Ei ole ongelmia, on vain mielipiteitä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Oletko koskaan miettinyt miksi jokin asia on sinulle ongelma? Entä miten todellinen ja perustavalaatuinen ongelmasi on?

Kuuntelin eilen Michael Neillin vanhaa podcastia elokuulta. Siinä hän toi esiin pointin, jonka tavallaan jo tiesin, mutten ollut kunnolla ajatellut:

Jokin asiantila tuntuu ongelmalta, koska meidän mielestämme sen pitäisi olla toisin.

Se, että jokin asiantila on toisella tavalla kuin juuri minä haluaisin sen olevan, ei tarkoita että se olisi jotenkin universaalisti pielessä — vain että se on minun mielestäni pielessä.

Mitä väliä sillä on koenko jonkin asian olevan ongelma koska minä haluaisin sen olevan toisin vai koska se olisi ”universaalisti väärin”?

Kuulostele hetki miten erilaisen fiiliksen nämä kaksi eri väittämää sinussa herättävät:

  1. Kodin pitää olla aina siisti.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä, että koti olisi aina siisti.

Entä nämä kaksi eri vaihtoehtoa:

  1. Ihmiset eivät saa sanoa rumasti toisilleen.
  2. Minun mielestäni olisi hyvä etteivät ihmiset sano toisilleen rumasti.

Kummastakin ykkösvaihtoehdosta tulee ainakin minulle melkein pakonomainen paineen tunne: ”Tämä on fakta ja tästä ei neuvotella.” Oikeita vaihtoehtoja on vain yksi ja siihen pääsemiseksi on tehtävä kaikkensa. Ei ole mitään harmaan sävyjä, vain oikein tai väärin.

Kakkosvaihtoehdot tuntuvat pehmeämmältä, lempeämmältä, kevyemmältä, avoimemmilta ja joustavammalta. Sen lisäksi että voin etsiä kaikenlaisia tapoja edesauttaakseni minua miellyttävämmän asianlaidan toteutumista, voin myös kyseenalaistaa oman mieltymykseni.

Pakon ja paineen tunne kertoo aina ajattelumme tason laskusta. Stressihormonitasomme ovat kohollaan ja aivojemme inhimillisimpien osien aktiivisuus on vähentynyt. Emme pysty enää ajattelemaan kirkkaasti ja olemme vain parin ajatuksen päässä paniikista tai fanaattisuudesta. [1]

Kevyt, helppo, avoin ja rento fiilis kertoo siitä, että stressihormonitasot ovat alhaiset ja aivojen kehittyneimmät osat käytössämme. Tämä on se tila, jossa saamme ahaa-elämyksiä eli voimme oivaltaa asioita [2].

Minä väitän, että mitä selkeämmin näet, että ongelmassasi on kyse vain makuasiasta eikä mistään universaalista totuudesta, sitä helpompi sinun on löytää siihen erilaisia ratkaisuja.

Ongelman näkeminen mieltymyskysymyksenä auttaa myös neuvottelemaan asioiden muuttamisesta muiden ihmisten kanssa.

Useimmat meistä ovat ehkä joskus kokeneet väittelyn, jossa keskustelu siitä miten jonkin asiantilan pitäisi olla on ajautunut väittelyksi siitä, kumpi asiantila on oikea ja kumpi väärä. Tällainen väittely ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin turhautumiseen ja kiihtymiseen, koska sen lähtökohta on jo järjetön.

On huomattavasti helpompaa saada toinen näkemään että jokin asia on vain minun mielipiteeni ja jopa miksi se on minun mielipiteeni kuin ajattelemaan että minun mielipiteeni on ainoa oikea tapa ajatella jostain. [3]

Samoin on helpompi saada toinen näkemään minun suosimani asiantilan edut kuin ajattelemaan että hänen suosimassaan asiantilassa ei ole mitään hyvää. Totta kai hänenkin suosimassaan asiantilassa on hänen mielestään jotain hyvää — muuten hän ei suosisi sitä!

Ymmärrän, että joidenkin suurimpien elämän ja kuoleman kysymysten näkeminen pelkkänä makuasioina voi olla haastavaa tai tuntua siltä, että niiden määrittely ”vain” makuasioiksi vähättelee ongelmaa.

