12 merkkiä että ajattelusi taso on laskenut

Alkuperäinen kuva: Ayeceey — kuvan käsittely Pixlr.com 
 

Yksi tärkeimmistä asioista, joita olen viime keväänä oppinut on sen havaitseminen, että välillä ajattelukykyni on rajoittunut ja ajatteluni taso on tavallista alhaisempi.

Tässä alhaisessa tai sulkeutuneessa mielentilassa en pysty enää näkemään isoa kokonaisuutta vaan takerrun pikkuasioihin ja teen niistä elämää suurempia ongelmia. En kykene enää näkemään useita eri ratkaisu- tai selitysvaihtoehtoja: joko en näe yhtään vaihtoehtoa eli tunnen olevani umpikujassa tai olen vakuuttunut siitä, että on olemassa vain yksi ratkaisu, eikä sekään ole kauhean hyvä.

En pysty enää erottamaan selkeästi mikä on oikein ja mikä väärin tai vertailemaan eri vaihtoehtojen hyvyyttä tai huonommuutta. En myöskään kykene lukemaan toisen tunneilmaisuja oikein vaan alan tulkita häntä väärin.

Yleisin ajatus joka tulee mieleen sen jälkeen kun ajattelun taso on taas noussut ja katson taaksepäin mitä hetkeä sitten ajattelin on: “Mitä mä oikein ajattelin?” On melkein käsittämätöntä miten erilaiselta maailma näyttää alhaisen mielentilan syövereissä kuin korkean mielentilan rauhassa.

Olen myös huomannut, että ajattelun laadun vaihtelu on helpompaa tunnistaa toisesta kuin itsestään. On hämmästyttävää miten jonkun fiksuna pitämäni ihmisen jutut voivat välillä olla kuin keitetystä kaalinpäästä.

Sitä mukaa kun olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, mikä ajatteluni taso on kullakin hetkellä, sitä enemmän olen herkistynyt huomaamaan milloin oma ja muiden ajattelukyky on jo lähtenyt laskuun. Varsinkin valmennuksen kautta olen todennut, että miten helposti sitä kuvittelee olevansa vielä ihan OK, vaikka oikeasti ajattelun taso on jo laskenut ja maailma muuttunut synkemmäksi paikaksi.

Seuraavassa esittelen joukon merkkejä, joista voit huomata ajattelukykysi lähteneen laskuun:

1. Sinua väsyttää

Voi olla että olet ollut jo pidempään fyysisesti väsynyt, mutta sillä hetkellä kun tulet tietoiseksi väsymyksestä tai uupumuksesta, voit olla varma ettei ajattelukykysi toimi enää täydellä teholla.

2. Sinulla on nälkä

Elimistö reagoi hyvin herkästi laskusuunnassa olevaan verensokeriin mm. kytkemällä paljon energiaa käyttävän otsalohkon pois päältä. Tarvitsemme otsalohkoa mm. itsekuriin, tahdonvoimaan, syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämiseen ja tulevaisuuden suunnitteluun. Olennaista ei ole verensokerin kokonaistaso, vaan nimenomaan sen laskusuunta.

Esimerkiksi itse tarjoan valmennustapaamisissa pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä ja kannustan valmennettavaa napostelemaan niitä tapaamisen aikana, jotta hänen verensokerinsa pysyisi tasaisena tai jopa noususuuntaisena.

3. Sinua harmittaa, ärsyttää, hermostuttaa, jännittää, stressaa tai suututtaa.

Nämä tunteet kertovat että kehossasi on käynnistynyt taistele tai pakene -reaktio, joka laskee ajattelusi pelästyneen villieläimen tasolle ja valmistaa sinua taistelemaan tai pakenemaan. Tässä tilassa aivojesi kehittyneimpien osien aktiivisuus vähenee dramaattisesti.

4. Sinua masentaa tai ahdistaa

Myös nämä tunteet kertovat taistele tai pakene -reaktiosta. Jos taistele JA pakene -reaktio käynnistyvät yhtä aikaa, seurauksena voi olla jähmettyminen.

5. Olet toivoton, lohduton, epätoivoinen tai tunnet olevasi umpikujassa

Nämä tunteet kertovat siitä, että otsalohkosi on kytketty pois päältä etkä siksi pysty näkemään vaihtoehtoisia tulevaisuudenvisioita, jotka normaalitilassa olevalla ihmisellä ovat hieman ylioptimistisia. Siinä vaiheessa kun otsalohkon toiminta on alentunut esimerkiksi verensokerin laskun takia, myös muut aivojesi älykkäimmät ja loogisimmat osat toimivat vajaateholla.

