Miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on täysin järjetöntä

Alkuperäinen kuva: Sxc.hu

Uskotko että on tärkeää analysoida omia ajatuksiaan ja tunteitaan? Käytätkö aikaa ja energiaa omien tunteidesi, uskomustesi tai ajatustesi työstämiseen?

Teet täysin turhaa työtä! Tässä kirjoituksessa väännän rautalangasta miten ajattelu-tunne-yhteys toimii — ja sitä kautta näytän miksi ajatusten ja tunteiden analysointi on niin turhaa.

Koet ainoastaan ajatukset, joita juuri tällä hetkellä ajattelet

Kun ajattelet elämääsi, näet tai sen tunnet sen todennäköisesti jatkumona — ikään kuin se olisi yhtä videokuvaa, jossa kohtaus sulautuu toiseen.

Todellisuudessa kokemuksesi elämästä on kuin diaesitys tai “pläräyskirja”, jonka sivun jokaiseen kulmaan on piirretty tikku-ukko ja sitten kun pläräät sitä sormellasi, näyttää siltä niin kuin tikku-ukko liikkuisi.

Tämä johtuu siitä, että voit tuntea vain ja ainoastaan ajatuksesi. Ajatuksesi vaihtuu muutaman sekunnin välein ja jokainen ajatus luo omanlaisensa tunnetilan.

Osin illuusio jatkumosta tulee siitä, että välillä ajatukset seuraavat jotenkin johdonmukaisesti toisiaan — eli kärjistetysti tyyliin:

  1. ajatus: Haluan tehdä pannukakun.
  2. ajatus: Mitä tarvitsen pannukakkuun?
  3. ajatus: Maitoa, munia, jauhoja, sokeria, suolaa.
  4. ajatus: Täytyy katsoa mitä minulla on jääkaapissa.

Useimmiten ajatuksemme eivät mene ihan näin suoraviivaisesti, vaan jos voisimme äänittää ja videoida ajatuksesi ja tunteesi, ajatuksesi kulku olisi pikemminkin tällainen:

  1. ajatus: Haluan tehdä pannukakun. => Mielikuva herkullisesta pannukakusta => vesi herahtaa kielelle ja miellyttävä odotuksen tunne valtaa kehon.
  2. ajatus: Mutta se on kyllä aika lihottavaa. => Koemme syyllisyyden tunnetta samalla kunkeho tuntuu jännittyvän.
  3. ajatus: Mitä muuta hyvää mä voisin tehdä? => Tunnetila muuttuu kevyemmäksi, uteliaaksi.
  4. ajatus: Mutta oikeasti mä haluaisin kyllä pannukakkua vaikka se on lihottavaa. => Ristiriitainen ja turhautunut olo.
  5. ajatus: Mulla oli raskas päivä, mä olen ansainnut pannukakun. => Uhmakas olo.
  6. ajatus: Eikä yksi pannukakku mitään haittaa. => Tunnetila kevenee.
  7. ajatus: Syön pienemmän palan ja annan loput naapurille. => Tunnetila muuttuu suorastaan iloiseksi.

Huomaatko miten tunnetila vaihteli ajatuksen mukaan? Koska tunsimme jokaisen tunteen yksi kerrallaan, tuskin edes tajusimme tunnetilan vaihtelua. Vaihtelun tajuamiseksi meidän olisi pitänyt ajatella “hetkinen, miltä musta äsken tuntui — ja miltä musta nyt tuntuu?”

Mikä aiheuttaa ajatuksemme?

Aiemmat kokemukset voivat siinä mielessä vaikuttaa ajatteluumme, että jos esim. et ole koskaan maistanut pannukakkua, et osaa kuvitella miltä se maistuu. Eri kysymys on sitten se, voimmeko koskaan tietää mikä kokemus oikeasti vaikutti ajatuksen syntyyn ja missä määrin.

Vastaus: Emme voi.

Toki on mahdollista, että esimerkin pannukakkufani halusi pannukakkua, koska siihen liittyi jokin miellyttävä muisto lapsuudesta ja hän kaipasi ko. muiston tuomaa tunnetta. Mutta yhtä lailla voi olla että henkilön halu tehdä pannukakkua liittyi ihan vain siihen, että hän käveli hetkeä aikaisemmin kadulla ja haistoi huomaamattaan pannukakun tuoksun.

Yksittäisen ajatuksen syntyyn voi vaikuttaa niin moni tekijä geeneistä ympäristön viesteihin ja edellisistä ajatuksista ja mielentilasta mielen sisäiseen logiikkaan, että jokainen, joka väittää tietävänsä miksi ajattelet juuri tietyllä hetkellä tietyn ajatuksen, puhuu palturia ja aliarvoi härskisti mielen mekanismien monimutkaisuutta.

Illuusio siitä, että voimme tietää miksi ajattelemme mitä ajattelemme, johtuu kyvystämme luoda merkityksiä ja nähdä syy-seurausyhteyksiä sielläkin, missä niitä ei ole.