Esimerkiksi perheväkivalta voi olla yksi tällaisista asioista. Se, että minä haluaisin perheväkivallan loppuvan maailmasta on todellakin makuasia, mutta se ei vähennä asian merkitystä silmissäni. Sen sijaan sen näkeminen makuasiana antaa minulle paremman neuvotteluaseman, jos työskentelen perhettään pahoinpitelevän ihmisen kanssa.

Voidakseen pahoinpidellä perheensä jäseniä pahoinpitelijän pitää jollain tasolla ajatella käytöksensä olevan oikeutettua tai jopa hyväksi perheelle.

Jos tuomitsen jyrkästi hänen tekonsa universaalisti vääränä toimintana, suljen silmäni isolta osalta kulttuureita ja maailmanhistoriaa, jossa varsinkin vaimon ja lasten kurittamista pidetään hyväksyttävänä tai jopa tärkeänä asiana. Parhaassa tapauksessa voin vain uhkailla häntä rangaistuksilla ja toivoa että ne tekevät hommasta niin kannattamatonta, että hän saa maagisesti itsensä toimimaan vastoin omia mielipiteitään.

Jos sen sijaan näen että kyseessä on mielipidekysymys, voin lähteä kyseenalaistamaan hänen mielipiteitään ja tavoitteitaan. Onko oman turhautumisen purkamisesta perheenjäseniin vastaavaa hyötyä kuin henkilö olettaa sillä olevan? Onko fyysinen kuritus todellakin paras tapa kasvattaa lapsista fiksusti toimivia nuoria ja aikuisia? Miten vitsan säästäminen muka merkitsisi lapsen vihaamista? Onko puolison hakkaaminen paras tapa taivuttaa tämä näkemään sinun näkökulmasi uudessa valossa? Entä pitämään hänet uskollisena ja lojaalina?

Jokainen ihminen tekee jokaisen valintansa olettaen sen olevan sillä hetkellä paras tai ainakin vähiten huonoin valinta. Auttamalla muita näkemään että on olemassa vieläkin parempia vaihtoehtoja muutamme maailmaa nopeammin kuin väittämällä että jonkun toiminta on jonkin olemattoman universaalin lain mukaan väärin.

Mikä sinun kokemistasi ongelmista on näyttänyt viime aikoina enemmän universaalilta vääryydeltä kuin pelkältä mielipidekysymykseltä?

LÄHTEET JA VIITTEET:

[1] Kelly McGonical: The Willpower Instinct selittää miksi huono fiilis kertoo otsalohkon aktiivisuuden heikkenemisestä.

[2] Tieteellisiä tutkimuksia jotka osoittavat että rento fiilis edesauttaa oivaltamista.

[3] Haha! KYLLÄ! NYT näen että kolmen prinsiipin mallin ”myyminen” on helpompaa pointtaamalla miten se voi hyödyttää ihmisiä enemmän kuin vanhan paradigman mukaiset mallit.

5 huonon pariterapian tunnusmerkkiä

Käytkö pariterapiassa? Mistä voit tietää toimiiko terapianne vai ei? Seuraavassa on viisi merkkiä jotka kertovat, että valitsemanne terapiamuodosta saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

1. Terapian edetessä suhteen pelastaminen alkaa tuntua aina vain vaikeammalta

Siinä vaiheessa kun pariskunta hakeutuu terapiaan, he ovat yleensä yrittäneet keskenään ratkaista ongelmiaan tuloksettomasti. Usko suhteen pelastumisesta voi olla jo kovilla. Terapeutin tärkein tehtävä on auttaa pariskuntaa näkemään, että heidän suhteellaan on toivoa ja auttaa pariskuntaa pääsemään takaisin rakkauteen ja hyvään keskinäiseen fiilikseen.

Jos parisuhteen pelastuminen ei ala tuntua jo ensimmäisen tapaamisen aikana mahdollisemmalta kuin ennen terapiaa, on erittäin todennäköistä että valitsemanne terapia ei toimi. Jos suhteenne pelastaminen alkaa tuntua toivottomammalta terapian edistyessä, on täysin selvää, että olette ajautuneet paskaan pariterapiaan, joka yhdistämisen sijaan ajaa teitä kauemmas toisistaan.