6. Sinua pelottaa vaikket ole välittömässä hengenvaarassa

Välittömällä hengenvaaralla tarkoitan tilannetta, jossa joku osoittaa sinua aseella valmiina ampumaan, raivostunut karhu juoksee kita ammollaan sinua kohti, olet tukehtumassa ruoan palaan tai olet juuri menettänyt auton hallintaa liukkaalla tiellä.

Jos koet pelkoa ilman että olet konkreettisessa ja välittömässä vaarassa, silloin pelon tunteen aiheuttavat ajatuksesi, joita ajattelet tulevaisuudesta. Pelon tunne syntyy siitä, että oletat tietäväsi mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vaikka on fakta ettei kukaan meistä pysty täydellä varmuudella tietämään sitä. Silloin kun ajattelusi on selkeää, näet helposti ettet voi oikeasti tietää miten asiat menevät — korkeintaan tehdä hyviä arvauksia.

7. Tunnet kiireellisyyden tunnetta tai olevasi paineen alla.

Yhdenkään tehtävän tekeminen viivyttelemättä ei edellytä kiireellisyyden tai paineen tunnetta. Itse asiassa saatat toimia jopa nopeammin ja tehokkaammin, jos keskityt käsillä olevan homman hoitamiseen sen sijaan että miettisit miten kiireellinen tai tärkeä se on. Kiireen ja paineen tunne kertoo jälleen kerran kehosi siirtyneen taistele tai pakene -tilaan, jossa ajattelusi ei enää toimi kunnolla.

8. Olet kiihottunut tai kiihtynyt.

Ei ole sattumaa, että esimerkiksi kiihkeän seksisession huumassa unohdamme käyttää ehkäisyä tai shopatessamme tai pelatassamme kiihkon vallassa päädymme käyttämään enemmän rahaa kuin olimme ajatelleet, koska siinä tilassa ajattelumme taso on taas laskenut.

9. Tunnet tarvetta valehdella, selitellä tai syytellä

Nämä reaktiot ovat merkki siitä, että olet pakene tai taistele -tilassa etkä pysty näkemään suurta kokonaisuutta kunnolla, et kykene samaistumaan toisen ajatusmaailmaan, et näe mikä on oikein ja mikä väärin ja pelkäät että jotain pahaa tapahtuu jos kerrot totuuden.

10. Haluat satuttaa muita tai pahoittaa näiden mielen tai huomaat käyttäytyväsi julmasti ja ilkeästi.

Jo yhdeksän kuukauden ikäiset vauvat tietävät että toisten kiusaaminen on väärin. Kun ajattelumme on selkeää, myös synnynnäinen oikeustajumme toimii normaalisti. Tällöin pystymme myös samaistumaan paremmin toisen tunteisiin ja sitä kautta tuntemaan myötätuntoa muita kohtaan.

11. Lankeat kiusaukseen.

Silloin kun ajattelukykysi on parhaimmillaan, sinun on helppoa muistaa pitkän tähtäimen tavoitteesi ja tehdä niitä edistäviä ratkaisuja. Jos huomaat toimivasi tavalla, joka vaarantaa tai vaikeuttaa tavoitteesi toteutumista ajatellen “mitä väliä… en mä kuitenkaan saavuta sitä” tai “mulla oli niin kurja päivä, että olen ansainnut tämän” tai jopa “mä olen ollut niin hyvä, että voin nyt relata”, ajattelusi taso on taas laskenut.

12. Kehosi tuntuu muulta kuin rennolta, levolliselta, pehmeältä, kevyeltä ja avoimelta.

Joskus olemme niin tottuneita ajattelemaan puoliteholla toimivilla aivoilla, että se voi tuntua jopa normaalimmalta kuin täydellä teholla toimivilla aivoilla ajattelu. Silloin oman ajattelun laatua voi lähteä arvioimaan omaa kehoa kuuntelemalla:

Sumentuneen ajattelun voi tunnistaa siitä, että keho tuntuu jännittyneeltä, kireältä, jäykältä, kovalta, kylmältä tai raskaalta. Rintakehää voi puristaa, kurkkua kuristaa tai niska ja selkäranka tuntuvat jäykistyvän. Vatsanpohja tuntuu kipeältä tai kylmältä. Hengityksesi on pinnallista. Olo voi olla myös sähköinen, levoton tai hermostunut.

