Jenga kirjoitti hyviä kysymyksiä Tunteiden tunnistamista käsittelevään viestiini.
Mieli-ajatus-yhteys on vähän sitä luokkaa, että se pitää tajuta samalla tavalla kuin tajuaa vitsin. Jos sitä yrittää käsittää järkeilemällä, sille käy samalla tavalla kuin vitsille — tavallaan ymmärrät mistä siinä on kyse, mutta se ei kolahda.
—
Mulla meni itsellänikin pitkään ennen kuin asia loksahti pala palalta kohdalleen.
Eka loksahdus oli ehkä se, kun tajusin silloin 2009 lokakuussa, että kaikki mitä kerroin itselleni menneisyydestäni oli valhetta. Ts. että muokkasin omia muistoja aktiivisesti sopimaan minä-käsitystäni jättämällä pois tiettyjä tapahtumia. Eli toisin sanoen loin draamaa omilla tarinoilla.
Toka loksahdus oli varmaan se, kun keväällä 2010 tajusin että MINÄ luon itselleni sen seksikkään olon omilla ajatuksillani (eivätkä muut haluamalla mua).
Ja vuodesta 2008 olin jo opetellut erottamaan milloin minussa aktivoituvat ”eri persoonat” (eli automaattiset toimintamallit) ja jo silloin olin alkanut nähdä, että minussa on yksi osa, joka on levollinen, viisas jne.
Keväällä 2011 Michael Neill alkoi puhua entistä enemmän sisäisestä hyvinvoinnista ja kuinka se on meidän perustilamme ja kuinka palaamme siihen. Ensin tajusin että se sisäinen hyvinvointi on se ”levollinen, viisas osa minussa”. Mutta vielä silloinkin luulin että meidän pitää tehdä jotain että pääsemme sinne.
Viime toukokuussa tajusin vihdoin ja viimein yhden Michaelin ryhmäpuhelun aikana, että tosiaan, meidän ei tarvitse tehdä mitään päästäksemme mielenrauhaan vaan palaamme sinne automaattisesti.
Eli periaatteessa mulla on mennyt itsellä kolmisen vuotta ennen kuin olen tajunnut koko kuvion.
Jenga kirjoitti jossain siitä, miten hän on melkein aina onnellinen — eli minun termein mielenrauhassa. Eli tilassa jossa tiedät että kaikki järjestyy, tunnet olevasi ehjä ja rakastettava, suhtaudut asioihin tietyllä tyyneydellä ja kärsivällisyydellä jne.
Se tila on perustilasi, joka ei oikeasti mene mihinkään, vaan on koko ajan yhden ajatuksen päässä. Se on tila johon kehosi ja mielesi pyrkii takaisin ihan koko ajan.
Tämä tila on ihan täysin ”totta”, ja näet ja tunnet sen olevan totta aina kun olet siinä tilassa. Siinä tilassa ollessasi näet myös, että ne kurjia tunteita aiheuttavat tarinat olivat vain tarinoita, eikä tilanne ole yleensä niin paha kuin mitä olet uskotellut itsellesi. (Kun taas kurjien tunteiden vallassa et välttämättä kykene näkemään miten voisit palata ikinä enää mielenrauhaan.)
Tai toisin sanoin: tähän tilaan päästäksesi sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään — ajaudut siihen väistämättä ennemmin tai myöhemmin — kun taas muuttuaksesi ahdistuneeksi, stressaantuneeksi jne. sinun pitää alkaa kiinnittää enemmän huomiota negatiivisia tunteita herättäviin ajatuksiin.
Tunteet ovat totta, vaikka ajatukset eivät pohjaudu todellisuuteen
Kun olet pelokas, ahdistunut, väsynyt, vihainen, surullinen jne. niin kyllä ne tunteet ovat ihan täysin totta, koska tunnet ne. Mutta niiden alkusyy on sinun päässäsi, ei ulkopuolella.
Jenga kirjoitti:
”Olisi vain satunnaisia ajatuksia, jotka aiheuttavat satunnaisia tunteita. Voimme uskoa yhtenä päivänä yhdellä tavalla, toisena toisella, eikä kumpikaan uskomus ole sen enempää totta kuin toinenkaan.”
