Miten päästä ylös aamuisin

Katariina kysyi edellisen viestin kommenttiosiolla miten voisi päästä ylös sängystä reippaasti.

Tässä suhteessa olen luonnonlahjakkuus, eli lukuunottamatta menkka-aamuja, jolloin sänky tuntuu ihan älyttömän pehmeältä ja ihanalta, pääsen melko helposti ylös sängystä. Minulla on lapsuudenystäviä, joille nouseminen on niin vaikeaa, että se on jo vitsi. Siis muistan lapsuudesta jotain kesäleirejä yms. jossa puoli leiriä on ollut herättelemässä jotakuta.

Ensimmäinen kysymys joka tulee mieleen on se, että onko herääminen aina yhtä vaikeaa tuohon aikaan? Eli esim. onko se helpompaa kesäisin tai jos olisit menossa tekemään jotain kivaa?

Mun “luonnollinen” unirytmi näyttää olevan klo 02-10 mutta esim. täällä Jenkeissä lapsi on alkanut herätä klo 7-8 aamulla. Nyt kun olen niin liekeissä tästä sivustosta, valvon silti johonkin klo 2-3 asti. Aamuisin pääsen silti nopeasti sängystä siinä vaiheessa kun lapsi juoksee keittiön ja olohuoneen suuntaan, koska en halua että herra menee hajottamaan mitään… Ts. motivaatio herätä on kohdallaan. 😀 Toisaalta tieto siitä, että olen väsynyt koska olen yöllä tehnyt jotain mitä halusin tehdä, tekee minusta aamulla vähemmän katkeran.

Jenkeissä heräämistä helpottaa tietenkin auringonvalo. Suomessa talvisin herääminen on ainakin minulla hieman takkuisempaa. Voisitko kokeilla esimerkiksi sarastuslamppua, joka alkaa hitaasti valaista sinut ennen heräämistä? Nyt niitä ehkä voisi saada tarjouksessa kun kaamos alkaa olla ohi.

Nyt kun olen niin innoissani, herään kyllä usein ennen lasta miettimään sivustoa — osin ehkä auringonvalonkin takia. En siis nouse ylös sängystä vaan köllöttelen ja kelailen mitä kaikkea haluan tänään tehdä sivuston eteen.

Toisaalta olen huomannut, että jos tiedän herätyskellon herättävän tiettyyn aikaan, herään usein hetkeä ennen herätyskelloa — siis jopa silloin kun yhdessä vaiheessa heräsin jo klo 4-5 maissa. Jotenkin kai jännitän alitajuisesti kellon soittoa niin paljon, että mieleni osaa laskea kuinka kauan saan nukkua ja herättää minut ajoissa.

Aikaista heräämistä ja kaksivaiheista unta suosittelevat tyypit ovat “ohjelmoineet” itsensä heräämään aamulla aina samaan aikaan. Tällöin olennaista on se, ettei viikonloppuisin nuku merkittävästi pidempään kuin viikolla. Ilmeisesti he myös tekevät päätöksen ennen nukkumaanmenoa, että heräävät tiettyyn aikaan — ts. sanovat itselleen “herään kuudelta” ja mahdollisesti visualisoivat itsensä heräämään kuudelta. Tämä vastaa siis sitä, miten minä herään muutama minuutti ennen herätyskellon soittoa.

Yksi asia, joka auttaa nousemista on se, etten paljon mietiskele miten haluaisin nukkua pidempään tai “voi ei, miksi mun pitää jo herätä”. Sen sijaan mietin sitä, minkä takia nousin ja mitä minun pitää tehdä ensimmäiseksi.

Jos duuni ei riitä sinulla motivaattoriksi, voisitko kehittää jotain miellyttäviä aamurutiineja, jotka auttaisivat heräämisessä?

Sekin tuli mieleen, että onko mahdollista, että herätyskello soi pahasti kesken jonkun unisyklin? Mitä jos kokeilisit herätä puoli tuntia tai tuntia aikaisemmin?

Entä onko mahdollista, ettet nuku kauhean hyvin yöllä ja siksi olet aamulla väsynyt? Voiko sinulla olla uniapnea? Tai nukutko jonkun sellaisen vieressä joka kuorsaa tai kieriskelee unissaan? Onko sänkysi jotenkin huono tai huoneessa liian kuuma? Juotko vielä myöhään illalla kahvia tai alkoholia?

Nämä tulivat nyt päällimmäisenä mieleen. Kerro kolahtiko mikään yhtään?

Ai niin — tuli mieleen että nyt olen palannut tavallaan kaksivaiheiseen uneen, eli nukun usein päiväunet, kun yöunet ovat tupanneet jäädä vähän lyhyiksi. Toisaalta olen huomannut että vaikka mulla on mahdollisuus nukkua pidempään, herään automaattisesti kuuden tunnin jälkeen ihan pirteänä. Tämä voisi liittyä siihen, että imetysaikana totuin nukkumaan lapsen tavoin tunnin unisykleissä 90 minuutin unisyklien sijaan. Ts. ehdin nukkua 6 tunnissa yhtä monta unisykliä kuin ennen 9 tunnissa.

Elämän helppoudesta

Sainkin tänään yllättäen päivällä valmennettavaksi ekan “oikean” englanninkielisen valmennettavani. Olen kyllä kerran vähän niin kuin valmentanut yhtä Supercoach Academyn (SCA) koulukaveriani  ja myös SCA:n ekana viikonloppuna teimme toisillemme pikavalmennuksia.

Toisaalta oli helpompaa valmentaa englanniksi, koska esim. monet Michael Neillin käyttämistä vertauksista ja termeistä tulevat ensiksi mieleen englanniksi. Toisaalta taas takeltelin aina kun yritin selittää havaintoja, jotka olin tehnyt suomeksi keskenäni, täällä sivustolla kirjoittaessani ja suomenkielisten valmennusten aikana.

Koska valmennettava oli vanha tuttu, jota olin jeesinyt aiemmin käsisjutuissa, välillämme vallitsi jo ennestään “sielujen sympatia” ja käymämme keskustelu oli todella hedelmällinen. On kiinnostavaa nähdä, miten keskustelun aikana saadut ahaa-elämykset tulevat näkymään tuttuni elämässä jatkossa.

Aika paljon puhuimme siitä, miten vaikeaa on hyväksyä, että asiat voivat tapahtua helposti tai olla yksinkertaisia.

Mikä ihme asioiden monimutkaistamisessa niin kovasti kiehtoo?

Mikä yksinkertaisuudessa ja helppoudessa on niin pelottavaa?

Muistaakseni Mistakes were made but no by me tai Invisible Gorilla -kirjassa kerrottiin psykologisista testeistä, joiden perusteella näyttää siltä, että ihmiset arvostavat enemmän asioita, joiden eteen he ovat joutuneet näkemään vaivaa tai kärsimään.

Ilmeisesti ilmiön logiikka menee niin, että kärsittyämme ensin jonkin asian eteen valehtelemme itsellemme olevamme lopputulokseen tyytyväisempiä kuin mitä muuten olisimme, koska emme tykkää ajatuksesta, että olisimme kärsineet turhaan.

Esimerkiksi eräässä 1950-luvulla tehdyssä kokeessa yliopisto-opiskelijoille tarjottiin mahdollisuutta suorittaa opintopisteitä keskustelukerhossa, jossa puhuttaisiin seksuaalisuuden psykologiasta (tms.). Osa opiskelijoista pääsi kerhoon lukemalla ääneen valintaraadille kuivahkoa asiatekstiä seksuaalisuudesta, mutta toiset joutuivat lukemaan raadille eroottisesti kiihottavaa tarinaa.

1950-luvulla eroottisesti kiihottavan tarinan ääneenlukeminen oli valtaosasta opiskelijoita ihan kauhean nöyryyttävää ja kiusallista eli oletettavasti he kokivat “kärsineensä” enemmän ryhmään päästäkseen.

Kerhoon hyväksymisen jälkeen kummallekin ryhmälle soitettiin äänite tarkoituksella umpitylsästä keskustelusta lintujen seksuaalisuudesta. Äänitteellä varsinkin yksi tyypeistä oli tarkoituksella erityisen typerä ja ärsyttävä.  Sen jälkeen opiskelijoiden piti arvioida miten kiinnostava äänite oli ja mitä he ajattelivat eri keskustelijoista.

Opiskelijat, jotka olivat päässeet ryhmään “helposti” arvioivat  keskustelun tylsäksi ja haukkuivat erityisesti typerää ja ärsyttävää keskustelijaa.

Opiskelijat, jotka olivat “kärsineet” ryhmään päästäkseen arvioivat keskustelun mielenkiintoiseksi ja kutsuivat typerää keskustelijaa “rohkeaksi” (tms.)

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Omalla kohdallani olen miettinyt että helppouden “ongelma” on se, että joskus olen saanut päähäni että juuri minun pitää saada asiat tapahtumaan. Jos asiat tapahtuvat “itsestään”, niin silloin jää fiilis, että minä en saanut tätä aikaan, mistä voi seurata johtopäätös että minä olen “turha”.

Puhuimme tästä myös SCA:n ekana viikonloppuna. Pitkään muilla tekniikoilla valmentaneille keskusteleva ja kuunteleva transformatiivinen valmennus voi luoda tunteen, että “minä en tee mitään” tai “minä en tuonut tähän mitään uutta”, koska transformatiivisessa valmennuksessa valmennettava itse tekee usein suurimmat havainnot sen sijaan että valmentaja antaisi “oikeat vastaukset”.