Jos voisimme videoida ja äänittää ajatuksesi, fyysiset tuntemuksesi ja tunteesi, näkisit että tulkinta seuraa alkuperäistä tunnetta — ei päinvastoin. Ehkä seuraava esimerkki valaisee mitä tarkoitan.

Lähtötilanne:

Luet koulukirjaa neutraalissa mielentilassa. Olet niin keskittynyt kirjaan, ettet huomaa että verensokerisi on laskenut ja kehosi tuntuu vähän sähköiseltä ja jännittyneeltä. Panet kirjan pois. Kiinnität huomiota fyysiseen olotilaasi.

  1. ajatus: (huomaat fyysisen olon ja annat sille merkityksen) Mua hermostuttaa. => Tunnet hermostuneisuutta.
  2. ajatus: Miksi mua hermostuttaa? => Hämmentynyt tunne.
  3. ajatus: Mulla on huomenna se esiintyminen ja se hermostuttaa mua. => Hermostuneisuuden tunne vahvistuu, koska sille on nyt jokin syy.
  4. ajatus: (Mielikuva sinusta seuraavana päivänä yleisön edessä unohtamassa mitä sinun piti sanoa) => Hermostuneisuuden tunne tuntuu nyt todella vahvalta.
  5. ajatus: Miksi mä pelkään niin paljon esiintymistä? => Hämmentynyt tai osin jo epätoivoinen olo.
  6. ajatus: Se johtuu siitä kun mulla on trauma esiintymisestä siitä esitelmästä, joka mun piti pitää kolmannella luokalla. (mielikuva “traumaattisesta” esiintymiskokemuksesta ala-asteelta) => Muisto lisää ahdistuksen tunnetta.
  7. ajatus: Miten mä voin päästä tästä karmeasta traumasta eroon? => hirveä tunne siitä, ettet voi mitenkään välttyä ahdistukselta, koska “trauma” pakottaa sinut “aina” tuntemaan ahdistusta esiintymisiin liittyen.

jne.

Vasta ajatusketjun lopussa mieleen tullut trauma ei aiheuttanut alkuperäistä tunnetilaatrauma oli selitys, jolla tunteiden kokija selitti ihan normaalia mielialan vaihtelua.

Jos henkilön silmiin olisi osunut ensimmäisen johtopäätöksen jälkeen hänen kumppaninsa jälkeensä jättämä sotku, hän olisi voinut tulkita hermostuneisuuden johtuvan siitä, että hän joutuu elämään epäsiistin ihmisen kanssa.

Jos henkilö olisi ollut ns. korkeassa mielentilassa, eli hänen olonsa olisi ollut alunperin kevyt, rento ja avoin, silloin esitelmän ajatteleminen olisi voinut nostaa mieleen mukavan muiston ekaluokan joulujuhlasta, jossa hän esiintyi rohkeasti ja sai huimat aplodit.

Jos henkilö olisi tulkinnut alunperin sähköisen olon näläksi tai ihan vain alhaiseksi mielentilaksi, koko tulkintaketju olisi jäänyt väliin.

Fobiat ja paniikkihäiriötilat

Joka ikinen kerta, kun kuulen koirien alkavat haukkua, sydämeni syke kiihtyy. Joka ikinen kerta kun tulen ison aukion laidalle tai joku vieras ihminen lähestyy minua, kehoni jännittyy hetkeksi. Aina kun näen hämähäkin — tai vaikka vain luulen näkeväni jonkin liikahtavan maassa, sydämeni nytkähtää ikävästi. Pelkkä ajatus neuloista, vuotavasta haavasta tai fyysisistä vammoista iljettää ja pyörryttää. Jos olen nukkunut liian vähän tai juonut liikaa kahvia tai energiajuomia, tunnen sydämeni sykkeet koko kehossani.

Minä en näe missään näissä reaktioissa mitään erityistä, ihmeellistä tai vaarallista, joten en jää analysoimaan niitä yhtään sen enempää. Siksi niin tunnetila kuin fyysinen reaktio menee minulla usein hyvin nopeasti ohi. 

Ihmiset, jotka kärsivät fobioista tai paniikkihäiriöistä saattavat kokea täsmälleen saman fyysisen reaktion kuin minä, mutta ottavat sen merkkinä ongelmasta, joka pitää ottaa tosissaan tai todellisesta vaarasta, jolle pitää tehdä jotain. 

Fyysiseen tuntemukseen huomion kiinnittäminen ja ajatus siitä, että se kertoo todellisesta ongelmasta, eikä vain normaalista inhimillisestä reaktiosta yllättävään tilanteeseen, saa tunteen tuntumaan vahvemmalta. Jos henkilö sillä hetkellä ajattelee kärsivänsä fobiasta ja tunnetilan karkaavan kohta kokonaan käsistä, tämä nimenomainen ajatus tuntuu entistä hirveämpänä ahdistuksena ja lisää entisestään paniikkia.

Masennus ja loppuunpalaminen

Moni uskoo, että alentuneet välittäjäainetasot “aiheuttavat” tai ainakin ylläpitävät masennusta. Tästä ei ole pitäviä todisteita. Ensinnäkään välittäjäainetasojen lasku ei aiheuta suoraan masennusta. Se voi laskea fiilistä, mutta ei kaikilla. Toisaalta välittäjäainetasojen nousu ei auta automaattisesti masennukseen.

