Tänään on kulunut 40 vuotta siitä kun aloin hengittää omilla keuhkoillani.
Olen jostain syystä ajatellut jo teinistä, että 40-vuotiaana olen hehkeämpi kuin koskaan ennen.
Näytän melko lailla samalta ja painan samanverran kuin viimeiset 10 vuotta (raskausaikoja lukuunottamatta).
Juuri nyt päällä olevaa flunssaa ja jatkuvaa univelkaa lukuunottamatta fyysinen kuntoni on yhtä hyvä kuin 10 vuotta sitten. Tai voi olla että syksyn ajan rakennustyömaalla raadettuani olen jopa fyysisesti vahvempi kuin ennen.
Sisäisesti olen itsevarmempi ja vakaampi kuin koskaan. Viihdyn kropassani paremmin kuin parikymppisenä. Toisin kuin 10 vuotta sitten, olen täysin sinut naiseuteni ja seksuaalisuuteni kanssa.
Kymmenen vuotta sitten olin ennen kaikkea kirjailija ja käsikirjoittaja enkä kuvitellut voivani tehdä mitään muuta. Tässä välissä olen pariinkin otteeseen kyseenalaistanut käsikirjoittamisen roolin elämässäni. Tällä hetkellä näen siinä taas paljonkin järkeä, mutta ehkä vähän eri muodossa kuin ennen.
Isoin ammatillinen muutos viimeisen 10 vuoden aikana oli transformatiiviseksi valmentajaksi kouluttaminen 2012. Sen ansiosta olen elänyt jo melkein kolme vuotta nähden, miten koen vain oman ajatteluni, jonka laatu vaihtelee omalla sumealla logiikallaan hetkestä toiseen.
Vaikka viimeiset kolme vuotta ovat olleet käytännön tasolla elämäni haastavimmat, ne ovat olleet tämän ymmärrysen ansiosta henkisesti helpoimmat.
Olen vapautunut käytännössä kokonaan kontrollin tarpeesta enkä pelkää tai juurikaan murehdi tulevaisuutta.
Toisaalta viime keväänä saamani tarkkaavaisuushäiriödiagnoosi on auttanut ymmärtämään ja vähentämään ”synnynnäistä kaoottisuuttani” ja heikkoa kykyä keskittyä asioihin, jotka eivät luontaisesti vedä minua puoleensa.
Samalla aloin arvostaa ja rakastaa entistä enemmän omaa erikoiskykyäni ylikeskittyä asioihin, jotka kiinnostavat minua.
Nyt ajatus siitä, että yrittäisin pakottaa itseni tekemään työkseni asioita, jotka eivät suju minulta luontaisesti, näyttää täysin järjettömältä.
Suurin ero tilanteeseen 10 vuotta sitten on se, että minulla on kaksi pientä poikaa. Toisin sanoen suurin haaveeni toteutui.
Lasten myötä olen saanut kokea uudenlaisia tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan:
ulvovan lapsen kanssa valvottujen öiden syvimmästä epätoivosta mielettömään iloon ja rakkauteen, jota koen lasten seurassa päivittäin.
Tämä tunteiden kirjo on saanut elämän tuntumaan täyteläisemmältä ja jotenkin syvemmältä kuin aikana ennen lapsia.
Rakastan puolisoani enemmän kuin olen koskaan rakastanut romanttisesti ketään ihmistä. Mukaanlukien häntä suhteemme alussa.
Olen jatkuvasti ihmeissäni siitä, miten voin vielä yli kuuden vuoden jälkeen tuntea niin voimakasta seksuaalista vetoa ja intohimoa häntä kohtaan.
Hyviä ystäviä minulla on ollut koko aikuisikäni ja ilokseni monet ovat pysyneet ystävinäni vuosikausia. Joidenkin kanssa elämäntilanteet ja fyysinen välimatka ovat välillä vähentäneet yhteydenpitoa, mutta kohdatessamme on tuntunut niin kuin emme olisi olleet lainkaan erossa.
On mielenkiintoista nähdä kenen kanssa yhteydenotto tulee lisääntymään seuraavan 10 vuoden sisällä, kun lapset vaativat vähemmän jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa.
Odotan muutenkin ilolla ja mielenkiinnolla seuraavia vuosia ja vuosikymmeniä.
Tietyssä mielessä näen, että nyt kun lapsetkin on saatu, minulla ei ole kiire enää mihinkään.
Ainakin tässä hetkessä on fiilis, että tulevaisuus on täysin avoin ja vapaa. Seikkailu, joka voi johtaa minut ihan minne tahansa — ja minne ikinä se minut viekään, on juuri oikea paikka.
Mitä sinä olet oppinut viimeisen 10 vuoden aikana?