Mutta olen huomannut jo tähän mennessä, että kun annan asioiden tapahtua helposti, minulla säästyy huomattavasti energiaa, jonka ainakin teoriassa voin käyttää oikeasti kiinnostavien ja innostavien asioiden tekemiseen.

Itse asiassa: tietyssä mielessä siitä tässä kaikessa on kyse — lopettaa turha murehtiminen ja olemattomien ongelmien korjaaminen JA käyttää näin vapautunut energia itseämme aidosti kiinnostaviin asioihin, jolloin tunnemme olevamme enemmän elossa.

Kun tunnemme olevamme elossa, olemme yhteydessä mielenrauhaan ja sisäiseen viisauteen ja olemme rakastavia, empaattisia, reiluja, avuliaita ja anteliaita muita kohtaan.

Isoja avautumisia

Kuten olen kai jossain välissä vihjannut, meillä on ollut hieman hankaluuksia saada lapsukaisemme uni- yms. rytmit kohdalleen, mistä on seurannut taas lapsen känkkäränkkäilyä ja vanhempien hermojen menetystä.

Asia alkoi vaivata niin paljon, että pyysin apua meidän oman pienryhmän ohjaajalta, huippuvalmentaja Elese Coitilta.

Alunperin toivoin salaa Eleseä ohjaajaksi, koska olen tykännyt hänen radio-ohjelmastaan. Livenä Elese vaikutti superherttaiselta, mutta välillä vähän… hörhöltä. Tai mun makuun vähän liian runtotyttömäiseltä haahuilijalta.

Eilisen puhelun aikana mielikuvani hänestä muuttui, sillä tämä oli ehdottomasti kaikkien aikojen vaikuttavin valmennuspuheluni. Siinä jäi nyt kyllä Rich Litvin ihan toiseksi (tai kolmanneksi).

Tajusin että tämä oli nyt sitten transformatiivista valmennusta parhaimmillaan. Puhuimme jossain määrin ongelmastani, mutta vielä enemmän mielen, ajatuksen ja tunteiden suhteista. Tavallaan puhuimme samoista asioista kuin mistä olen kirjoittanut täällä ja josta olemme puhuneet Supercoach Academyssa, mutta yhtäkkiä näin erinäisiä asioita ihan uudessa valossa.

Äsken juttelin vanhan suomalaisen ystävättären kanssa lisää aiheesta ja näin jotain isoa ihan uudesta näkökulmasta. Yritän nyt jotenkin pukea näkemykseni sanoiksi… Parempi olisi ehkä äänittää tämä puheena tai videona, mutta kun edellisen podcastin editointi on kesken ja ainakin yksi video laittamatta tänne, taidan nyt tyytyä kirjoittamaan, että saan viestin “ulos”.

Lapselle raivoaminen

Tajusin että ydinongelmanani ei edes ole ollut se, että raivoan lapselleni ja olen välillä kovakourainen häntä kohtaan vaan se, että olen tehnyt asiasta isomman ongelman mielessäni kuin se on. Olen kertonut itselleni, että käytökseni jättää pysyvät jäljet lapseeni ja pahimmillaan pilaa hänen elämänsä. Ts. ikään kuin rikkoo lapseni.

Joo — paitsi että mitenkäs se sopii yhteen sen tiedon kanssa, ettei kenessäkään meissä ole mitään vikaa, vaan olemme vielä aikuisinakin yhtä ehjiä, hyviä ja rakastettavia kuin vastasyntyneinä? No ei mitenkään.

Toisin sanoen en voi oikeasti pilata lastani tai tehdä peruuttamatonta henkistä tuhoa.

Ja totuus on se, että vaikka olen kovakourainen lastani kohtaan, en ole sen kovakouraisempi kuin mitä oma äitini on ollut aikanaan minua kohtaan ja olen huomattavasti “helläkätisempi” kuin mitä minä ja sisaruksemme olimme lapsina toisimame kohtaan. Minä en koe saaneeni lapsena yhtään liikaa tukkapöllyä tai pyllypiiskaa, vaikka varsinkin ensimmäistä sain harva se päivä.

Samoin tiedän kuulleeni lapsena vähintään yhtä kauheita juttuja kuin itse sanon lapselleni, ja näistä jutuista en ole kehittänyt itselleni mitään traumaa (muista jutuista kylläkin).

Joo, ei ole yhtään hyvä että olen kovakourainen lasta kohtaan ja sanon hänelle välillä todella ikäviä asioita, mutta se, että olen paisutellut asiaa mielessäni ei myöskään auta asiaa mitenkään. Päinvastoin se saa minut menettämään vielä totaalisemmin yhteyden mielenrauhaan, jonka jälkeen räjähdän vieläkin herkemmin — ja pian noidankehä on valmis.

Kyllä, ajattelen välillä ihan karmean hirveitä ajatuksia lapsestani ja välillä esimerkiksi tunnen syvää halua kuristaa ulvovan lapseni, mutta Elesen kanssa puhuessani tajusin, että jokin minussa estää minua satuttamassa lastani oikeasti eli niin, että hän saisi siitä hetkeä pidempään kestävää kipua tai varsinaisia vammoja. Ja näin, miten tuo “esto” on minussa niin sisäänrakennettu, ettei minun tarvitse yrittää “psyykata” itseäni olemaan satuttamasta lastani oikeasti.

Toki voin ja haluan miettiä strategioita joilla pidän hermot niin kurissa, etten karju lapselleni kauheuksia (korkeintaan sanon kovaan ääneen asioita kuten “äitiä suututtaa ettet sä nuku”) ja etten kohtele häntä edes kovakouraisesti vaan mieluummin sitten hakkaan tyynyä tms. Olemme jo löytäneet yhden ratkaisun, joka näyttää toimivan: lapsen isi on ottanut vastuulleen lapsen nukuttamisen.

Isoin muutos on se, että kun lakkasin tekemästä asiasta isompaa ongelmaa kuin se on ja tajusin ettei minun tarvitse pelätä että satutan oikeasti lastani fyysisesti tai henkisesti, viime viikkoina minua vaivannut takakireys katosi silmänräpäyksessä, mikä on välittömästi vaikuttanut koko perheen tunnelmaan. Tai ainakin minun tunnelmaani ja energiatasoihini.

Tiedätkö sinä kuka sinä olet?

Yksi mielenkiintoinen pointti, jonka Elese toi esiin on se, että oikeasti et ole koskaan tavannut ketään — olet vain “tavannut” omat ajatuksesi ihmisistä, joiden kanssa olet samassa fyysisessä tilassa (tai et välttämättä edes siinä). Toisin sanoen mielikuva, joka sinulla on ystävästäsi on vain tarina tai kokoelma tarinoita, jotka poikkeavat ihan varmasti siitä tarinasta mitä muut kertovat ystävästäsi — tai jopa mitä hän kertoo itselleen.

Tämä johti itselläni isompaan havaintoon, joka aukeni lopullisesti (?) tänään.

Steve Chandler puhuu siitä, kuinka ei ole oikeasti olemassa mitään persoonaa — me vain puhumme ja käyttäydymme niin kuin olisimme “tietynlainen ihminen”. Eli kun sanot “minä olen epäsiisti”, määrittelet persoonaa. Paitsi että sinä et ole päsiisti. Voi olla että 90 % tilanteissa, joissa voit siivota tai sotkea (tai olla siivoamatta) teet ratkaisun, jota voisi pitää epäsiistinä. Mutta jokainen niistä hetkistä on uusi ja joka ikinen hetki voit tehdä uudenlaisen valinnan. Ja välillä yllätät itsesikin tekemällä niin. Eli yhtäkkiä innostutkin siivoamaan tai laittamaan tavarat paikalleen.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että koska olemme tietynlaisia ihmisiä, toimimme aina tietyllä tavalla.

Muistaakseni kirja “Mistakes were made but not by me” tekee kuitenkin pelottavan selväksi, kuinka oikeasti homma menee niin, että toimimme niin usein tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, että voisi kuvitella meidän olevan “tietynlaisia ihmisiä”. Mutta joskus pienikin muutos olosuhteissa tai vaikkapa omassa mielentilassamme saa meidät toimimaan toisella tavalla.

Sen sijaan että näkisimme miten voimme milloin tahansa toimia tietyssä tilanteessa eri tavoin kuin ennen selitämme oman “poikkeavan” käytöksen niin päin, että se näyttää ainakin meidän mielessämme olevan linjassa tavallisemman käytöksemme kanssa.

Eli saatamme esimerkiksi etupäässä kertoa totuuden ja siksi pitää itseämme rehellisenä ihmisenä. Mutta sitten jäämme itsellemme kiinni valheesta. Sen sijaan että ajattelisimme että “välillä puhun totta, välillä valehtelen”, SELITÄMME valheemme parhain päin niin, ettei se lopuksi omassa mielssämme ole valhe. Tai “unohdamme” valehdelleemme.

Toisin sanoen käytöksemme ei koskaan vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme, mutta se, miten selitämme oman käytöksemme vastaa täysin mielikuvaamme siitä, millaisia ihmisiä me olemme.