Ei, vika EI OLE TEISSÄ, vaan valitussa terapiamuodossa. Kävisitkö lääkärillä tai hierojalla, jonka hoidossa menet koko ajan huonompaan kuntoon? Tai veisitkö autosi korjaamoon, josta se palautuu entistä pahemmin hajalla? Todennäköisesti et. Miksi siis roikkuisit terapiassa, joka ei tunnu toimivan? Terapeuteissa on eroja ja edes heidän kokemuksensa ja koulutuksensa ei takaa tuloksia. Joskus ongelmana voi olla vain huonot henkilökemiat tai tapa, jolla terapeutti esittää asioita — joskus vääränlainen lähestymistapa tai suoranainen ammattitaidottomuus.

Vain se ratkaisee, mihin suuntaan suhteenne kehittyy terapian aikana.

2. Terapiasessioiden aikana on usein raskas tai kireä tunnelma

Jos olosi on raskas, kireä, hermostunut, ahdistunut, pelokas, vihainen, loukkaantunut, ärtynyt tai muuten huono, se on merkki siitä, että ajattelusi on sumeaa ja vainoharhaista eivätkä aivosi (kirjaimellisesti) toimi kunnolla. Sama pätee partneriisi. Mitä enemmän koette huonoa oloa terapiasession aikana, sitä huonommin terapia toimii. 

Ongelmana saattaa joskus olla terapeutti, joka ei ohjaa määrätietoisesti teitä pois huonoista fiiliksistä. Pahimmillaan terapeutti saattaa jopa työntää teitä aina vain syvemmälle huonoihin fiiliksiin ja sitä kautta pilata onnistumismahdollisuuksianne.

3. Terapiasessioiden aikana keskitytään pariskunnan ongelmiin.

Kyllä, luit oikein.

Jos terapiasessioiden aikana keskitytään pariskunnan ongelmiin, eroavaisuuksiin ja ristiriitoihin enemmän kuin pariskunnan voimavaroihin, keskinäiseen rakkauteen ja asioihin, jotka toimivat, se on yleensä merkki siitä, että terapia kasvattaa välillänne olevaa kuilua sen sijaan että se kuroisi sitä umpeen. Toki ongelmistakin voidaan puhua monella eri tavalla, mutta jos huomaatte jauhavanne terapiasessioiden aikana pinna kireänä samoja ongelmia viikosta toiseen, silloin terapianne ei toimi.

4. Terapiasessioiden aikana päädytään jatkuvasti syyttelemään, suuttumaan, huutamaan tai mököttämään.

Mitä enemmän sessioiden aikana ilmaistaan negatiivisia tunteita, sitä pahemmin hallaa terapia tekee suhteelle. Ei, riitely ei puhdista ilmaa vaan satuttaa ja erottaa. Mahdollinen sovinto riidan jälkeen yhdistää — mutta sovussa voi olla ilman riitelyäkin.

Se, että sessioiden aikana ajaudutaan jatkuvasti konfliktiin, syyttelyyn tai tilanteeseen, jossa toinen kumppaneista mököttää, on merkki toimimattomasta terapiasta.

5. Terapiassa puhutaan siitä miten parisuhteen eteen pitää tehdä paljon töitä

Kun ensin rakastuit puolisoosi, tarvitsiko sinun tehdä töitä rakastaaksesi häntä? Todennäköisesti ei. Onko sinulla lapsi? Kun sinä ja lapsesi olette hyvällä tuulella, tarvitseeko sinun tehdä töitä rakastaaksesi lastasi? Todennäköisesti ei. Joudutko tekemään töitä rakastaaksesi koiraasi tai parasta kaveriasi? Todennäköisesti et.

Parisuhteet eivät tarvitse työntekoa, ne tarvitsevat ymmärrystä. Kun ymmärrät miksi sinä ja kumppanisi — ja kaikki maailman ihmiset — toimitte välillä tyhmästi ja välillä fiksusti, opit toimimaan viisaammin ja suhtautumaan armollisemmin kumppanin hetkelliseen typeryyteen.