Silloin kun ajattelukykymme on parhaimmillaan, olemme niin rennossa ja levollisessa tilassa, että voi tuntua kuin kehomme äärirajat liudentuisivat. Saatamme tuntea olomme energiseksi ja elinvoimaiseksi, mutta samaan aikaan myös levolliseksi ja vakaaksi. Ajattelua ja tekemistä leimaa helppouden ja luontevuuden tunne jopa silloin, kun ratkomme näennäisen monimutkaisia tai isoja kysymyksiä.

Jos äskeisen listan luettuasi sinusta alkoi tuntua siltä, että ajattelukykysi on aina alentunut, se on vain merkki siitä, että olet juuri nyt ajattelusi ei toimi kunnolla. Tosiasiassa olet monta kertaa päivässä täysin kirkkaassa ja selkeässä tilassa. Koska tila on synnynnäinen perustilasi, et kiinnitä siihen välttämättä niin paljon huomiota kuin kurjaan tilaan, joka on hälytystila.

Alentunut ajattelukyky kertoo hälytystilasta. Aivomme on tarkoitettu olosuhteisiin, joissa olemme usein hengenvaarassa. Osa maailman ihmisistä elää yhä tällaisissa olosuhteissa. Niinpä kehomme yliherkkä hälytysjärjestelmä reagoi pienimpäänkin muutokseen, joka voidaan tulkita uhkaksi: verensokerin laskuun, väsymykseen, ympäristössä tapahtuviin muutoksiin, yllättäviin tilanteisiin ja myös omiin ajatuksiimme.

Hälytystilan ideana on herättää huomiosi. Siksi kurjat ajatukset ja niiden herättämät tunteet tuntuvat fyysisesti voimakkaammilta ja huomiotaherättävämmiltä kuin synnynnäinen perustilamme  mielenrauha ja hyvä olo. Emme välttämättä edes huomaa olevamme kylläisiä ja pirteitä — oletko koskaan kuullut kenenkään sanovan “en voi keskittyä mihinkään kun oloni on juuri niin sopivan kylläinen ja pirteä”? Sen sijaan nälkä ja väsymys voivat kyllä pilata keskittymiskykysi.

Hälytystilan ideana on mennä pois päältä heti kun hälytys osoittautuu vääräksi eli kun käy ilmi ettemme ole välittömässä hengenvaarassa. Ainoa syy siihen, että jäät pidemmäksi aikaa huonoihin fiiliksiin on se, ettet näe että kyseessä on väärä hälytys vaan yrität alentuneella ajatuskyvylläsi ratkaista ongelmia, jotka useimmiten eivät edes ole todellisia ongelmia. Tästä seuraa lisää ahdistusta ja stressiä, joka pidentää hälytystilaa.

Hyvä uutinen on se, että sisäinen järjestelmämme kytkee hälytystilan pois päältä heti kun sille tarjoutuu siihen tilaisuus: ajatuksesi katkeaa koska sinulle tulee vessahätä, menet syömään, nukut tai jokin yllättävä asia vie huomiosi — tai tajuat olevasi hälytystilassa ja huonon fiiliksesi johtuvan omista ajatuksistasi, joita ajattelet vajavaisesti toimivilla aivoillasi.

Ennen kaikkea sen tajuaminen että olet alentuneessa mielentilassa, jossa ajattelukykysi on heikentynyt auttaa sinua olemaan tekemättä typeriä hazardiratkaisuja ja odottamaan, että ajattelusi taas kirkastuu.

Oma kokemukseni on osoittanut, että parhaimmillaan ajatteluni taso voi nousta parissa minuutissa, kun en ota vakavasti ajatuksia, joita ajattelen silloin kun ajattelukykyni on alentunut. Pahimmillaankin huono fiilis menee ohi viimeistään vartissa, vaikka sen syövereissä se tuntuu päättymättömältä. Jos ajattelukykysi näyttää olevan sitä pidempään alentunut, pidät sitä joko keinotekoisesti alhaalla omilla ajatuksillasi tai sitten et ole kiinnittänyt huomiota niihin hetkiin, kun ajatuksesi olivat välillä kirkkaampia.

