Ensimmäiset 40 vuotta

katri7515

Tänään on kulunut 40 vuotta siitä kun aloin hengittää omilla keuhkoillani.

Olen jostain syystä ajatellut jo teinistä, että 40-vuotiaana olen hehkeämpi kuin koskaan ennen.

Näytän melko lailla samalta ja painan samanverran kuin viimeiset 10 vuotta (raskausaikoja lukuunottamatta).

Juuri nyt päällä olevaa flunssaa ja jatkuvaa univelkaa lukuunottamatta fyysinen kuntoni on yhtä hyvä kuin 10 vuotta sitten. Tai voi olla että syksyn ajan rakennustyömaalla raadettuani olen jopa fyysisesti vahvempi kuin ennen.

Sisäisesti olen itsevarmempi ja vakaampi kuin koskaan. Viihdyn kropassani paremmin kuin parikymppisenä. Toisin kuin 10 vuotta sitten, olen täysin sinut naiseuteni ja seksuaalisuuteni kanssa.

Kymmenen vuotta sitten olin ennen kaikkea kirjailija ja käsikirjoittaja enkä kuvitellut voivani tehdä mitään muuta. Tässä välissä olen pariinkin otteeseen kyseenalaistanut käsikirjoittamisen roolin elämässäni. Tällä hetkellä näen siinä taas paljonkin järkeä, mutta ehkä vähän eri muodossa kuin ennen.

Isoin ammatillinen muutos viimeisen 10 vuoden aikana oli transformatiiviseksi valmentajaksi kouluttaminen 2012. Sen ansiosta olen elänyt jo melkein kolme vuotta nähden, miten koen vain oman ajatteluni, jonka laatu vaihtelee omalla sumealla logiikallaan hetkestä toiseen.

Vaikka viimeiset kolme vuotta ovat olleet käytännön tasolla elämäni haastavimmat, ne ovat olleet tämän ymmärrysen ansiosta henkisesti helpoimmat.

Olen vapautunut käytännössä kokonaan kontrollin tarpeesta enkä pelkää tai juurikaan murehdi tulevaisuutta.

Toisaalta viime keväänä saamani tarkkaavaisuushäiriödiagnoosi on auttanut ymmärtämään ja vähentämään “synnynnäistä kaoottisuuttani” ja heikkoa kykyä keskittyä asioihin, jotka eivät luontaisesti vedä minua puoleensa.

Samalla aloin arvostaa ja rakastaa entistä enemmän omaa erikoiskykyäni ylikeskittyä asioihin, jotka kiinnostavat minua.

Nyt ajatus siitä, että yrittäisin pakottaa itseni tekemään työkseni asioita, jotka eivät suju minulta luontaisesti, näyttää täysin järjettömältä.

Suurin ero tilanteeseen 10 vuotta sitten on se, että minulla on kaksi pientä poikaa. Toisin sanoen suurin haaveeni toteutui.

Lasten myötä olen saanut kokea uudenlaisia tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan:

ulvovan lapsen kanssa valvottujen öiden syvimmästä epätoivosta mielettömään iloon ja rakkauteen, jota koen lasten seurassa päivittäin.

Tämä tunteiden kirjo on saanut elämän tuntumaan täyteläisemmältä ja jotenkin syvemmältä kuin aikana ennen lapsia.

Rakastan puolisoani enemmän kuin olen koskaan rakastanut romanttisesti ketään ihmistä. Mukaanlukien häntä suhteemme alussa.

Olen jatkuvasti ihmeissäni siitä, miten voin vielä yli kuuden vuoden jälkeen tuntea niin voimakasta seksuaalista vetoa ja intohimoa häntä kohtaan.

Hyviä ystäviä minulla on ollut koko aikuisikäni ja ilokseni monet ovat pysyneet ystävinäni vuosikausia. Joidenkin kanssa elämäntilanteet ja fyysinen välimatka ovat välillä vähentäneet yhteydenpitoa, mutta kohdatessamme on tuntunut niin kuin emme olisi olleet lainkaan erossa.

On mielenkiintoista nähdä kenen kanssa yhteydenotto tulee lisääntymään seuraavan 10 vuoden sisällä, kun lapset vaativat vähemmän jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa.

Odotan muutenkin ilolla ja mielenkiinnolla seuraavia vuosia ja vuosikymmeniä.

Tietyssä mielessä näen, että nyt kun lapsetkin on saatu, minulla ei ole kiire enää mihinkään.

Ainakin tässä hetkessä on fiilis, että tulevaisuus on täysin avoin ja vapaa. Seikkailu, joka voi johtaa minut ihan minne tahansa — ja minne ikinä se minut viekään, on juuri oikea paikka.

Mitä sinä olet oppinut viimeisen 10 vuoden aikana?

katrinkaikkikasvot

Kolme tapaa motivoida lapsia

Tuolla kommenttiosastolla tuli  keskustelua tavoista motivoida tai kannustaa lasta.

Olin kuullut jo siitä, kuinka lapsia pitäisi kehua tekemisestä lopputuloksen sijaan — tai tekemisestä lahjakkuuden sijaan, kun Steve Chandler putsasi minun mielessäni pöydän ihan toisenlaisella lähestymistavalla.

Kuvittele että lapsi tuo sinulle näytille piirroksen, selvästi hakien reaktiotasi siihen. Mitä vastaat hänelle:

  1. Oi miten hieno piirros! Oletpa sinä taitava piirtäjä!
  2. Kas, teit taas uuden piirroksen. Sinäpä olet kova piirtämään
  3. Kappas. Sinä olet piirtänyt uuden kuvan. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sinä sait idean ja lopulta piirsit ideasi paperille.
  4. Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä. Susta taisi olla kivaa piirtää? Mikä siinä tuntui niin kivalta?