Vertaan tätä usein liukkaalla tiellä ajamiseen. Sinun ei tarvitse tehdä kauheasti töitä oppiaksesi tunnistamaan milloin tie on liukas ja miten liukkaalla kelillä kannattaa ajaa — yleensä luettu tieto oikeasta ajotavasta liukkaalla kelillä ja sen jälkeen ajokoe liukkaankelin radalla tai liukkaalla tiellä riittää.

Jos koette, että parisuhteen eteen tarvitsee tehdä töitä, se on merkki siitä, että ette ymmärrä miten ihmismieli toimii ja inhimillinen kokemus syntyy. Jos terapeuttinne väittää vakavissaan että parisuhteenne pelastaminen vaatii töitä, vaihtakaa terapeuttia.


Sain inspiraation tähän kirjoitukseen puhuttuani parin henkilön kanssa, jotka olivat joko luovuttaneet tai luovuttamassa parisuhteensa puolesta taistelun käytyään pahimmillaan jopa vuoden toimimattomassa parisuhdeterapiassa. Molempien perheessä oli sen lisäksi pieniä lapsia. Mielestäni on väärin, että ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi epätoivoisia ja hämmentyneitä ajautuvat apua hakiessaan ojasta allikkoon vain koska menevät luottamaan vääränlaisen terapeutin ammattitaitoon.

Tämä kirjoitus perustuu ensisijaisesti opettajani George Pranskyn kirjaan The Relationship Handbook, jota useita tuhansia self help -kirjoja lukenut opettajani Michael Neill kutsuu maailman parhaaksi ihmissuhdeoppaaksi. Itsekin kymmenkunta parisuhdeopasta luettuani voin allekirjoittaa Michaelin väitteen.

George ja hänen Linda-vaimonsa olivat eron partaalla kolmen avioliittovuoden jälkeen. Sitten he päätyivät kuuntelemaan Sydney Banksia, kolmen prinsiipin mallin luojaa ja ymmärsivät miksi heillä oli niin vaikeaa. Nyt he ovat olleet kolmattakymmentä vuotta onnellisesti naimisissa. Michael Neill on puolestaan ollut yli 20 vuotta onnellisesti naimisissa ja riitelee keskimäärin kerran vuodessa vaimonsa kanssa.

Tällä (englanninkielisellä) videolla Pranskyt puhuvat omasta parisuhteestaan ja siitä, miten kolmen prinsiipin ymmärtäminen voi auttaa parisuhteita..

Myös oma suhteeni parani radikaalisti alettuani ymmärtää tänä keväänä mm. Pranskyjen ansiosta miten inhimillinen kokemus syntyy. Olen ollut useammassa vakavassa parisuhteessa ennen nykyistä suhdettani. Nyt lähes neljän yhteisen vuoden jälkeen suhteeni nykyiseen mieheeni on onnellisempi, intiimimpi, rakkaudellisempi ja hauskempi kuin yksikään suhteeni on tätä ennen ollut –– tämä nykyinen suhde mukaanlukien. Suoraan sanottuna en tiennyt että parisuhteessa eläminen voisi olla näin helppoa ja kivaa.

Huikein näkemäni muutos tapahtui ulkomaalaisessa valmennettavassani, joka tuli valmennettavakseni muiden kuin parisuhdeasioiden takia. Vielä kuukausi sitten hän piti ex-miestään ja lastensa isää Hitleriä hirveämpänä hirviönä, jonka ajatteleminen sai hänet hirveän pelon ja vihan valtaan — tänään hän tuntee miestä kohtaan lämmintä rakkautta ja pystyy keskustelemaan hänen kanssaan hyvässä hengessä! (Ja ei, mies ei ollut mikään oikea hirviö, vähän hukassa vain omien tunteidensa ja niiden ilmaisemisen kanssa.) Mies ei ole muuttanut käytöstään, mutta nainen alkoi nähdä hänen toimintansa uudessa valossa. En ylläty jos he vielä palaavat yhteen.