Aloin fiilistellä sillä, millaista elämä olisi, jos näkisin ettei minulla ole mitään persoonallisuutta — ja edes synnynnäisenä pidetty temperamenttini ei ole oikeasti fiksattu.

Silloin oloni olisi entistäkin kevyempi ja minulla olisi vieläkin enemmän energiaa ja aikaa käytössä, koska en haaskaisi yhtään aikaa tekemisteni selittämiseen parhain päin. Olisin myös vapaampi seuraamaan sydäntäni, kun en rajoittaisi itseäni tarinoilla siitä “millainen minä olen” — eli mihin minä pystyn ja mihin en pysty.

Eläisin voimakkaammin tässä hetkessä ja nimenomaan kuuntelisin sisintäni sen suhteen mitä haluan oikeasti tehdä kullakin hetkellä.

Tästä seuraisi se, etten pystyisi lainkaan “tietämään” etukäteen miten tulen ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan tulevaisuudessa, koska sisältä ja sisäisestä viisaudesta kumpuavat “aidot halut” määrittäisivät joka hetki sen, mitä ajattelen, tunnen ja toimin sillä hetkellä.

Vertaa tätä tilanteeseen, jossa  samaistun voimakkaasti omaan tarinaani siitä, millainen ihminen minä olen eli miten minä “aina” ajattelen, tunnen ja toimin tietyissä tilanteissa.

Olen varma, että olet itsekin joskus yllättänyt itsesi toimimalla tietyssä tilanteessa ihan eri tavoin kuin olisit etukäteen kuvitellut.

  • Esimerkiksi eräs tuttuni ajatteli, että ison projektin valmistuminen saisi hänet kokemaan suurta onnea — sen sijaan hän näki yhtäkkiä kaikki projektissa tehdyt pienet virheet, joille ei voinut enää mitään ja ahdistui.
  • Minä ajattelin että olisin onnesta sekaisin tehdessäni positiivisen raskaustestin — ja ajattelin niin jopa tuntia ennen kuin tajusin tehdä testin — mutta kun testitulos oli positiivinen, olo oli lähinnä hölmistynyt ja epäuskoinen.
  • Ja samoin kävi synnytyksenkin kanssa — emme itkeneet onnesta, vaikka etukäteen oli ollut ihan varma siitä. Olimme vain tyytyväisiä, levollisia ja fiiliksemme oli että “no niin, tossa toi meidän pötkö nyt on”.
  • Kesällä kuvittelin että olisin ihan fiilareissa supercoach academysta, mutta täällä sitä ollaan melko neutraaleissa fiiliksissä.
  • Toisaalta joskus olen lähtenyt bileisiin vastahakoisena kuvitellen miten tulen pitkästymään nurkassa ja sitten bileet ovat osoittautuneet huikean hauskoiksi.
  • Luulin että erään läheiseni hautajaisissa tuntisin syvää surua, mutta erinäisistä syistä tunsin ihan muita tunteita.
  • Harva se ilta ajattelen että “haa, tänään mun hermot kestävät lapsen kiukuttelun” ja sekuntia myöhemmin karjun lapselle “Lopeta ulina! Mikset sä voi nukkua!”

Jne.

Toisin sanoen et voi koskaan varmasti ennustaa omia ajatuksiasi, tunteitasi ja toimintaasi — ainoastaan uskottelet itsellesi että voit.

Ja koska kuvittelet että tiedät “millainen ihminen” olet ja miten toimit eri tilanteissa, saatat käyttää suhteettoman paljon aikaa ja energiaa tämän mielikuvan ylläpitämiseen esimerkiksi selittelemällä mielikuvasta poikkeavaa toimintaa parhain päin.

Samalla saatat pakottaa itsesi toimimaan sisäisen viisautesi vastaisesti, mistä syntyy vain lisää ahdistusta ja sisäisiä jännitteitä.

Meillä oli tänään urheiluvalmentaja Garret Kramerin puhelinluento, josta kirjoitan erillisen raportin kunhan saan kuunnella luennon uudestaan äänitteeltä.

Yksi sen aikana esiin tulleista pointeista oli se, että jos sinulla on huono päivä, mutta uskottelet itsellesi että olet ihminen, joka on aina hyvällä tuulella, saatat yrittää selittää käytöksesi “parhain päin” tai kieltää kategorisesti pahan olon, joka velloo sisälläsi, mistä seuraa sisäinen ristiriita (koska yksi osa sinussa tietää että valehtelet itsellesi) ja aina vain pahempi olo, jota yrität sitten vieläkin epätoivoisemmin peittää, koska sinähän olet tunnettu siitä, miten olet aina niin iloinen jne.

Mitä ajatuksia tämä herätti sinussa?

Miltä haluat elämäsi tuntuvan?

Ihanan viisas nainen Danielle LaPorten uusin blogimerkintä “How do you want it all to feel”, oli niin inpiroiva, että haluan itse määritellä miltä haluan eri asioiden tuntuvan. Voit halutessasi vastata kysymyksiin seuraavalla kaavakkeella ja lähettää vastaukset itsellesi.

Hups! Emme löytäneet lomakettasi.

Tässä omat vastaukseni.

Haluan päiväni tuntuvan…
kevyeltä, iloiselta, leppoisalta, auringonpaisteelta, rakkaiden kanssa nauramiselta, Nigella Lawsonin kokkausohjelmilta, jännittävältä kuin vuoristorata-ajelu.
Haluan kehoni tuntuvan…
kevyeltä, vahvalta, elävältä — mustalta mustangi-villihevoselta harja tuulessa liehuen valmiina sinkoamaan kevyeen laukkaan tarvittaessa.
Haluan liikunnan tuntuvan…
helpolta, hauskalta, haastavalta, jännittävältä, voimaannuttavalta — amatsoninaiselta, sukellukselta kylmään veteen hellepäivänä.
Haluan parisuhteeni tuntuvan…
elävältä, lämpimän intensiiviseltä, pitkältä rakastuneelta tuijotukselta toisen silmiin, takkatulelta hirsimökissä lumihankien keskellä, trooppiselta illalla eksoottisessa lomakohteessa.
Haluan ystävyyssuhteideni tuntuvan…
kevyeltä, perhosilta aurinkoisella päivänkakkaraniityllä, syyssateessa kastumisen jälkeen sohvannurkaan kaakomukin kanssa käpertymiseltä
Haluan aikani tuntuvan…
ajattomalta, valoisalta, avaralta, seinättömältä valkoiselta huoneelta
Haluan hermojeni tuntuvan…
jugurtilta, kurkunpaloilta silmillä, uinnilta tyynessä vedessä, jonka vesi on kuin linnunmaitoa
Haluan kotini tuntuvan…
valoisalta, lämpimältä, sini-valkoruutuiselta tiskipyyhkeeltä, ruukkuyrteiltä, lampaantaljoilta, pehmeiltä villapeitoilta, takkatulelta, puhtaalta pyykiltä, selkeältä, Mysi Lahtisen keittokirjoilta
Haluan asuinympäristöni tuntuvan…
Rehevältä, kotoiselta, boheemilta, puista roikkuvilta paperilyhydyiltä elokuun yössä, kynttilälyhdyiltä lumihangessa, rennolta meiningiltä, pieneltä kylältä
Haluan urani tuntuvan…
tyhjältä moottoritieltä valoisassa kesäyössä tai kevään ensimmäiseltä 120 rajoituskyltiltä moottoritien alussa
Haluan työni tuntuvan…
lämpimältä, pehmeältä, merkitykselliseltä, intiimiltä — iloisen ihmetyksen täyttämältä (“to be in awe”).
Haluan unelmieni seuraamisen tuntuvan…
jännittävältä seikkailulta, kuin lapsuuden retki lähimetsään tai metsältä täynnä sieniä
Haluan sanojeni takana seisomisen tuntuvan…
vahvalta, amatsoni-naiselta, suoralta selältä, hyvältä ryhdiltä
Haluan tienaamisen tuntuvan…
pulppuavalta lähteeltä, iloiselta vesiputoukselta, lämpimältä kesäiseltä kaatosateelta, jossa rakastimme juosta lapsena — piristävältä, energisoivalta, huolettomalta
Haluan vaurauden tuntuvan…
Ylelliseltä kylvyltä hotellin putipuhtaan kylpyhuoneen kahden hengen kylpyammeessa puolison kanssa jutellen ja skumppaa juoden, bisnesluokassa lentämiseltä, glorian “minun tyylini” -lehtijutuilta, Glorian koti- tai Divaani-lehdeltä, Cannesin elokuvajuhlilla parhaiden hotellien terasseilla kiireettömänä ympärillä kuhisevaa maailmaa ihmetellen — tai lounaalta Chateau Marmont hotellin terassilla.
Haluan haasteiden tuntuvan…
energisoivilta, jännittäviltä, kartingia kilpaa kavereiden kanssa ajamiselta,
Haluan murehtimisen tuntuvan…
höpsöltä, “as a guilty pleasure when I have nothing better to do”
Haluan pelkojeni tuntuvan…
Pieniltä, kuin katsoisi mustavalkoista matkatelkkaria kesämökillä
Haluan vihani tuntuvan…
voimaannuttavalta, fokusoivalta, lasersäteeltä, joka leikkaa paskapuheiden läpi ja paljastaa totuuden
Haluan rakkauteni tuntuvan…
hedelmälliseltä, helpolta, luonnolliselta, lämpimältä, vastaleivotun pullan tuoksulta nenässä ja pehmeydeltä suussa.
Haluan onneni tuntuvan…
kuplivalta, kirkkaalta, selkeältä — kuin katsoisi sateen jälkeen kuulaassa syyssäässä vuorelta alhaalla aukeavaa maisemaa, jota voi nähdä ennätyspitkälle.
Haluan menestykseni tuntuvan…
juhlavalta, vehreään elokuiseen puutarhaan katetulta pitopöydältä, jonka ääressä istun kaikkien rakkaitteni kanssa
Haluan vanhenemisen tuntuvan…
luonnolliselta, lempeältä, kuin laventelintuoksuiselta öljykylvyltä.
Haluan elämäni tuntuvan…
kirkkaalta, selkeältä, puhtaalta — kuin raikkaana kesäiltana saunapuhtaana puhtaiden lakanoiden väliin sujahtaminen
Minkä muun haluat tuntuvan joltakin?
kirjoittamiseni haluan tuntuvan soljuvalta kuin kevätpuron
valmentamiseni haluan tuntuvan lempeältä kuin lämmin huopa hartioilla ja villasukat jalassa kylmänä syysiltana takkatulen ääressä
autoni haluan tuntuvan Suomessa kevyeltä ja ketterältä, kuin kuuliaisella ponilla ratsastaminen — Jenkeissä vakaalta ja ylelliseltä, kuin viisaalla ja kauniilla trakhener-ruunalla ratsastaminenSuper Coach Academyn haluan tuntuvan luonnolliselta, mukavalta ja hyödylliseltä kuin lempifarkut ja lempivillapaita kuulaana syyspäivänä.