Ensimmäinen lähestymistapa lienee se, jolla monet meistä on kasvatettu.  Kasvatustieteilijöiden mukaan lapsen taitavuuden tai lahjakkuuden kehuminen on varmin tapa pilata lapsen oppimishalut, luoda hänelle toisaalta liian suuret luulot itsestään ja toisaalta varmistaa, että hän tulee lannistumaan.

Lapsi, jolle on uskoteltu koko lapsuuden ajan, että hän on jotenkin spesiaalimpi kuin muut, voi tuntea pettävänsä vanhempansa tai menettävänsä identiteettinsä, kun hänelle valkenee, ettei hän oikeasti ole sen ihmeellisempi kuin muut tai jos hän kohtaa ihmisiä, jotka ovat jossain paljon parempia kuin hän.

Toisessa tavassa lapsen huomio siirretään lopputuloksesta suorittamiseen. Sen sijaan että kehutaan lapsen nerokkuutta, painotetaan suorittamista. Tämän lähestymistavan ongelma on se, että tällöin lapsi luulee hänen arvonsa perustuvan suorittamiselle ja jos jonain päivänä hän ei jaksakaan suorittaa, hän voi kokea menettävänsä ihmisarvonsa.

Kolmas tapa on kehittyneempi versio toisesta vaihtoehdosta ja monien kasvatustietelijöiden suosittelema tapa kannustaa lasta toimimaan.  Siinä huomio siirretään pelkästä suorittamisesta (“olet kova tekemään töitä”)  itse suoritukseen (“näin loit lopputuloksen”). Tässä on erityisen hyvää se, että lapsen huomiota ei kiinnitetä hänen lahjakkuuteensa tai aikaansaavuuteensa vaan siihen miten hän saa tuloksia aikaan.

Neljännen tavan kuulin Steve Chandleriltä. Siinä lapsen huomio kiinnitetään siihen, miltä hänestä tuntui tehdä se, mitä hän teki — oletusarvona lienee, että lapsi nautti jollain tavalla tekemisestä. Se on tavallaan seuraava askel kolmannesta tavasta ja esimerkiksi sopisi mielestäni todella hyvin sen kanssa yhteen:

“Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä ja siltä, että sä nautit siitä mitä sä teit. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sä sait idean ja piirsit sen paperille. Miltä piirtäminen susta tuntui? Mikä siinä oli kivointa? Mikä tuntui vaikeimmalta? Ja silti sä sait sen tehtyä?”

Kyllä, koen tärkeäksi kiinnittää lapsen huomiota siihen, miltä asioiden tekeminen hänestä tuntuu.

Ja jos jokin tuntuu tylsältä, se ei tarkoita että hommaa ei kannata automaattisesti tehdä, vaan ensialkuun lapsen kanssa voisi miettiä, miten tekemisestä saisi kivempaa ja kiinnostavampaa niin, että tekeminen itsessään tutuisi palkkiolta.

Eli itse en usko niinkään viivästettyyn nautintoon, vaan nimenomaan tekemisestä itsestään nauttimiseen niin, että jos jokin palkinto joskus tulee, se on kiva bonus, mutta ei päätarkoitus.

Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi kilpaurheilussa tällainen ajattelu ei välttämättä kanna loppuun asti, mutta väitän että tavallisesta elämästä se tekee huomattavasti nautinnollisempaa.

Haluan myös kysyä, miksi ihmeessä meidän pitää palkita itseämme asioilla, jotka eivät liity käsillä olevaan tehtävään. Ts. miksi esimerkiksi palkitsemme itsemme rankasta työpäivästä selviämisestä suklaalla? Tai työvuodesta ulkomaanmatkalla.

Eikö olennaisempaa ole löytää jokin tapa nauttia itse työstä vaikka sitten sitä kautta, että tekee haasteisiin vastaamisesta jonkinlaisen leikin tai pelin — ja sitten syödä se suklaa ihan vain siksi, että tykkää suklaasta ja sitä teki mieli?

Tämä palkkioajattelu on mielestäni suoraa seurausta siitä, että koska vanhempamme eivät jaksaneet tai osanneet auttaa meitä lapsina ollessamme näkemään miksi meidän kannattaa tehdä jotain, he käyttivät meihin uhkaus-kiristys-lahjonta-tekniikkaa (johon itsekin olen jo syyllistynyt), koska se toimii.

Se, että jokin toimii, ei tarkoita että se olisi millään tavalla paras tapa toimia.

Nyt kun olemme aikuisia ihmisiä, on aika hassua käyttää noin alkeellista ja tehotonta menetelmää, kun vaihtoehtona on nähdä miksi jonkin tekeminen on tärkeää — ja keskittyä nimenomaan siihen, mikä on tärkeää.

Eli kuten uusi lempisitaattini sanoo: “itsekuri on sen muistamista, mitä haluaa.”

Omalla kohdallani tämä on siis vielä pitkälti teoriaa, koska lapseni ei juurikaan puhu. Toki esimerkiksisanon autolla intensiivisesti leikkivälle lapselle: “Ollista on kivaa leikkiä autolla.” tai jos lapsi kantaa (tyhjää) kauppakassia, sanon “Noin Olli kantaa kauppakassia. Onko susta kivaa kantaa kauppakassia?”

Toinen juttu, jonka sanomisen olen aloittanut vasta ihan äskettäin on se, että kun lapseni menettää hermonsa esim. ilman että on satuttanut itsensä, sanon lapselle: “mikä ajatus pahoitti sinun mielesi?” Ideana on tietenkin siirtää lapsen huomio siihen, miten pahoitamme omilla ajatuksillamme oman mielemme.

Sitten 15-50 vuoden päästä nähdään oliko tästä yhtään mitään hyötyä vai jopa vain haittaa…