Oman kokemukseni ja Pranskyjen opetusten pohjalta uskallan väittää, että parisuhteiden parantaminen voi olla helppoa ja hetkittäin jopa hauskaa. Jos se on jotain muuta, silloin vika on todennäköisemmin valitussa metodissa kuin pariskunnassa ja tämän suhteessa.

Haluatko pelastaa parisuhteesi? 

Paikat parisuhde-kokeilussani ovat valitettavasti täynnä, mutta jos haluat tulla yksin tai kumppanisi kanssa katsomaan miten minä voisin ehkä auttaa teitä, tutustu uuteen Parisuhteen pelastuspakettiini. Paketti maksetaan vasta ensimmäisen tapaamisen jälkeen, joten jos tuossa vaiheessa on fiilis ettei minun lähestymistapani toimi teillä, en veloita ainoaksi jäävästä tapaamisesta mitään.

P.S. Jos olet pariterapeutti ja ihmeissäsi tai eri mieltä väittämistäni, olet tervetullut tutustumaan minun parisuhdefilosofiaani: kutri@kutri.net

Miksi olla parisuhteessa?

Olen miettinyt viimeisen viikon ajan tavallista enemmän parisuhteita. Ensinnäkin Supercoach Academyssa (tästä eteenpäin SCA) kysymys siitä, miksi kenenkään kannattaa olla parisuhteessa nousi useamman kerran esiin. Toiseksi näin vanhaa paikallista ystävää, jonka kanssa tuli puhetta parisuhteista. Kolmanneksi uusissa olosuhteissa eläminen on taas tuonut (uudestaan) esiin erilaisia aspekteja omasta parisuhteesta.

Kaikki tunteemme — mukaanlukien onnellisuus, tunne että olemme rakastettuja jne. — ovat seurausta omista ajatuksistamme eivätkä ulkoisista tapahtumista. Tästä seuraa se, että emme oikeasti tarvitse ketään muuta tekemään meidän onnelliseksi tai tuntemaan itseämme rakastetuksi tai halutuksi.

Joo, usein voi näyttää siltä, että toinen saa meidät tuntemaan itsemme rakastetuksi jne., mutta se johtuu vain siitä, että tulkitsemme heidän käytöstään omilla ajatuksillamme niin, että omat ajatuksemme herättää meissä rakkauden tunteen. Ts. puolisomme sanoo ”rakastan sinua” ja ajattelemme mielessämme ”oi, se rakastaa minua”, jolloin oma ajatuksemme laukaisee meissä rakkauden tunteen. Jos olemme vihaisia puolisollemme tai epäilemme hänen rakkauttaan, täsmälleen samoin ja samassa tilanteessa sanottu ”rakastan sinua” voi saada meidät ajattelemaan ”se yrittää nyt vain hyvitellä mua”, jolloin tunnemme itsemme katkeraksi — vaikka oikeasti kumppanimme saattoi tarkoittaa koko sydämestään mitä sanoi.

Kysymys ”miksi olla kenenkään kanssa parisuhteessa, jos hän ei tee meitä rakastetummaksi ja onnellisemmaksi” on samanlainen kysymys kuin ”miksi haluaisin tehdä mitään, jos voin olla jo tänään täysin onnellinen.”

No vaikkapa siksi, että viihdyn jonkun seurassa. Olen kiinnostunut hänen jutuistaan. Hänen juttunsa naurattaa minua. Hänen kanssaan eläminen tekee arjesta helpompaa esimerkiksi taloudellisen vastuun jakamisen ansiosta. Koska tuntuu hyvältä kertoa hänelle omia ajatuksian. Koska hän tykkää puuhastella kanssani samoja juttuja. Koska haluan harrastaa hänen kanssaan seksiä enemmän kuin kenenkään muun ihmisen kanssa. Koska hänen kanssaan on kivempaa olla kuin kenenkään muun ihmisen kanssa tai yksin.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä ja jo pienessä lapsessa näkyy halu olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Minusta on kivaa, että elämässäni on ihminen, jonka kanssa voin olla päivittäin sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Toisaalta parisuhteet kasvattavat. En tunne yhtään pariskuntaa, joka olisi ollut täydellisen yhteensopiva alusa alkaen. Jokainen tuntemani pariskunta on joutunut sovittamaan jossain määrin erilaisia kommunikointitapoja, ajattelutapoja ja toimintatapoja yhteen. Minulle tämä ei ole ensisijainen syy olla parisuhteessa vaan ikään kuin ”bonus”.