Kolme tapaa motivoida lapsia

Tuolla kommenttiosastolla tuli  keskustelua tavoista motivoida tai kannustaa lasta.

Olin kuullut jo siitä, kuinka lapsia pitäisi kehua tekemisestä lopputuloksen sijaan — tai tekemisestä lahjakkuuden sijaan, kun Steve Chandler putsasi minun mielessäni pöydän ihan toisenlaisella lähestymistavalla.

Kuvittele että lapsi tuo sinulle näytille piirroksen, selvästi hakien reaktiotasi siihen. Mitä vastaat hänelle:

  1. Oi miten hieno piirros! Oletpa sinä taitava piirtäjä!
  2. Kas, teit taas uuden piirroksen. Sinäpä olet kova piirtämään
  3. Kappas. Sinä olet piirtänyt uuden kuvan. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sinä sait idean ja lopulta piirsit ideasi paperille.
  4. Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä. Susta taisi olla kivaa piirtää? Mikä siinä tuntui niin kivalta?

Ensimmäinen lähestymistapa lienee se, jolla monet meistä on kasvatettu.  Kasvatustieteilijöiden mukaan lapsen taitavuuden tai lahjakkuuden kehuminen on varmin tapa pilata lapsen oppimishalut, luoda hänelle toisaalta liian suuret luulot itsestään ja toisaalta varmistaa, että hän tulee lannistumaan.

Lapsi, jolle on uskoteltu koko lapsuuden ajan, että hän on jotenkin spesiaalimpi kuin muut, voi tuntea pettävänsä vanhempansa tai menettävänsä identiteettinsä, kun hänelle valkenee, ettei hän oikeasti ole sen ihmeellisempi kuin muut tai jos hän kohtaa ihmisiä, jotka ovat jossain paljon parempia kuin hän.

Toisessa tavassa lapsen huomio siirretään lopputuloksesta suorittamiseen. Sen sijaan että kehutaan lapsen nerokkuutta, painotetaan suorittamista. Tämän lähestymistavan ongelma on se, että tällöin lapsi luulee hänen arvonsa perustuvan suorittamiselle ja jos jonain päivänä hän ei jaksakaan suorittaa, hän voi kokea menettävänsä ihmisarvonsa.

Kolmas tapa on kehittyneempi versio toisesta vaihtoehdosta ja monien kasvatustietelijöiden suosittelema tapa kannustaa lasta toimimaan.  Siinä huomio siirretään pelkästä suorittamisesta (“olet kova tekemään töitä”)  itse suoritukseen (“näin loit lopputuloksen”). Tässä on erityisen hyvää se, että lapsen huomiota ei kiinnitetä hänen lahjakkuuteensa tai aikaansaavuuteensa vaan siihen miten hän saa tuloksia aikaan.

Neljännen tavan kuulin Steve Chandleriltä. Siinä lapsen huomio kiinnitetään siihen, miltä hänestä tuntui tehdä se, mitä hän teki — oletusarvona lienee, että lapsi nautti jollain tavalla tekemisestä. Se on tavallaan seuraava askel kolmannesta tavasta ja esimerkiksi sopisi mielestäni todella hyvin sen kanssa yhteen:

“Mä katsoin sua kun sä piirsit. Sä näytit todella keskittyneeltä ja siltä, että sä nautit siitä mitä sä teit. Ensin oli tyhjä paperi, sitten sä sait idean ja piirsit sen paperille. Miltä piirtäminen susta tuntui? Mikä siinä oli kivointa? Mikä tuntui vaikeimmalta? Ja silti sä sait sen tehtyä?”

Kyllä, koen tärkeäksi kiinnittää lapsen huomiota siihen, miltä asioiden tekeminen hänestä tuntuu.

Ja jos jokin tuntuu tylsältä, se ei tarkoita että hommaa ei kannata automaattisesti tehdä, vaan ensialkuun lapsen kanssa voisi miettiä, miten tekemisestä saisi kivempaa ja kiinnostavampaa niin, että tekeminen itsessään tutuisi palkkiolta.

Eli itse en usko niinkään viivästettyyn nautintoon, vaan nimenomaan tekemisestä itsestään nauttimiseen niin, että jos jokin palkinto joskus tulee, se on kiva bonus, mutta ei päätarkoitus.

Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi kilpaurheilussa tällainen ajattelu ei välttämättä kanna loppuun asti, mutta väitän että tavallisesta elämästä se tekee huomattavasti nautinnollisempaa.

Haluan myös kysyä, miksi ihmeessä meidän pitää palkita itseämme asioilla, jotka eivät liity käsillä olevaan tehtävään. Ts. miksi esimerkiksi palkitsemme itsemme rankasta työpäivästä selviämisestä suklaalla? Tai työvuodesta ulkomaanmatkalla.

Eikö olennaisempaa ole löytää jokin tapa nauttia itse työstä vaikka sitten sitä kautta, että tekee haasteisiin vastaamisesta jonkinlaisen leikin tai pelin — ja sitten syödä se suklaa ihan vain siksi, että tykkää suklaasta ja sitä teki mieli?

Tämä palkkioajattelu on mielestäni suoraa seurausta siitä, että koska vanhempamme eivät jaksaneet tai osanneet auttaa meitä lapsina ollessamme näkemään miksi meidän kannattaa tehdä jotain, he käyttivät meihin uhkaus-kiristys-lahjonta-tekniikkaa (johon itsekin olen jo syyllistynyt), koska se toimii.

Se, että jokin toimii, ei tarkoita että se olisi millään tavalla paras tapa toimia.

Nyt kun olemme aikuisia ihmisiä, on aika hassua käyttää noin alkeellista ja tehotonta menetelmää, kun vaihtoehtona on nähdä miksi jonkin tekeminen on tärkeää — ja keskittyä nimenomaan siihen, mikä on tärkeää.

Eli kuten uusi lempisitaattini sanoo: “itsekuri on sen muistamista, mitä haluaa.”

Omalla kohdallani tämä on siis vielä pitkälti teoriaa, koska lapseni ei juurikaan puhu. Toki esimerkiksisanon autolla intensiivisesti leikkivälle lapselle: “Ollista on kivaa leikkiä autolla.” tai jos lapsi kantaa (tyhjää) kauppakassia, sanon “Noin Olli kantaa kauppakassia. Onko susta kivaa kantaa kauppakassia?”

Toinen juttu, jonka sanomisen olen aloittanut vasta ihan äskettäin on se, että kun lapseni menettää hermonsa esim. ilman että on satuttanut itsensä, sanon lapselle: “mikä ajatus pahoitti sinun mielesi?” Ideana on tietenkin siirtää lapsen huomio siihen, miten pahoitamme omilla ajatuksillamme oman mielemme.

Sitten 15-50 vuoden päästä nähdään oliko tästä yhtään mitään hyötyä vai jopa vain haittaa…

Miksi tiedostaminen hakkaa tekniikat

Jengan kanssa jatkuneet keskustelut toivat mieleen Michael Neillin kertoman vertauksen.

Kuvittele että sinulla olisi rasiallinen lempiherkkuasi tai lempijuomaasi, jota rakastaisit ihan hulluna ja sinun pitäisi kantaa sitä mukanasi ilman että koskaan nautit sitä. Mitä kaikkea joutuisit tekemään jättääksesi mukanasi olevan herkun rauhaan?

Ehkä kehittäisit erilaisia palkitsemistekniikoita kannustamaan päätöksessä pysymistä ja rangaistusmetodeja estämään repsahtamasta. Pyytäisit kavereilta tukea. Kuuntelisit hypnoosinauhoja. Lukisit oppaita kiusauksen välttämisestä.