Eilen ilmestynyt ensimmäinen Viikon VIP-video “Rohkeus vs pelottomuus”  sivuaa samaa teemaa. Lue lisää VIP-jäsenyydestä täältä

Enkeli-Elisa, mannerlaattojen liikkeet ja muita valheita

Eli miksi on niin vaikeaa myöntää olevansa väärässä?

Tänään sain naapurilta luettavaksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteen, jonka lukemisen jälkeen on vaikea uskoa, että Enkeli-Elisan tarina olisi totta. (Tässä Vesa Linja-ahon hyvä tiivistelmä jutusta.) Pikainen googlaus paljasti lisää epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, jotka vain vahvistavat mielikuvaa siitä, että kyseessä on keksitty juttu.

En ollut törmännyt tarinaan ennen tätä, mutta ensimmäiseksi mieleen muistui kaikki ne kerrat, kun olen itse ajatellut perustaa fiktiivisen blogin, jossa kirjoittaisin anonyymisti jostain dramaattisesta jutusta ikään kuin se olisi totta ja sitten kun blogi olisi tarpeeksi suosittu, tekisin aiheesta salanimellä kirjan ja tienaisin rahaa. No, itselläni ei koskaan riittänyt intoa siihen asti, että olisin vienyt hankkeen yhtä tai kahta blogikirjoitusta pidemmälle. Blogia ja Facebook-ryhmää ilmeisesti eri tekijänimillä pyörittäneellä ja jutusta omakustannekirjan kirjoittaneella Minttu Vettenterällä riitti. Lukemani perusteella voisin kuvitella, että stoori perustuu väljästi Vettenterän omiin nuoruuskokemuksiin, mikä varmasti on lisännyt kirjoitusmotivaatiota.

Minä en näe mitään ongelmaa siinä, että luo fiktiivisen blogin ja kirjoittaa sen pohjalta kirjan. Rekisteröimättömän yhdistyksen perustaminen “Enkeli-Elisan” luomalla maineella ratsastaen ja rahankeruu ilman että mistään käy ilmi miten rahat käytetään on mielestäni jo vähän arveluttavaa. Ei ihme, että poliisi tutkii asiaa. (Edit: Tai sitten poliisi tutkii sitä, onko joku oikeasti syyllistynyt niin raakoihin tekoihin ja toisen hengiltä kiusaamiseen, kuin Enkeli-Elisan tarinassa väittää tapahtuneen.)

Tällä hetkellä mielestäni kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin se sinnikkyys, jolla Minttu Vettenterä pitää kiinni tarinastaan . Ollaan nyt hetki loogisia: jos sinua uhattaisiin syyttää julkisesti valehtelusta (Vettenterä tiesi Kuukausiliitteen jutusta etukäteen) ja sinulla olisi roppakaupalla todisteita ja jopa pari todistajaa — eikö kuka tahansa täysjärkinen ihminen näyttäisi nämä todisteet ennen kuin ottaisi riskin huijausepäilyistä?

Aikaisemmin päivällä olin tutun Facebook-linkityksen kautta päätynyt lukemaan tätä häkellyttävää keskusteluketjua, joka sai alkunsa, kun Ritva Puolakka esitti blogissaan ajatuksen, että mannerlaattojen liikkuminen olisi seurausta öljynporauksesta. Jos ymmärsin Puolakan väitteen oikein, hän on sitä mieltä että öljynporaus yksistään aiheuttaa mannerlaattojen liikkeen. Väite itsessään on jo aika huikea, jos yhtään perehtyy mannerlaattojen liikkeisiin viimeisen 50 miljoonan vuoden aikana, mutta vielä huikeampaa on se vimma, jolla Puolakka torjuu kaikki tieteelliset selitykset. 

Olen viime aikoina miettinyt paljon inhimillistä tarvetta olla oikeassa. Sen jälkeen kun aloin nähdä inhimillisen kokemuksen synnyn kolmen prinsiipin mallin mukaan, huomaan sovittavani kaiken uuden (ja vanhankin) tiedon esim. aivojen toiminnasta kolmen prinsiipin mallin sisään.