Rehellisyyden nimissä usein ”parisuhteessa kasvaminen” tuntuu suorastaan hinnalta, jonka joudun maksamaan siitä, että minulla on kivaa seuraa. Tunnustan miettiväni usein, miten paljon helpommalla pääsisin esimerkiksi siivouksen tai ajankäytön suhteen, jos olisin lapseton sinkku.

Mutta aina kun puolisoni on saanut minut näkemään ja kyseenalaistamaan jonkin oman rajoittavan ajatusmallini tai satuttavan toimintamallini, olen siitä kiitollinen. Joskus havainto tulee suoraan siitä, että kumppanini osoittaa suoraan ajatusvirheeni. Vielä useammin olen bongannut omat satuttavat ajatusmallini siitä, että  ajaudumme jatkuvasti jostain asiasta ristiriitaan tai minä tunnen sisäisä ristiriitaa, joka kasvaa niin sietämättömäksi, että on helpompi tehdä asialle jotain kuin elää sen kanssa.

Tänään olen miettinyt syyllisyyttä oman ajan ottamisesta. Jostain syystä minun on edelleen järjettömän vaikeaa ottaa itselleni omaa aikaa kirjoittamiseen. Puolisoni ei helpota asiaa kuittailemalla esimerkiksi siitä, että aikatauluarvioni pettävät tai esim. että hän joutuu olemaan lapsen kanssa odottamassa kotona, kun minä olen käynyt kirjoittamassa tai tapaamassa kavereitani. Jostain syystä emme pysty keskustelemaan asiasta asiallisesti kuin ehkä minuutin, kun homma alkaa eskaloitua huutoriidaksi.

Kirjoitan tätä nyt kahvilassa tällaisen huutoriidan päätteeksi. Tänne kävellessäni mietiskelin sitä, mikä on todellinen ongelma ja mitä minä voin tehdä asialle.

Minun näkökulmastani ongelma on se, että ahdistun niin paljon miehen kuittailusta, että inhottaa jo valmiiksi alkaa neuvotella koska voisin kirjoittaa. Ehkä siksi teen ehdotukset jotenkin niin epäselvästi tai väärällä hetkellä tai muuten väärällä tavalla, että mieheni käsittää minua ainakin osin väärin.

Ydinongelma on se, että jostain syystä kerron itselleni tarinaa, ettei minulla ole oikeutta ottaa itselleni aikaa. Tai että mieheni suuttuu, jos otan omaa aikaa. Nyt kun olen itselleni ihan täysin rehellinen, huomaan että joo, ehkei hänkään nyt ihan intopinkeänä halua hengata himassa lapsemme kanssa — eikä jostain syystä osaa itse lähteä lapsen kanssa liikkeelle — mutta juuri epäselvyyteni ja epämääräisyyteni on se, joka ärsyttää häntä.

Miksi ihmeessä kertoisin itselleni tarinaa, ettei minulla ole oikeutta ottaa itselleni aikaa ja kirjoittaa? Tai ehkä tämä on väärä kysymys. Ahdistun tästä asiasta, koska uskottelen itselleni että…

OK, nyt tuli vastaus. Ja TAAS mennään takaisin sinne lapsuuteen kun olin 12-vuotta ja vanhemmat olivat eroamassa ja luulin että se olisi voitu välttää jos äiti olisi vain pistänyt oman uransa sivuun ja keskittynyt jeesimään isää sen uran kanssa.

Eli ahdistun tästä asiasta, koska uskottelen itselleni että jos panostan liikaa omaan juttuun, parisuhteeni kariutuu.

No äh ja pöh.

Eikö olekin hullua, miten jokin noin tyhmä vanha uskomus voi jumittaa elämää vielä 25 vuotta myöhemmin? Uskomus joka liittyi ihan eri tilanteeseen ja eri ihmisiin?