Kuinka kauan luulet että pysyisit päätöksessäsi?

Kuvittele, että saisit tietää, että vaikka mukanasi kantama lempiherkku ehkä näyttää ihan oikealta herkulta, se on täynnä rotanmyrkkyä ja maistuu ihan hirvittävältä.

Mitä sinulta vaadittaisiin nyt, ettet lankeaisi herkkuun?

Todennäköisesti ei yhtään mitään. Miksi haluaisit syödä karmeanmakuista rotanmyrkkyä?

Jos yrität tehdä ison muutoksen elämässäsi, mutta joudut jatkuvasti kehittämään erilaisia tekniikoita pysyäksesi päätöksessäsi, silloin ydinongelmanasi ei ole heikko luonne vaan se, ettet ole oikeasti nähnyt riittävän hyvää syytä muutoksen tekemiseen.

Toisin sanoen yrität uskotella itsellesi että sinun pitäisi tehdä muutos, mutta salaa olet yrittämässä muutosta vain  esim. siksi että voit sanoa että “mä olen yrittänyt, ei onnistunut” tai koska oletat että olisit sitten arvostetumpi, muut nalkuttaisivat vähemmän tms.

Niin kauan kuin halu muutokseen ei kumpua syvältä sisältäsi, todellisen muutoksen tekeminen on vaikeaa.

Kuten sanonta kuuluu: “Itsekuri on sen muistamista, mitä oikeasti haluat.”

Voiko ihan kaikkia uskomuksia muuttaa?

Jenga kysyi tässä viestissä, uskonko, että voimme muuttaa ihan kaikkia uskomuksiamme. Näen, että maailma on täynnä esimerkkejä tästä.

Perustunteet

Miettiessäni tätä asiaa nyt aamulla tajusin että joo, jos kerran rakkaus, onnellisuus ja ilo ovat meissä sisäänrakennettuja tunteita, joita tunnemme jos emme estä itseämme tuntemasta niitä — samalla tavalla suru läheisen tai tärkeän asian todellisesta menettämisestä (eikä etukäteen kuvitellusta), pelko todellisen uhkan edessä (tyyliin sapelihammastiikeri hyökkää) ja aggressio, joka nousee jos joku tirvaisee meitä turpaan tai hyökkää läheisen kimppuun, ovat “perustunteita”.

Sen sijaan kuvitteellisten asioiden murehtimisen aiheuttama surullinen tai pelokas olo tai vanhojen katkeruuksien muistelun nostama viha ovat selkeämmin “tekemällä tehtyjä” tunteita.

Ts. jos muistelen surua, joka nousi sisälläni kun tajusin isäpuoleni kuolleen (olin samassa huoneessa), tämä aito suru oli syvältä tuntuva, rauhallinen ja omalla tavallaan suloinen tunne — kun taas “suru”, jota koin kun kuvittelin etukäteen hänen kuolemaansa, oli pinnallinen, ahdistava ja samalla tavalla keinotekoinen tunne kuin jos kerron itselleni että minussa on jotain vikaa.

Ja nyt kun muistelen häntä, tunnen tuota suloista surua, mutta paljon lievempänä kuin silloin kun olin hänen kuolinvuoteensa vieressä.

Samalla tavalla jos lyön pääni, kivun nostama aggressio kumpuaa nopeasti sisälläni, mutta haihtuu yhtä nopeasti, jos en pidä sitä keinotakaisesti elossa ajatuksillami. Siis tutkimusten mukaan viha on “päällä” vain 90 sekuntia ärsykkeen jälkeen (joka voi olla esim. fyysinen kipu tai säikähdys). Jos olet yli 90 sekuntia vihainen ja vihan nostama tilanne on jo ohi, silloin sinä pidät vihaa keinotekoisesti yllä omilla ajatuksillasi.

Turvallisuusasiantuntija (jonka nimeä en muista) ja joka on kirjoittanut asiasta kirjankin, puhuu siitä, kuinka äärimmäisen harva meistä kokee koskaan ihan oikeaa pelkoa ja se, mitä kutsumme peloksi on itseasissa 99,99 % kerroista murehtimista.

Olen itse tuntenut “oikeaa pelkoa” silloin kun autoni lähti heittelemään moottoritiellä — mutta silloinkin olo oli pikemminkin keskittynyt ja rauhallinen kuin hysteerinen ja ahdistunut. Koko juttu kesti ilmeisesti alle minuutin, mutta tuntui ikuisuuden mittaiselta, koska kaikki tuntui hidastuvan. Olen tuntenut vastaavaa tunnetta vain muutaman kerran elämässäni — kuten hevosen pillastuessa allani ja autoni renkaan räjähtäessä Jenkeissä.

Sillä tunteella ei ole mitään tekemistä sen pelon kanssa, jota tunnen kun ajattelen että läheiseni kuolee tai rahat loppuvat.

Veikkaan että jos katsotaan kaikkia maailman ihmisiä, todetaan että lähes jokainen äiti tuntee surua menettäessään lapsensa ja käytännössä jokainen kokee hetkellisesti vihaa, jos häntä vedetään turpaan ja jokainen kokee pelkoa jos vihainen villieläin hyppää yllättäen hänen eteensä.

Tällöinkin tunnetta edeltää ajatus: “lapseni on kuollut”, “tuo aiheutti minulle kipua”, “kääk, sapelihammastiikeri”.

Ja väitän että tuntisimme näitä tunteita näissä tilanteissa, jos meiltä “pyyhittäisiin” yhtäkkiä kaikki uskomukset pois. Tai itse asiassa: kyllähän jo pienet lapset näyttävät tuntevan pelkoa tietyissä tilanteissa, surevan läheisen menetystä jo kauan ennen kuin osaavat puhua ja reagoivan vihaisesti karjuen kipuun.

Voimme “ohittaa” uskomuksilla perustunteemme

Voimme joko ohittaa kokonaan tai ainakin  “päästä” tai “joutua” tilaan, jossa sivuutamme “luonnollisen reaktion” niin nopeasti ettemme välttämättä edes ehdi huomata kokemaamme surua, pelkoa tai vihaa.

Tästä hyvänä esimerkkinä on esim. Denise Linnin kokemus siitä, miten meditoituaan vuosikausia zenbuddhalaisessa luostarissa hän ei aidosti <em>kykenyt</em> tuntemaan surua ystävänsä kuoltua — ja siitä tajusi että nyt on aika palata “oikeaan elämään”, koska hän halusi tutnea surua.

Samalla tavalla tietyissä uskonlahkoissa ihmisten uskomukset ovat muuttuneet niin totaalisesti, että yhtäkkiä he eivät ainakaan tunnusta tai tunnista tuntevansa surua jonkun menetyksestä tai vihaa tilanteissa, joissa ns. normaalit ihmiset tuntisivat vihaa. Siis esim. lahkot, jossa äidit antavat lapsensa muiden kasvatettavaksi ja/tai osallistuvat lastensa seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Nämä ihmiset ovat usein altistuneet vuosikausien ajan itse erilaiselle fyysiselle ja henkiselle pahoinpitelylle.

Toisaalta erilaisissa sotilas- yms. koulutuksissa olevat ihmiset “totutetaan” hallitsemaan omaa pelkoaan paitsi harjoittelemalla myös näkemällä tilanteet uudessa valossa. Ja toisaalta ei voida löytää yhtä asiaa, joka herättäisi ihan jokaisessa maailman ihmisessä pelkoa. Käärmeiden kanssa kasvaneet lapset rakastavat käärmeitä, kuolemaan henkisesti valmis ihminen ei pelkää häneen osoittavaa aseenpiippua jne.

Ovatko toiset lahjakkaampia luopumaan uskomuksista?

En tiedä. Mutta näen kyllä miten tietyt syvät uskomukset voivat vaikeuttaa toisista uskomuksista irti päästämistä. Eli jos uskot, että et voit muuttaa uskomuksiasi, silloin niiden muuttaminen on vaikeampaa kuin jos uskot että voit muuttaa uskomuksiasi.

Sen tiedän omasta kokemuksestani, että uskomusten muuttaminen on taitolaji. Kun opit tunnistamaan kehoasi kuuntelemalla mitkä ajatukset kumpuavat jostain syvältä eli ovat “totta” ja mitkä kumpuavat ihan vain mielen tarinoista eli ovat “valhetta”, omien uskomusten bongaaminen muuttuu huomattavasti helpommaksi.

Yleensä ihan vain sen näkeminen, miten jollain ajatuksella yritämme motivoida itseämme toimimaan tietyllä tavalla, auttaa luopumaan uskomuksesta, koska totuus on se, että olemme jo valmiiksi hyviä, ehjiä ja rakastettavia ja kaikki järjestyy aina jotenkin.

Elämä ilman turhia tunteita?

Fiilistellään hetki sillä, millaista elämä olisi, jos ei tuntisi muuta kuin perustunteita. Tämä edellyttäisi sitä, ettemme kertoisi itsellemme mitään tarinoita motivoidaksemme itseämme toimimaan tietyllä tavalla, suojellaksemme itseämme tai vaikuttaaksemme tietynlaiselta ihmiseltä. Samoin se edellyttäisi ettei meillä olisi uskomuksia tyyliin “tämä on hyvä ja tämä huono” tai “jos tämä tapahtuu, se tarkoittaa että…”

Tietyssä mielessä olisimme enemmän kuin pikkulapsia.

