivoituivat paljon rajummin kuin niillä, jotka luulivat juovansa halpisviiniä.

Vastaava ilmiö on todistettu tusinassa eri kokeessa (ilman aivoskannausta): jopa viinin huippuasiantuntijat arvioivat täsmälleen saman viinin paremmaksi silloin kun heille kerrotaan että se on kallista viiniä kuin silloin, kun heille kerrotaan että se on halpisviiniä.

Kun kuulin näistä tutkimuksista jo vuosia sitten, tunsin itseni jotenkin omien aivojeni pettämäksi. Mietin kaikkia niitä kalliita aterioita, joita olin syönyt hienoissa ravintoloissa. Olivatko ateriat oikeasti makunautintona niin ihmeellisiä, vai syntyikö aterioiden ihmeellisyys nimenomaan omista ajatuksistani?

Ennen kuin tajusin että koemme todellakin vain oman ajattelumme, ajatus siitä, ettei ole mitään “puhdasta aistinautintoa” oli niin masentava, etten halunnut ajatella sitä sen enempää.

Vasta Bloomin puhe sai minut miettimään asiaa uudestaan — ja ennen kaikkea uudelta kantilta. Bloom ei näe nautinnon kannalta minkäänlaisena ongelmana sitä, että se, mitä ajattelemme jostakin määrittää sen, millaista nautintoa se meille tuottaa. Päinvastoin!

Puheensa lopuksi Bloom antaa vinkin siitä, miten voit nauttia enemmän jostain asiasta: tutki ja opiskele siitä enemmän. Mitä enemmän tiedät jonkin asian historiasta, toimintamekaniikasta ja siitä, miten se liittyy johonkin isompaan viitekehykseen, sitä enemmän sitä arvostat ja sitä enemmän se tuottaa sinulle nautintoa.

Yhtäkkiä näin oman intohimoni perehtyä itseäni kiinnostaviin asioihin todella fiksuna vetona, enkä vähän friikkinä pakkomielteenä.

Kuinka paljon enemmän rakastankaan hevosia ja nautin niiden seurasta, koska tein kaksitoistavuotiaana omaksi huvikseni monisataasivuisen “Hevoskansion”, jonka ensimmäisessä osiossa käsiteltiin hevosten evoluutiota ja viimeisissä niiden hoitoa kuin jos en olisi ikinä opetellut kuin perusasiat hevosen käsittelystä?

Ehkäpä kokemukseni Itävallan vuodestani oli niin valtavan antoisa juuri siksi, että ennen vaihto-oppilaaksi lähtöä olin tutustunut perinpohjaisesti Itävaltaa 800 vuotta hallinneen Habsburgien suvun moniin vaiheisiin.

Aivan varmasti Kutri kuntoon -elämäntaparemonttini tuntui aikanaan niin hauskalta ja innostavalta myös siksi, että samaan aikaan opiskelin intohimoisesti kaiken mahdollisen ravitsemuksesta ja liikunnasta. 

Takaisin lapsuuteeni tulevaisuuteen

Eilen aamulla lähdin Mäntsälään sieneen. Samoillessani metsässä, jossa olen käynyt sienessä, marjassa ja leikkimässä jo yli 30 vuoden ajan, tajusin keittiöuudistukseni palauttaneen minut tavallaan takaisin lapsuuteen ja teinivuosiin.

Leivoin ihan itse ensimmäiset piimäkakkuni (äidin ohjeilla tosin) jo sinä kesänä, kun olin täyttänyt kuusi vuotta. Muistan sen ylpeyden tunteen, jota koin viedessäni yhden ensimmäisistä leipomuksistani vanhalle hoitotädilleni lahjaksi. Tuona kesänä syttyi syvä rakkauteni leipomiseen ja ruoanlaittoon.

Kävin hakemassa lapsuudenkodistani vanhoja keittokirjojani. Niiden joukossa oli vanha ohjevihkoni 4H-kerhon ajoilta. 4H-kerho oli (ja on) meidän maalaislasten partio ja Martta-kerho. 4H-kerhossa harjoiteltiin erilaisia kädentaitoja, joista minua kiinnostivat eniten kokkaaminen, marjastaminen ja sienestäminen ja kasvimaan pitäminen.

Savinen peltomme ei suosinut kasvisten kasvatusta (vaikka yritimme kyllä) eikä eläminen isossa perheessä, jossa valtaosa ihmisistä halusi syödä vain samoja ruokia viikosta toiseen, kannustanut mihinkään valtaviin kulinaristisiin suorituksiin. Niinpä tyydyin lähinnä fiilistelemään ja fantasioimaan ajasta, jolloin voisin perustaa oman kasvimaan, säilöä poimimiani sieniä ja marjoja niin paljon kuin sielu sietää ja itse päättää mitä keittiössä kokattaisiin.