Eli nyt mulla on ainakin kolme vaihtoehtoa:

1. Jatkan miehen ”varomista” ja olen katkera ja takakireä kun vituttaa niin etten pääse kirjoittamaan.

2. Totean aina paniikin noustessa silloin kun pitäisi neuvotella siitä koska voin ottaa omaa aikaa, että kyseessä on vain ajatus, joka perustuu lapsuuden uskomukseen — ja otan ajan.

tai…

3. Löydän näkökulman asiaan, joka saa minut päästämään irti tästä uskomuksesta.

No ensimmäiseksi tulee mieleen, että taas kerran vain uskottelen itselleni, että pistän puolison ja lapsen ykköseksi. Kävimme juuri pitkän keskustelun siitä, miten minä en ole riittävästi läsnä ollessani fyysisesti paikalla vaan olen koko ajan räpläämässä tietokonetta ja kännykkää.

Tämä on seurausta siitä, että koen että joudun ”varastamaan” aikaa itselleni. Eli jos nyt ihan vain reippaasti ottaisin aikaa esim. kirjoittamiseen, niin silloin minun voisi olla helpompi olla aidosti läsnä silloin kun olen fyysisesti paikalla.

Toinen pointti on se, että tunnen syyllisyyttä esim. siitä, että olen nyt kirjoittamassa ja mies ”joutuu” olemaan lapsen kanssa kotona. Pistän itseni tuntemaan syyllisyyttä kuvittelemalla miten mies tuskastuu lapsen kanssa kämpässämme, koska näin voin tuntea että olen jotenkin empaattisempi tai ymmärtäväisempi miestä kohtaan.

Paitsi ettei tämä syyllisyys auta miestä ja lasta mitenkään. Ja käytännössä aina kun menen takaisin kotiin, miehellä ja lapsella on ollut oikeasti kivaa keskenään. 😀

Eli aika helvetin tyhmää. Yhtä hyvin voisin ajatella, että se, että mies on lapsen kanssa himassa on hinta siitä, että hän on hoitovapaalla ja Kaliforniassa eikä joudu kaivamaan autoa aamukuudelta lumihangesta lähteäkseen aamuvuoroon. 😀

No niin — nyt näen koko asian huomattavasti selkeämmin. Ihan naurattaa se, miten olen jotenkin mennyt niin mukaan omiin ajatuksiini ja tunteisiini, etten ole nähnyt kokonaisuutta.

Luulen että tästä eteenpäin miehen alkaessa totean kylmän rauhallisesti että ”joo, tiedän että se on kurjaa, mutta nyt on mun vuoro tehdä töitä ja sun vuoro vahtia lasta.”

Itse asiassa — tämä on tavallaan sama tekniikka, jolla tässä englanninkielisessä artikkelissa suositellaan diilaamaan ”erikoisherkkien” lapsien kanssa. Jutun kuvauksen perusteella lapsemme on todellakin näitä erikoisherkkiä tyyppejä.

Lopuksi haluan vielä huomauttaa, että tätä nykyä olen sitä mieltä, että useimmat ahdistavistakin ajatuksistani ja tunteistani ovat sellaisia, ettei niille tarvitse tehdä mitään — kun ennen olin koko ajan korjaamassa kaikkia virheellisiä ajatus- ja käytösmallejani. Vasta kun homma alkaa tökkiä niin pahasti kuin nyt, voi olla hyvä ainakin kokeilla katsoa mikä tyhmä uskomus oman toiminnan tai ajattelun takana on.

”En voinut kuvitella”: 2. Miten paljon voin rakastaa

Edellisen valitusvirren jälkeen haluan kertoa miksi jatkuvasta uupumuksesta huolimatta olen onnellinen siitä että tulin äidiksi.

Vaikka tiesin, että tulisin tuntemaan vauvaani kohtaan suurempaa rakkautta kuin ketään muuta kohtaan, en osannut mitenkään kuvitella miten syvältä, hyvältä ja kokonaisvaltaiselta rakkauteni lastani kohtaan voi tuntua.mOikeastaan en edes osaa kuvailla sitä sanoin, mikä on minulle harvinaista. Olen vain ihan kertakaikkisen lääpälläni lapseeni.