Olisimme lähestulkoon koko ajan kaikilla aisteilla läsnä tässä  hetkessä.

Koska meillä ei olisi ennakko-oletuksia esim. siitä, mitä muut meistä ajattelevat tai millaisia he ovat, kuuntelisimme muita avoimin mielin ja sydämin ajatellen “mitä hänellä on sanottavaa” — sen sijaan että kuuntelisimme väittääksemme vastaan, etsiäksemme heidän puheestaan todisteita siitä että oma uskomuksemme ovat otta tai odottaen omaa puheenvuoroamme.

Tekisimme etupäässä asioita, jotka inspiroivat, innostavat, kiinnostavat ja kiehtovat meitä.

Valtaosan ajasta olisimme joko mielenrauhassa tai sitten sisäisen inspiraatiomme seuraamisen takia kokisimme iloa, innostusta, uteliaisuutta, rakautta jne.

Silloin harvoin, kun kohtaisimme aidon menetyksen — läheinen kuolisi, jokin aikakausi päättyisi (esim. muuton, työpaikan vaihdon tai eron takia) — tuntisimme vain suloista ja levollista surua, joka ehkä alkuun olisi hyvinkin intensiivistä ja ajan myötä kevenisi. Tällöinkään emme tuntisi pahimpinakaan suruaikoina ihan koko ajan surua, vaan palaisimme jatkuvasti takaisin mielenrauhaan.

(HUOM! Emme siis tuntisi epäuskoa, voimatonta raivoa tai lohduttomuutta, koska emme valehtelisi itsellemme että asioiden pitäisi olla jotenkin toisin kuin ne ovat — ts. hyväksyisimme kuoleman ja asioiden päättymisen osana elämää.)

Vähän siitä riippuen miten paljon elämässämme olisi todella uhkaavia tilanteita (esim. eläisimmekö väkivaltaisessa suhteessa tai olisimmeko vaaratilanteita sisältävässä ammatissa), voi olla että emme tuntisi juuri koskaan edes pelkoa tai vihaa, jos kukaan ei uhkaisi fyysisesti meidän tai läheistemme hyvinvointia.

Ts. emme esimerkiksi suuttuisi siitä, että joku sanoo meille rumasti, koska se ei tarkoittaisi että meissä on jotain vikaa vaan kertoisi meille lähinnä jotain ko. henkilön sisäisestä maailmasta sillä hetkellä.

Ja jos joku vaikkapa pettäisi luottamuksemme, emme suuttuisi siitä — koska emme kertoisi itsellemme että se, että se, että joku pettää luottamuksemme tarkoittaa sitä että he yrittävät loukata meitä. Sen sijaan toteaisimme tyynesti että jatkossa laskemme vastaavissa tilanteissa vähemmän lupauksen pettäneen ihmisen varaan.

Emme murehtisi ikinä mitään, koska jos asialle voidaan tehdä jotain, teemme sen ja jos asialle ei voi tehdä mitään, juuri nyt, näemme että murehtiminen on silkkaa ajan haaskausta.

Samasta syystä emme tuntisi syyllisyyttä, koska tiedämme, että yritämme syyllisyydellä vain motivoida itseämme toimimaan toisin tulevaisuudessa tai vaikuttamaan paremmalta ihmiseltä (“koska tunnen syyllisyyttä, se tarkoittaa että tiedän tehneeni väärin”). Sen sijaan ottaisimme täyden vastuun omista tekemisistä ja laatisimme suunnitelman miten voimme toimia jatkossa fiksummin.  (“Väärin tein, anteeksi. Jatkossa toimin toisin.”)

Emme hermostuisi läheisillemme, koska näkisimme heidät yhtä ehjinä, täydellisinä ja rakastettavina kuin mitä itse olemme — emmekä tuntisi tarvitsevamme heidän hyväksyntäänsä, rakkauttaan tai huomiotaan tunteamksemme itsemme ehjiksi, hyviksi ja rakastettavaksi.

Hmm… Itse asiassa tällainen elämä kuulostaa kivalta JA näen miten jo nyt mulla on välillä päiviä — tai ainakin tunteja — jolloin elän juuri tuollaista elämää.

Ja koska mä jo näen, miten elän hetkittäin tuollaista elämää, huomaan että mulla ei ole mitään sisäistä paloa tai tarvetta lähteä väkisin tai muuten aktiivisesti tavoittelemaan tilaa, jossa eläisin tuollaista elämää 24/7. Jotenkin mulla on sisäinen tunne siitä, että ajan myötä joka tapauksessa tulen elämään siinä enemmän ja enemmän ihan itsestään.

Miten voi tajuta mistä mieli-ajatus-tunne-yhteydessä on kyse?

Jenga kirjoitti hyviä kysymyksiä Tunteiden tunnistamista käsittelevään viestiini.

Mieli-ajatus-yhteys on vähän sitä luokkaa, että se pitää tajuta samalla tavalla kuin tajuaa vitsin. Jos sitä yrittää käsittää järkeilemällä, sille käy samalla tavalla kuin vitsille — tavallaan ymmärrät mistä siinä on kyse, mutta se ei kolahda.

Mulla meni itsellänikin pitkään ennen kuin asia loksahti pala palalta kohdalleen.

Eka loksahdus oli ehkä se, kun tajusin silloin 2009 lokakuussa, että kaikki mitä kerroin itselleni menneisyydestäni oli valhetta. Ts. että muokkasin omia muistoja aktiivisesti sopimaan minä-käsitystäni jättämällä pois tiettyjä tapahtumia. Eli toisin sanoen loin draamaa omilla tarinoilla.

Toka loksahdus oli varmaan se, kun keväällä 2010 tajusin että MINÄ luon itselleni sen seksikkään olon omilla ajatuksillani (eivätkä muut haluamalla mua).

Ja vuodesta 2008 olin jo opetellut erottamaan milloin minussa aktivoituvat “eri persoonat” (eli automaattiset toimintamallit) ja jo silloin olin alkanut nähdä, että minussa on yksi osa, joka on levollinen, viisas jne.

Keväällä 2011 Michael Neill alkoi puhua entistä enemmän sisäisestä hyvinvoinnista ja kuinka se on meidän perustilamme ja kuinka palaamme siihen. Ensin tajusin että se sisäinen hyvinvointi on se “levollinen, viisas osa minussa”. Mutta vielä silloinkin luulin että meidän pitää tehdä jotain että pääsemme sinne.

Viime toukokuussa tajusin vihdoin ja viimein yhden Michaelin ryhmäpuhelun aikana, että tosiaan, meidän ei tarvitse tehdä mitään päästäksemme mielenrauhaan vaan palaamme sinne automaattisesti.

Eli periaatteessa mulla on mennyt itsellä kolmisen vuotta ennen kuin olen tajunnut koko kuvion.

Jenga kirjoitti jossain siitä, miten hän on melkein aina onnellinen — eli minun termein mielenrauhassa. Eli tilassa jossa tiedät että kaikki järjestyy, tunnet olevasi ehjä ja rakastettava, suhtaudut asioihin tietyllä tyyneydellä ja kärsivällisyydellä jne.

Se tila on perustilasi, joka ei oikeasti mene mihinkään, vaan on koko ajan yhden ajatuksen päässä. Se on tila johon kehosi ja mielesi pyrkii takaisin ihan koko ajan.

Tämä tila on ihan täysin “totta”, ja näet ja tunnet sen olevan totta aina kun olet siinä tilassa. Siinä tilassa ollessasi näet myös, että ne kurjia tunteita aiheuttavat tarinat olivat vain tarinoita, eikä tilanne ole yleensä niin paha kuin mitä olet uskotellut itsellesi. (Kun taas kurjien tunteiden vallassa et välttämättä kykene näkemään miten voisit palata ikinä enää mielenrauhaan.)

Tai toisin sanoin: tähän tilaan päästäksesi sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään — ajaudut siihen väistämättä ennemmin tai myöhemmin — kun taas muuttuaksesi ahdistuneeksi, stressaantuneeksi jne. sinun pitää alkaa kiinnittää enemmän huomiota negatiivisia tunteita herättäviin ajatuksiin.

Tunteet ovat totta, vaikka ajatukset eivät pohjaudu todellisuuteen

Kun olet pelokas, ahdistunut, väsynyt, vihainen, surullinen jne. niin kyllä ne tunteet ovat ihan täysin totta, koska tunnet ne. Mutta niiden alkusyy on sinun päässäsi, ei ulkopuolella.

Jenga kirjoitti:

“Olisi vain satunnaisia ajatuksia, jotka aiheuttavat satunnaisia tunteita. Voimme uskoa yhtenä päivänä yhdellä tavalla, toisena toisella, eikä kumpikaan uskomus ole sen enempää totta kuin toinenkaan.”

Joo, mieleemme nousee pitkin päivää satunnaisia ajatuksia, mutta ei ole satunnaista kiinnität huomiosi tiettyihin ajatuksiin ja lähdet suurentelemaan niitä. Ts. uskot tietyt ajatukset todeksi ja annat niille suuremman emotionaalisen merkityksen kuin muille ajatuksille. Uskomukset määrittävät sen, mihin ajatuksiin takerrut ja mitkä sivuutat olankohautuksella.