Eilen tajusin, että se aika on vihdoin ja viimein koittanut! Palattuani sienimetsältä poimin äidin takapihalle pudonneet omenat, joiden tiesin muuten jäävän käyttämättä. Eilen perkasin, keitin kokoon ja pakastin sieniä. Tänään vuorossa on omenahillon tekeminen ja omenoiden pakastus.

Mietin miten voisin alkaa kasvattaa kotonamme enemmän yrttejä ja salaatteja ja kävin jo mittaamassa mihin kohtaa asuntoomme kuuluvalle puutarhapläntille voisin laittaa korotetun viljelylaatikon (että kasvit saisivat tarpeeksi valoa). Aloin miettiä vakavissani marjapuskien istuttamista äidin takapihalle (en tosin vielä kysynyt äidiltä lupaa) ja selvitin alustavasti että puutarhaplänttimme valloittaneet putkikasvit ovat todellakin syötäviä vuohenputkia (jotka ensi keväänä joutuvat parempiin suihin, hähähää!).

Lisää nautintoa ruoasta

Tajuan nauttivani niin hulluna kokkaamisesta ja sienestämisestä siksi, että siihen liityy sellaisia ajatuksia kuten:

“Olen ehtoisa emäntä.”

“Toteutan lapsuuteni unelmaa.”

“Ihanaa ruokkia perhettä.”

“Jee, ilmaista ruokaa!”

“Oi, tästä tulee niiiiiin hyvää!”

“Hahaaa! Mä olen todella hyvä ruoanlaittaja!”

Samalla siihen liittyy muistoja kaikilta näiltä vuosilta, kun olen kehittänyt kokkaustaitojani. Minulla on ollut lapsuuden ja nuoruuden leivontakauden jälkeen mm. lihottavien erikoisherkkujen kausi, porsaan sisäfileen ja ranskalaisen ruskeakastikkeen kausi, useampia tuorepastakausia, pitkä terveellisen ja laihduttavan ruoan kausi ja kotoisan lohturuoan kausi.

Ajatus siitä, että nautinto tulee kokkaamiselle antamistani merkityksistä ja muistoistani ei haittaa. Päinvastoin! Se antaa minulle luvan uppoutua ilman huonoa omaatuntoa niin intohimoisesti ruoan ihmeelliseen maailmaan kuin minua huvittaa.

Nyt minulla on iltalukemisena iPadilla Harold McGeen aivan loistava ruoan historiaa, kemiaa ja valmistusta käsittelevä kirja On Food and Cooking: Science and Lore of the Kitchen.

Eilen ajaessani maalle keräämään sieniä kuuntelin Paul Stametsin Ted-puhetta kuudesta tavasta, jolla sienet voivat pelastaa maailman, jolloin sieniä kerätessäni tunsin entistä suurempaa arvostusta näitä ihmeellisiä kasveja kohtaan.

Paul Bloomin puheen myötä ymmärrän myös sen, miksi lähiruoan ostaminen ja torilla, kauppahallissa ja pienissä erikoisruokakaupoissa shoppaaminen tuntuu niin hyvältä. Yhtäkkiä hankkimani ruoka ei ole enää kasvotonta bulkkiruokaa vaan ostamaani ruokaan liittyy jokin tarina.

Viime keskiviikkona maalaistentorilta ostamani luomu-emmerjauho tuntuu erityiseltä, koska ostin sen suoraan viljan viljelijältä, jolta myös kuulin koko jauhosta ensimmäistä kertaa.

Ja sitä aiemmin ostamani lammas maistui osaltaan ehkä niin hyvältä, koska tiesin että kaupan omistaja oli itse teurastanut sen. Samoin eilisillan sienileipä oli erityisen herkullista, koska siihen liittyi niin paljon hyviä ajatuksia: sienien itse poimiminen, muistot lapsuudessani tekemistäni sienileivistä ja uudistetun keittiöni fiilistely.

Lastani näyttää kiinnostavan kovasti, mitä äiti puuhaa keittiössä. Söin viime keväänä ensimmäisen kerran jonkun veljeni kokkaamaa ruokaa, vaikka olen itse laittanut heille ruokaa jo yli 30 vuotta. En aio odottaa yhtä kauan omien poikieni kanssa. Niinpä olen nyt ottanut reippaasti kohta kolmevuotiaan poikani mukaan kokkaamiseen.

Viimeisen viikon aikana esikoisemme on saanut jo toimia virallisena pastakoneen pyörittäjänä (ja ollut siinä ihan oikeasti suureksi avuksi), jauhelihakastikkeen sekoittajana (vähemmän avuliaasti) ja sienen puhdistajana (lähinnä näön vuoksi ja omaksi ja äidin huviksi).

Minua ilahduttaa ajatus siitä, että näin tarjoan jo pienestä pitäen lapselleni mahdollisuuden saada aivan erityistä nautintoa jostain sellaisesta asiasta, joka tulee väistämättä kuulumaan hänen jokaiseen päiväänsä koko hänen loppuelämänsä ajan.

Mistä sinä nautit? Mitkä asiat vetävät sinua puoleesi tai herättävät sinun uteliaisuutesi?