Tunne ei kuitenkaan ole ollut alusta alkaen yhtä vahva tai ainakaan samanlainen.

Vauvan ollessa ihan pienenä vielä enemmän omassa maailmassaan ja siksi enemmän kuin pieni eläimenpoikanen, rakkaudentunteeni häntä kohtaan tuntuu enemmän vaistonvaraiselta suojelu- ja huolehtimisvaistolta. Itkevä, kitisevä tai ihan vain ynähtelevä vauva tuntui ikään kuin vetävän kehoani puoleensa. Välillä tunsin olevani kuin narttukoira, joka lasittunut katse silmissään ”hösää” pentujensa ympärillä: tökkii kuonolla, nuolaisee sieltä täältä, laskeutuu pentujen viereen imettämään ja hädin tuskin kiinnittää huomiota omistajiinsa.

Siinä vaiheessa kun poika muuttui sosiaalisemmaksi ja alkoi hymyillä ja jokellella — samoin kuin oppi vääntämään suupielet ihan mahdottoman alas ja itkemään kyyneleet silmissä — rakastuin häneen niin kuin persoonaan rakastutaan eli vähän samalla tavalla kuin rakastun ensi-ihastuksen jälkeen puolisoon tai läheisiin ystäviin. Poikamme on selvästi iloinen, sosiaalinen ja puhelias — kuten myös yhtä kärsimätön ja temperamenttinen kuin vanhempansa. Myös pientä draamaprinssimäistä käytöstä on havaittavissa…

Vauva on tuonut lisää rakkautta elämääni myös laajemmassa merkityksessä.

Eräs miespuolinen tuttuni totesi esikoisensa saamisen jälkeen että ”mä rakastan lastani enemmän kuin vaimoani — mutta mä rakastan nyt myös vaimoani enemmän kuin koskaan ennen, koska se on mun lapseni äiti.”

Vaikka väite tuntui tuolloin hieman radikaalilta, tiedän nyt ihan tasan tarkkaan mitä hän sillä tarkoitti. Aina kun näen miten lapsen isä puuhaa jotain lapsensa kanssa — leikittää, naurattaa, jututtaa, hyssyttää tai syöttää vauvaa, vaihtaa vaippaa, nukkuu vauvan kanssa — tunnen rakastuvani mieheen ikään kuin uudestaan: entistä syvemmin ja vahvemmin. Tai kuten sanoin lapsen isälle pari päivää sitten: ”rakastan teitä kumpaakin ihan älyttömästi, mutta kun näen teidät yhdessä, rakastan teitä triplasti enemmän”.

Olen kuullut usein sanottavan, että pikkulapsiaika on kaikkein rankinta aikaa pariskuntien elämässä ja siksi pienten lasten vanhempien kannattaisi sinnitellä yhdessä ainakin siihen asti kun kuopus täyttää kolme vuotta, ennen kuin päättävät erota.

Olen itsekin kokenut miten jatkuva univelka tekee helposti kärttyisemmäksi ja saa vanhemmat ärähtelemään toisilleen ihan naurettavan pienistä jutuista. Pienestä ärähdyksestä eskaloituu äkkiä jättiriita ja jos voimat eivät riitä riidan sopimiseen, siitä jää helposti kaunaa kaihertamaan sydänalaa, jolloin on vaikeampaa tuntea rakkautta toista kohtaan.

Erilaisia pienten lasten vanhempien parisuhteita seurattuani olen alkanut epäillä, että ehkä tärkein tekijä siinä parantaako vai pahentaako lapsi parisuhdetta on se, miten isä (tai miksei äitikin) suhtautuu lapseen ja missä määrin hän osallistuu lapsen hoitoon. Tai ainakin niissä tuntemissani perheissä, joissa lapsi on parantanut parisuhdetta, isät viettävät suhteellisen paljon aikaa jo ihan vauvojen kanssa ja muutenkin osallistuvat kotitöihin. Otos ei tietenkään ole valtavan iso, joten havaintoni voi olla väärä tai puutteellinen.

Miten isän sitten saa innostumaan lastenhoidosta ja kotitöistä, onkin toinen juttu…

Seuraavaksi (ties koska): En voinut kuvitella miten aika rientää