Nähtyäsi että jokin uskomus on väärä — joko voit tehdä niin kuin esim. NLP:ssä tehdään, että korvaat sen jollain toisella uskomuksella. Eli korvaat valheen toisella valheella. Miksi kukaan tekisi niin? Koska Mandy Evansin sanoin:

Uskomme tarvitsemme uskomuksia, koska luulemme ettemme kestä elää epätietoisuudessa. Minulla ei ole mitään ongelmaa elää epätietoisuudessa, niinpä en tarvitse uskomuksia.

Totta, jos valtaosa rajoittavista uskomuksistasi katoaisi maagisesti, olisit aistit ja mieli avoimena ottamassa vastaan maailmaa.

Kun kumppanisi puhuisi sinulle, keskittyisit todellakin kuuntelemaan häntä ja aistimaan hänen olemuksensa, koska et kuvittelisi tietäväsi valmiiksi mitä hän aikoo sanoa tai mitä hän ajattelee. (Ja huom, et oikeasti tiedä tälläkään hetkellä mitä kumppanisi todella ajattelee!).

Sosiaalisissa tilanteissa et keskittyisi kuvittelemaan mitä muut sinusta “ihan varmaan” ajattelevat, vaan huomiosi olisi tilanteen havainnoinnissa ja siinä hetkessä. Kun puhuisit, puhuisit mielenrauhasta käsin niin, että sanat tuntuvat kumpuavan syvältä sisältäsi — et niin, että mietit mitä voit tai et voi sanoa tässä hetkessä.

Kun miettisit tulevaisuutta, näkisit sen tyhjänä kankaana tai avaruutena ja miettisit “mitä haluan luoda tänään”, sen sijaan että näkisit uskomustesi petaaman valmiin tulevaisuuden.

Jne.

Mielenrauha on fakta

Se, että palaat mielenrauhaan ja että mielenrauha (tai onnellisuus) on perustilasi, ei ole uskomus. Se on fysiologinen ja psykologinen fakta, joka näkyy jo ihan pienissä vauvoissa. Eli toisin sanoen sinussa on jo “tehdasasetuksena” tunne siitä, että olet hyvä, ehjä ja rakastettava ja että asiat järjestyvät jotenkin (vaikka et tiedä miten).

Uskomukset ovat vain “lisäohjelmia”, joita vanhempasi ja myöhemmin sinä itse “asentavat” sinuun.

Kuviteltu vai todellinen tapahtuma?

Huomaa mikä ero on siinä, että pelkäät läheisen kuolemaa tai sitten se läheinen ihan oikeasti kuolee.

Eka on ihan vain kuvitelma — vähän niin kuin katosisit jotain kauhuelokuvaa. Kun kuvittelet etukäteen läheisesi kuolevan, kuvittelet ettet koskaan enää näe häntä, mikä on valhe, koska hän on vielä elossa ja elämässäsi. Tunteesi ovat tavallaan suuremmat, koska yhtä aikaa koet mielikuvasi aiheuttamaa surua JA pelkoa siitä, että joudut kokemaan surua ihan aiheesta.

Voi olla että kuolet itse ennen läheistäsi, jolloin murehtimisesi ja suremisesi meni tavallaan “hukkaan”.

Mutta jos läheisesi oikeasti kuolee ja ajattelet ettet enää koskaan näe häntä, se on totta. Tällöin et pelkää eli murehdi hänen kuolemaansa vaan ainoastaan suret hänen menetystään.

Miksi näitä asioita ei voi ymmärtää järkeilemällä?

Miksi menet solmuun näitä ajatellessasi? Koska alkaessasi ajatella “liikaa”, voi olla että päässäsi alkaa pyöriä myös ajatuksia tyyliin “äh, mä en tajua”, mistä seuraa turhautuminen mikä estää sua kokemasta mielenrauhaa.

Voisi olla hedelmällisempää lähteä käsittelemään asiaa näin:

— Kun huomaat olevasi mielenrauhassa/onnellisuuden tilassa, hengitä pari kertaa syvään ja anna kehosi oikein “laskeutua” kunnolla ko. tilaan. Fiilistele siinä tilassa sitä, miten tiedät olevasi ehjä, hyvä ja rakastettava. Mieti miltä tuntuisi tietää ihan aina — siis silloinkin kun olet kiihtyneessä tilassa — että tämä on sinun perustilasi ja että palaat tähän aina enemmin tai myöhemmin.

— Kun huomaat olevasi ahdistunut tms., kysy itseltäsi: “mitä yritän saada itseni tekemään, miltä yritän itseäni suojella tai millaiselta ihmiseltä yritän vaikuttaa kertomalla itselleni tarinaa, joka aiheuttaa tämän tunteen.”

Voi olla ettei kummastakaan “tekniikasta” seuraa heti mitään selkeitä vastauksia — eikä tarvitsekaan — koska se, ymmärrätkö asian täysin, ei muuta itse ilmiötä mitenkään.

Miltä tuntuu todella ymmärtää ajatusten ja mielenrauhan/onnellisuuden ja tunteiden suhde?

Elämä tuntuu kevyemmältä. Hullut ajatukset nousevat mieleen ihan yhtä lailla kuin ennenkin ja välillä edelleen takerrun niihin, varsinkin väsyneenä ja/tai nälkäisenä, mutta negatiiviset tunteet eivät vie minua samalla tavalla mukanaan kuin ennen.

Tietyssä mielessä elämä tuntuu varsinkin alkuun “tyhjemmältä”, kun en täytä osaa päivästä murehtimalla turhaan.

Ja kyllähän se alkuun tuntuu oudolta alkaa tehdä asioita, koska haluaa tehdä niitä eikä siksi että “on pakko” tehdä niitä.

Mutta samaan aikaan tunne on levollinen ja hyvä — epämukavuus tulee siitä etten ole tottunut siihen. Tällöin totuttamista voi helpottaa kysymällä itseltään “voisinko nauttia tästä vapauden ja avaruuden tunteesta vielä hetken pidempään”.

Huomaa myös, että ainakaan minun tavoitteenani EI ole päästä tilana, etten murehdi ikinä mistään mitään tai koskaan takerru negatiivisiin ajatuksiin. Teoriassa se ehkä olisi mahdollista, mutta käytän mieluummin aikani ja energiani uusien hyvien juttujen luomiseen ja tästä hetkestä nauttimiseen kuin negatiivisen ajatuksen “korjaamiseen”, joka menee itsestään ohi (ainakin joksikin aikaa).

Milloin “kannattaa” lähteä diilaamaan ikäviä tunteita herättävän ajatuksen kanssa ja milloin ei?

“Tiedän” että haluan puuttua johonkin ikäviä tunteita aiheuttavaan uskomukseen siitä, että siihen puuttuminen tuntuu tärkeältä.

Esim. jos uskomukseni ja ajatukseni saavat minut kilahtelemaan lapselleni, haluan todellakin puuttua ongelmaan. Jos taas esimerkiksi ajatukseni saavat minut stressaamaan asunnon hankinnasta, en jaksa lähteä kauheasti ihmettelemään mikä uskomus niiden taustalla on, koska tässä asiassa tunteeni eivät saa minua käyttäytymään typerästi (vaikka mieli tekisi) ja koska tiedän että kunhan olemme hankkineet asunnon, ajatukset katoavat.

Toisin sanoen ei ole mitään sääntöjä siitä milloin “pitää” lähteä puuttumaan omiin uskomuksiin. Joku ei ehkä puutu mihinkään uskomuksiin (Michael Neill vaikuttaa vähän siltä), joku puuttuu jokaiseen isompaa ahdistusta aiheuttavaan uskomukseen, joku voi puuttua uskomuksiin rykäyksissä eli välillä käydä läpi monta uskomusta, sitten olla pidemmän aikaa puuttumatta mihinkään uskomukseen.

Mitä haluat luoda?

Jos näkisit jo tänään kristallinkirkkaasti että olet hyvä, ehjä ja rakastettava, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja että palaat automaattisesti mielenrauhaan, mitä haluaisit luoda tänään?

Miksi olla parisuhteessa?

Olen miettinyt viimeisen viikon ajan tavallista enemmän parisuhteita. Ensinnäkin Supercoach Academyssa (tästä eteenpäin SCA) kysymys siitä, miksi kenenkään kannattaa olla parisuhteessa nousi useamman kerran esiin. Toiseksi näin vanhaa paikallista ystävää, jonka kanssa tuli puhetta parisuhteista. Kolmanneksi uusissa olosuhteissa eläminen on taas tuonut (uudestaan) esiin erilaisia aspekteja omasta parisuhteesta.

Kaikki tunteemme — mukaanlukien onnellisuus, tunne että olemme rakastettuja jne. — ovat seurausta omista ajatuksistamme eivätkä ulkoisista tapahtumista. Tästä seuraa se, että emme oikeasti tarvitse ketään muuta tekemään meidän onnelliseksi tai tuntemaan itseämme rakastetuksi tai halutuksi.