Esimerkiksi nyt kuuntelen Jonah Lehrerin oivallusta käsittelevää kirjaa Imagine. Huomaan että aina kun jokin tutkimustieto tukee suoraan näkemystäni inhimillisen kokemuksen synnystä (“oivallukset syntyvät rennossa mielentilassa”) hihkun mielessäni “Joo, just näin! Mähän sanoin!” — mutta jos jokin ajatuksista ei osu yhteen maailmankuvani kanssa (“oivallusta edeltää aina tuskainen puurtamisvaihe ja luovuttaminen”), alan mielessäni argumentoida sitä vastaan.

Tämä on epäjohdonmukaista, mutta erittäin inhmillistä toimintaa. Meidän on luontaisesti vaikeaa muuttaa mielipiteitämme, koska ihmismieli on viritetty etsimään todisteita todeksi uskomiensa asioiden puolesta ja hylkimään faktoja, jotka eivät tue nykyistä näkemystä. Kirja Mistakes Were Made But Not By Me on täynnä toinen toistaan hätkähdyttävämpiä esimerkkejä siitä, miten pitkälle ihminen on valmis venyttämään totuutta voidakseen pitää nykyisen näkemyksensä jostain aiheesta.

Hulluinta on se, että vaikka ymmärrän järjellä että tapa, jolla katson maailmaa on selkeästi värittynyt, teen sen vaistomaisesti uudelleen ja uudelleen. Koska en halua olla kolmen prinsiipin suhteen yhtä fanaattinen kuin olin Kutri.net:in alkuvuosina ruokavalioiden suhteen, muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että tämäkin on vain yksi malli, jolla selitämme inhimillistä maailmankuvaa ja vaikka se on minusta sopivin, se ei ehkä palvele kaikkia yhtä hyvin. Korkeassa mielentilassa tämä on varsin helppoa nähdä, alhaisessa mielentilassa sangen hankalaa.

Näen, että Ritva Puolakka on vastaavanlaisen oikeassa olemisen harhan vallassa. Ulkopuolisesta tuntuu käsittämättömältä, että todella kovat tieteelliset todisteet ja selitykset eivät saa häntä tulemaan edes piirun verran vastaan omasta näkökulmastaan. Puolakka ei itse näytä näkevän tässä mitään ongelmaa. Ristiriita on tyrmistyttävä ja kiehtova. Kysyn vain kuinka usein mahdan itse syyllistyä samanlaiseen fakkiutumiseen?

Minttu Vettenterän tapaus näyttää äkkiseltään kuuluvan eri kategoriaan kuin Puolakan silmien sulkeminen tieteellisiltä faktoilta. Mikäli Enkeli-Elisa vanhempineen on Vettenterän mielikuvituksen tuotetta, Vettenterä on tästä varmasti tietoinen. Miksi hän sitten ei kerro totuutta?

Olen ollut todella kova tyttö valehtelemaan ihan viime vuosia lukuunottamatta. Muistan jo ekalla tai tokalla luokalla selittäneeni silmät kirkkaana koko luokalle kuinka setäni oli muka keittänyt kananmunan, josta oli sitten tullut ulos elävä tipu. Tai ihailemallani pojalle että meidän uima-altaassa on ollut delfinaarion delfiini hoidossa (piti sanoa hylje, mutta lipsautin delfiini ja oli pakko jatkaa valhetta siitä, haha).

Olen valehdellut ettei minulla ole paha mieli, kun oikeasti sydänalaa on kirvellyt ikävästi ja kurkussa on ollut iso pala. Olen valehdellut itselleni (ja muille) haluavani asioita, joita en halunnut. Olen sanonut tahdon kun en todellakaan tahtonut. Olen myös valehdellut päästäkseni ulos ikävistä velvollisuuksista, joihin olen tullut sitoutuneeksi, koska en ole kehdannut sanoa ei. Ja sitten on niin isoja valheita, joita en kehtaa näin julkisesti tunnustaa.

Olen valehdellut saadakseni huomiota, ollakseni pidetympi, välttääkseni rangaistuksia, vaikeuksia tai häpeää tai tuottaakseni toiselle paremman mielen (tai ollakseni pahoittamatta hänen mieltään).

Aika usein olen jäänyt myös valheista kiinni. Vaikka olen hyvä keksimään uskottavia valheita, olen huono muistamaan mitä olen valehdellut. Turhan usein olen yrittänyt paikata alkuperäistä valhetta uudella valheella, mutta siinä on aina käynyt huonosti.