Joo, mieleemme nousee pitkin päivää satunnaisia ajatuksia, mutta ei ole satunnaista kiinnität huomiosi tiettyihin ajatuksiin ja lähdet suurentelemaan niitä. Ts. uskot tietyt ajatukset todeksi ja annat niille suuremman emotionaalisen merkityksen kuin muille ajatuksille. Uskomukset määrittävät sen, mihin ajatuksiin takerrut ja mitkä sivuutat olankohautuksella.
Nähtyäsi että jokin uskomus on väärä — joko voit tehdä niin kuin esim. NLP:ssä tehdään, että korvaat sen jollain toisella uskomuksella. Eli korvaat valheen toisella valheella. Miksi kukaan tekisi niin? Koska Mandy Evansin sanoin:
Uskomme tarvitsemme uskomuksia, koska luulemme ettemme kestä elää epätietoisuudessa. Minulla ei ole mitään ongelmaa elää epätietoisuudessa, niinpä en tarvitse uskomuksia.
Totta, jos valtaosa rajoittavista uskomuksistasi katoaisi maagisesti, olisit aistit ja mieli avoimena ottamassa vastaan maailmaa.
Kun kumppanisi puhuisi sinulle, keskittyisit todellakin kuuntelemaan häntä ja aistimaan hänen olemuksensa, koska et kuvittelisi tietäväsi valmiiksi mitä hän aikoo sanoa tai mitä hän ajattelee. (Ja huom, et oikeasti tiedä tälläkään hetkellä mitä kumppanisi todella ajattelee!).
Sosiaalisissa tilanteissa et keskittyisi kuvittelemaan mitä muut sinusta ”ihan varmaan” ajattelevat, vaan huomiosi olisi tilanteen havainnoinnissa ja siinä hetkessä. Kun puhuisit, puhuisit mielenrauhasta käsin niin, että sanat tuntuvat kumpuavan syvältä sisältäsi — et niin, että mietit mitä voit tai et voi sanoa tässä hetkessä.
Kun miettisit tulevaisuutta, näkisit sen tyhjänä kankaana tai avaruutena ja miettisit ”mitä haluan luoda tänään”, sen sijaan että näkisit uskomustesi petaaman valmiin tulevaisuuden.
Jne.
Mielenrauha on fakta
Se, että palaat mielenrauhaan ja että mielenrauha (tai onnellisuus) on perustilasi, ei ole uskomus. Se on fysiologinen ja psykologinen fakta, joka näkyy jo ihan pienissä vauvoissa. Eli toisin sanoen sinussa on jo ”tehdasasetuksena” tunne siitä, että olet hyvä, ehjä ja rakastettava ja että asiat järjestyvät jotenkin (vaikka et tiedä miten).
Uskomukset ovat vain ”lisäohjelmia”, joita vanhempasi ja myöhemmin sinä itse ”asentavat” sinuun.
Kuviteltu vai todellinen tapahtuma?
Huomaa mikä ero on siinä, että pelkäät läheisen kuolemaa tai sitten se läheinen ihan oikeasti kuolee.
Eka on ihan vain kuvitelma — vähän niin kuin katosisit jotain kauhuelokuvaa. Kun kuvittelet etukäteen läheisesi kuolevan, kuvittelet ettet koskaan enää näe häntä, mikä on valhe, koska hän on vielä elossa ja elämässäsi. Tunteesi ovat tavallaan suuremmat, koska yhtä aikaa koet mielikuvasi aiheuttamaa surua JA pelkoa siitä, että joudut kokemaan surua ihan aiheesta.
Voi olla että kuolet itse ennen läheistäsi, jolloin murehtimisesi ja suremisesi meni tavallaan ”hukkaan”.
Mutta jos läheisesi oikeasti kuolee ja ajattelet ettet enää koskaan näe häntä, se on totta. Tällöin et pelkää eli murehdi hänen kuolemaansa vaan ainoastaan suret hänen menetystään.
Miksi näitä asioita ei voi ymmärtää järkeilemällä?
Miksi menet solmuun näitä ajatellessasi? Koska alkaessasi ajatella ”liikaa”, voi olla että päässäsi alkaa pyöriä myös ajatuksia tyyliin ”äh, mä en tajua”, mistä seuraa turhautuminen mikä estää sua kokemasta mielenrauhaa.