Joo, usein voi näyttää siltä, että toinen saa meidät tuntemaan itsemme rakastetuksi jne., mutta se johtuu vain siitä, että tulkitsemme heidän käytöstään omilla ajatuksillamme niin, että omat ajatuksemme herättää meissä rakkauden tunteen. Ts. puolisomme sanoo “rakastan sinua” ja ajattelemme mielessämme “oi, se rakastaa minua”, jolloin oma ajatuksemme laukaisee meissä rakkauden tunteen. Jos olemme vihaisia puolisollemme tai epäilemme hänen rakkauttaan, täsmälleen samoin ja samassa tilanteessa sanottu “rakastan sinua” voi saada meidät ajattelemaan “se yrittää nyt vain hyvitellä mua”, jolloin tunnemme itsemme katkeraksi — vaikka oikeasti kumppanimme saattoi tarkoittaa koko sydämestään mitä sanoi.

Kysymys “miksi olla kenenkään kanssa parisuhteessa, jos hän ei tee meitä rakastetummaksi ja onnellisemmaksi” on samanlainen kysymys kuin “miksi haluaisin tehdä mitään, jos voin olla jo tänään täysin onnellinen.”

No vaikkapa siksi, että viihdyn jonkun seurassa. Olen kiinnostunut hänen jutuistaan. Hänen juttunsa naurattaa minua. Hänen kanssaan eläminen tekee arjesta helpompaa esimerkiksi taloudellisen vastuun jakamisen ansiosta. Koska tuntuu hyvältä kertoa hänelle omia ajatuksian. Koska hän tykkää puuhastella kanssani samoja juttuja. Koska haluan harrastaa hänen kanssaan seksiä enemmän kuin kenenkään muun ihmisen kanssa. Koska hänen kanssaan on kivempaa olla kuin kenenkään muun ihmisen kanssa tai yksin.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä ja jo pienessä lapsessa näkyy halu olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Minusta on kivaa, että elämässäni on ihminen, jonka kanssa voin olla päivittäin sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Toisaalta parisuhteet kasvattavat. En tunne yhtään pariskuntaa, joka olisi ollut täydellisen yhteensopiva alusa alkaen. Jokainen tuntemani pariskunta on joutunut sovittamaan jossain määrin erilaisia kommunikointitapoja, ajattelutapoja ja toimintatapoja yhteen. Minulle tämä ei ole ensisijainen syy olla parisuhteessa vaan ikään kuin “bonus”.

Rehellisyyden nimissä usein “parisuhteessa kasvaminen” tuntuu suorastaan hinnalta, jonka joudun maksamaan siitä, että minulla on kivaa seuraa. Tunnustan miettiväni usein, miten paljon helpommalla pääsisin esimerkiksi siivouksen tai ajankäytön suhteen, jos olisin lapseton sinkku.

Mutta aina kun puolisoni on saanut minut näkemään ja kyseenalaistamaan jonkin oman rajoittavan ajatusmallini tai satuttavan toimintamallini, olen siitä kiitollinen. Joskus havainto tulee suoraan siitä, että kumppanini osoittaa suoraan ajatusvirheeni. Vielä useammin olen bongannut omat satuttavat ajatusmallini siitä, että  ajaudumme jatkuvasti jostain asiasta ristiriitaan tai minä tunnen sisäisä ristiriitaa, joka kasvaa niin sietämättömäksi, että on helpompi tehdä asialle jotain kuin elää sen kanssa.

Tänään olen miettinyt syyllisyyttä oman ajan ottamisesta. Jostain syystä minun on edelleen järjettömän vaikeaa ottaa itselleni omaa aikaa kirjoittamiseen. Puolisoni ei helpota asiaa kuittailemalla esimerkiksi siitä, että aikatauluarvioni pettävät tai esim. että hän joutuu olemaan lapsen kanssa odottamassa kotona, kun minä olen käynyt kirjoittamassa tai tapaamassa kavereitani. Jostain syystä emme pysty keskustelemaan asiasta asiallisesti kuin ehkä minuutin, kun homma alkaa eskaloitua huutoriidaksi.

Kirjoitan tätä nyt kahvilassa tällaisen huutoriidan päätteeksi. Tänne kävellessäni mietiskelin sitä, mikä on todellinen ongelma ja mitä minä voin tehdä asialle.

Minun näkökulmastani ongelma on se, että ahdistun niin paljon miehen kuittailusta, että inhottaa jo valmiiksi alkaa neuvotella koska voisin kirjoittaa. Ehkä siksi teen ehdotukset jotenkin niin epäselvästi tai väärällä hetkellä tai muuten väärällä tavalla, että mieheni käsittää minua ainakin osin väärin.

Ydinongelma on se, että jostain syystä kerron itselleni tarinaa, ettei minulla ole oikeutta ottaa itselleni aikaa. Tai että mieheni suuttuu, jos otan omaa aikaa. Nyt kun olen itselleni ihan täysin rehellinen, huomaan että joo, ehkei hänkään nyt ihan intopinkeänä halua hengata himassa lapsemme kanssa — eikä jostain syystä osaa itse lähteä lapsen kanssa liikkeelle — mutta juuri epäselvyyteni ja epämääräisyyteni on se, joka ärsyttää häntä.

Miksi ihmeessä kertoisin itselleni tarinaa, ettei minulla ole oikeutta ottaa itselleni aikaa ja kirjoittaa? Tai ehkä tämä on väärä kysymys. Ahdistun tästä asiasta, koska uskottelen itselleni että…

OK, nyt tuli vastaus. Ja TAAS mennään takaisin sinne lapsuuteen kun olin 12-vuotta ja vanhemmat olivat eroamassa ja luulin että se olisi voitu välttää jos äiti olisi vain pistänyt oman uransa sivuun ja keskittynyt jeesimään isää sen uran kanssa.

Eli ahdistun tästä asiasta, koska uskottelen itselleni että jos panostan liikaa omaan juttuun, parisuhteeni kariutuu.

No äh ja pöh.

Eikö olekin hullua, miten jokin noin tyhmä vanha uskomus voi jumittaa elämää vielä 25 vuotta myöhemmin? Uskomus joka liittyi ihan eri tilanteeseen ja eri ihmisiin?

Eli nyt mulla on ainakin kolme vaihtoehtoa:

1. Jatkan miehen “varomista” ja olen katkera ja takakireä kun vituttaa niin etten pääse kirjoittamaan.

2. Totean aina paniikin noustessa silloin kun pitäisi neuvotella siitä koska voin ottaa omaa aikaa, että kyseessä on vain ajatus, joka perustuu lapsuuden uskomukseen — ja otan ajan.

tai…

3. Löydän näkökulman asiaan, joka saa minut päästämään irti tästä uskomuksesta.

No ensimmäiseksi tulee mieleen, että taas kerran vain uskottelen itselleni, että pistän puolison ja lapsen ykköseksi. Kävimme juuri pitkän keskustelun siitä, miten minä en ole riittävästi läsnä ollessani fyysisesti paikalla vaan olen koko ajan räpläämässä tietokonetta ja kännykkää.

Tämä on seurausta siitä, että koen että joudun “varastamaan” aikaa itselleni. Eli jos nyt ihan vain reippaasti ottaisin aikaa esim. kirjoittamiseen, niin silloin minun voisi olla helpompi olla aidosti läsnä silloin kun olen fyysisesti paikalla.

Toinen pointti on se, että tunnen syyllisyyttä esim. siitä, että olen nyt kirjoittamassa ja mies “joutuu” olemaan lapsen kanssa kotona. Pistän itseni tuntemaan syyllisyyttä kuvittelemalla miten mies tuskastuu lapsen kanssa kämpässämme, koska näin voin tuntea että olen jotenkin empaattisempi tai ymmärtäväisempi miestä kohtaan.

Paitsi ettei tämä syyllisyys auta miestä ja lasta mitenkään. Ja käytännössä aina kun menen takaisin kotiin, miehellä ja lapsella on ollut oikeasti kivaa keskenään. 😀

Eli aika helvetin tyhmää. Yhtä hyvin voisin ajatella, että se, että mies on lapsen kanssa himassa on hinta siitä, että hän on hoitovapaalla ja Kaliforniassa eikä joudu kaivamaan autoa aamukuudelta lumihangesta lähteäkseen aamuvuoroon. 😀

No niin — nyt näen koko asian huomattavasti selkeämmin. Ihan naurattaa se, miten olen jotenkin mennyt niin mukaan omiin ajatuksiini ja tunteisiini, etten ole nähnyt kokonaisuutta.

Luulen että tästä eteenpäin miehen alkaessa totean kylmän rauhallisesti että “joo, tiedän että se on kurjaa, mutta nyt on mun vuoro tehdä töitä ja sun vuoro vahtia lasta.”

Itse asiassa — tämä on tavallaan sama tekniikka, jolla tässä englanninkielisessä artikkelissa suositellaan diilaamaan “erikoisherkkien” lapsien kanssa. Jutun kuvauksen perusteella lapsemme on todellakin näitä erikoisherkkiä tyyppejä.

Lopuksi haluan vielä huomauttaa, että tätä nykyä olen sitä mieltä, että useimmat ahdistavistakin ajatuksistani ja tunteistani ovat sellaisia, ettei niille tarvitse tehdä mitään — kun ennen olin koko ajan korjaamassa kaikkia virheellisiä ajatus- ja käytösmallejani. Vasta kun homma alkaa tökkiä niin pahasti kuin nyt, voi olla hyvä ainakin kokeilla katsoa mikä tyhmä uskomus oman toiminnan tai ajattelun takana on.