Saamani huomio on aina kääntynyt minua vastaan ja mitä pahemmin ja pidempään olen ehtinyt valehdella, sitä pahemmin muut ovat menettäneet luottamuksensa minuun. Se, jolle olen valehdellut, on useimmiten pahoittanut mielensä valheestani.

Muutama vuosi sitten jouduin kohtamaan erittäin kipeästi oman valehteluni. Kokemus opetti: päätin lopettaa valehtelun ainakin tärkeimmissä ihmissuhteissani. Päätös on pitänyt melko hyvin, vaikka myönnän välillä esim. jättäneeni kertomatta jotain sellaista mitä toisen ei tarvitse tietää ja mistä hänelle olisi tullut vain paha mieli (tyyliin mitä joku kolmas henkilö on kiukuspäissään sanonut). En myöskään laske valehteluksi sitä, että arvioin jatkuvasti aikataulut väärin — vaikka rehellisyyden nimissä sekin perustuu jonkinasteiseen itsepetokseen (“mä ehdin kyllä tehdä kaiken tämän”).

Vaikka välillä on ollut todella tuskallista kertoa totuus, olen hämmästyksekseni aina päässyt helpommalla kuin jos olisin ensin valehdellut ja sitten jäänyt sitten valheesta kiinni.

Tukenani rehellisyyspäätöksestä kiinnipitämisessä on ollut perheessäni kulkeva (semi-fiktiivinen) tarina Reilu-Pekasta, joka perimätiedon mukaan oli hassannut SKDL:n varoja järjettömiin investointeihin, joihin kuului  huippuravuri Charme Asserdalin varsan ostaminen kovaan hintaan. Charme Asserdal oli ehkä huippujuoksija, mutta paska periyttäjä eikä yhdestäkään sen varsasta tullut mitään. Kun Pekan paha virhe paljastui, mies ei lähtenyt selittämään tekojaan, vaan totesi vain “väärin tein, perkele” — ja sai tekonsa anteeksi. (Esim. täältä voi lukea todenmukaisemman version tarinasta.)

Aina kun oman virheen myöntäminen tuntuu vaikealta ja tekisi mieli selittää musta valkoiseksi, muistan em. tarinan. Joskus olen suoraan sanonut “väärin tein, perkele”. Ainoaksi selitykseksi olen alkanut tarjota Supercoach Academyssa oppimaan ydinsyytä virheisiin: “Se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta.”

Tunnen tarvetta valehdella silloin, kun olen alhaisessa mielentilassa eli jännittynyt, ahdistunut, stressaantunut, peloissani jne. Alhaisessa mielentilassa ajattelukykyni on rajoittunut enkä pysty näkemään selkeästi syy- ja seurausyhteyksiä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvin ja mikä paremmin. Koska en enää muutenkaan anna arvoa alhaisessa mielentilassa ajattelemilleni ajatuksilleni, en näe myöskään valehtelussa mitään järkeä.

Ulkopuolisen näkökulmasta Minttu Vettenterän käytös on järjetöntä. Eikö olisi ollut helpompaa myöntää luoneensa fiktiivisen tarinan hahmoineen viimeistään silloin, kun kuukausiliitteen toimittaja alkoi soitella? Tai mieluummin silloin kun ensimmäiset toimittajat tulivat kyselemään asiasta? Siitä huolimatta Vettenterä jatkaa valehteluaan, kaivaen itselleen aina vain syvempää kuoppaa.

Mitä Vettenterän päässä liikkuu nyt? Ajatteleeko ja toimiiko hän paniikin vallassa? Vai onko hän tilassa, jossa hän selittää mielessään koko tarinaa uusiksi niin, ettei hän ole tehnyt mitään väärin vaan hänet on ymmärretty väärin? Viimeiset kommentit viittaavat jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Vaikka olisi hyvin helppoa joko pilkata tai paheksua ihmisiä, jotka kieltäytyvät tunnustamasta erehdyksiään ja selittelevät tekojaan parhain päin, on hyvä huomata, että tämä taipumus on yleisinhimillinen ominaisuus.

Jos et tunnista näitä piirteitä itsessäsi, se voi hyvinkin johtua siitä, että elät tavallista pahemmassa itsepetoksessa…

Lisää hyvää analyysia Enkeli-Elisan tapauksessa mm. Sallan lukupäiväkirjassa ja Oota mä luen tän eka loppuun -blogissa sekä Juuso Myllyrinteen blogissa.