Voisi olla hedelmällisempää lähteä käsittelemään asiaa näin:
— Kun huomaat olevasi mielenrauhassa/onnellisuuden tilassa, hengitä pari kertaa syvään ja anna kehosi oikein ”laskeutua” kunnolla ko. tilaan. Fiilistele siinä tilassa sitä, miten tiedät olevasi ehjä, hyvä ja rakastettava. Mieti miltä tuntuisi tietää ihan aina — siis silloinkin kun olet kiihtyneessä tilassa — että tämä on sinun perustilasi ja että palaat tähän aina enemmin tai myöhemmin.
— Kun huomaat olevasi ahdistunut tms., kysy itseltäsi: ”mitä yritän saada itseni tekemään, miltä yritän itseäni suojella tai millaiselta ihmiseltä yritän vaikuttaa kertomalla itselleni tarinaa, joka aiheuttaa tämän tunteen.”
Voi olla ettei kummastakaan ”tekniikasta” seuraa heti mitään selkeitä vastauksia — eikä tarvitsekaan — koska se, ymmärrätkö asian täysin, ei muuta itse ilmiötä mitenkään.
Miltä tuntuu todella ymmärtää ajatusten ja mielenrauhan/onnellisuuden ja tunteiden suhde?
Elämä tuntuu kevyemmältä. Hullut ajatukset nousevat mieleen ihan yhtä lailla kuin ennenkin ja välillä edelleen takerrun niihin, varsinkin väsyneenä ja/tai nälkäisenä, mutta negatiiviset tunteet eivät vie minua samalla tavalla mukanaan kuin ennen.
Tietyssä mielessä elämä tuntuu varsinkin alkuun ”tyhjemmältä”, kun en täytä osaa päivästä murehtimalla turhaan.
Ja kyllähän se alkuun tuntuu oudolta alkaa tehdä asioita, koska haluaa tehdä niitä eikä siksi että ”on pakko” tehdä niitä.
Mutta samaan aikaan tunne on levollinen ja hyvä — epämukavuus tulee siitä etten ole tottunut siihen. Tällöin totuttamista voi helpottaa kysymällä itseltään ”voisinko nauttia tästä vapauden ja avaruuden tunteesta vielä hetken pidempään”.
Huomaa myös, että ainakaan minun tavoitteenani EI ole päästä tilana, etten murehdi ikinä mistään mitään tai koskaan takerru negatiivisiin ajatuksiin. Teoriassa se ehkä olisi mahdollista, mutta käytän mieluummin aikani ja energiani uusien hyvien juttujen luomiseen ja tästä hetkestä nauttimiseen kuin negatiivisen ajatuksen ”korjaamiseen”, joka menee itsestään ohi (ainakin joksikin aikaa).
Milloin ”kannattaa” lähteä diilaamaan ikäviä tunteita herättävän ajatuksen kanssa ja milloin ei?
”Tiedän” että haluan puuttua johonkin ikäviä tunteita aiheuttavaan uskomukseen siitä, että siihen puuttuminen tuntuu tärkeältä.
Esim. jos uskomukseni ja ajatukseni saavat minut kilahtelemaan lapselleni, haluan todellakin puuttua ongelmaan. Jos taas esimerkiksi ajatukseni saavat minut stressaamaan asunnon hankinnasta, en jaksa lähteä kauheasti ihmettelemään mikä uskomus niiden taustalla on, koska tässä asiassa tunteeni eivät saa minua käyttäytymään typerästi (vaikka mieli tekisi) ja koska tiedän että kunhan olemme hankkineet asunnon, ajatukset katoavat.
Toisin sanoen ei ole mitään sääntöjä siitä milloin ”pitää” lähteä puuttumaan omiin uskomuksiin. Joku ei ehkä puutu mihinkään uskomuksiin (Michael Neill vaikuttaa vähän siltä), joku puuttuu jokaiseen isompaa ahdistusta aiheuttavaan uskomukseen, joku voi puuttua uskomuksiin rykäyksissä eli välillä käydä läpi monta uskomusta, sitten olla pidemmän aikaa puuttumatta mihinkään uskomukseen.
Mitä haluat luoda?
Jos näkisit jo tänään kristallinkirkkaasti että olet hyvä, ehjä ja rakastettava, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja että palaat automaattisesti mielenrauhaan, mitä haluaisit luoda tänään?