Opettajani George Pransky hoitaa paljon masentuneita tällä samalla kolmen prinsiipin lähestymistavalla, mihin nämä juttuni perustuvat. Hän on huomannut, että ne hänen asiakkaistaan, jotka syövät masennuslääkkeitä, joutuvat yleensä jo ensimmäisten intensiivitapaamisten jälkeen pienentämään lääkeannostaan, koska yhtäkkiä saavat niistä yliannostusoireita.

Toisin sanoen heidän välittäjäainetasonsa ovat parantuneet ihan vain sillä, että he ovat ymmärtäneet tuntevansa oman ajattelunsa.

(Katso video, jossa George puhuu aiheesta.)

Kelly McConigal kertoo kirjassaan The Willpower Instinct tutkimuksesta, jossa todettiin, että negatiivisia tunteitaan analysoineiden ihmisten mieliala laski huomattavasti pidemmäksi aikaa ja pahemmin kuin niiden, jotka vain tunnistivat negatiivisen tunteen, luottivat siihen että se menee ohi eivätkä lähteneet analysoimaan sitä sen pidempään. Tutkijat epäilivät, että nimenomaan negatiivisten tunteiden analysointi olisi yksi syy masennuksen puhkeamiseen.

Olen itse ollut muutaman kerran elämässäni varsin masentunut. En hakeutunut lääkäriin pitkälti siksi, etten jaksanut lähteä sinne, joten en tiedä miten syväksi masennukseni olisi diagnosoitu.

Sillä hetkellä kun ajattelet olevasi masentunut, tunnet olevasi masentunut. Sillä hetkellä kun huomiosi on kiinnittynyt esimerkiksi pissahätääsi, komediaelokuvaan tai syömääsi ruokaan, et tunne olevasi masentunut.

Kun ajattelen kriittisesti aikaa, jolloin koin olevani masentunut, tiedän, että minulla oli useita vähintään neutraaleita tai jopa  kirkkaalta tuntuvia hetkiä. Mutta koska uskoin olevani masentunut, heti mielialan lähdettyä laskuun ajattelin hyvän hetken olleen vain “vahinko” tai “valheellinen tunne hyvästä olosta”.

Toisin sanoen alkaessani aktiivisesti ajatella tunteitani tulkitsin ne “masennussuodattimen” läpi ja näin ihan normaalin mielialan laskun merkkinä masennuksesta. Samalla vähättelin hyvien hetkien merkitystä, määrää ja kestoa jälkikäteen mielessäni. Aina näin ajatellessani koin tietysti raskaita, ahdistavia ja synkkiä tunteita — minkä otin myös merkkinä siitä, että olin masentunut… Jolloin tämä ajatus veti mielialaa entisestään alaspäin…

Sama juttu nk. loppuunpalamiseni kanssa. Jouluaatonaattona 2005 sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että tulevaisuus on musta aukko, joka syö minut. Ei mikään kuvainnollinen musta aukko, vaan ihan oikea kaiken imevä musta aukko. En enää pysty samaistumaan siihen hirveään paniikkiin, minkä mielikuva minussa tuolloin aiheutti, mutta muistan olleeni todella hysteerinen.

Mieti uudestaan mitä juuri luit:

Olin niin alhaisessa mielentilassa, että otin faktana ajatuksen että musta aukko syö minut!

Tämän totena pitämäni ajatuksen herättämä tunnereaktio oli sen verran pelottava, että aina kun kauhukokemusta seuraavina viikkoina huomasin mielialani laskeneen, minua alkoi pelottaa, että olisin taas menossa pohjalle. Tämä ajatus tietysti lisäsi ahdistustani entisestään

Muuten hyvä, mutta meidän jokaisen mieliala laskee useita kertoja päivässä aina kun huomaamme kehomme tuntuvan epämukavalta esimerkiksi nälän, väsymyksen, hormonitasojen muutoksen, yllättävän tilanteen vuoksi tai ankeampien ajatusten juolahdettua mieleemme.

Koska aloin kiinnittää enemmän huomiota hetkiin, jolloin kehossani oli kurja olo ja päättelin niiden tarkoittavan että olin taas matkalla kohti mustaa aukkoa, lopulta aloin pitää alhaista mielentilaa perustilanani  ja korkean mielentilan hetkiä poikkeuksena — vaikka oikeasti tilanne oli täysin päinvastainen!

Mielenrauha on perustilamme

Jokaisen ihmisen psykologinen perustila on mielenrauha ja hyvä olo. Se sama tila, jossa pienet vauvat möllöttävät valtaosan ajasta. Tämän näkee mm. siitä, että mielemme palaa aina kuin vain mitenkään mahdollista takaisin neutraaliin, energiaa säästävään mielenrauhaan.

Sen sijaan joudumme näkemään aktiivisesti vaivaa pitääksemme ajatuksillamme itsemme alhaisessa mielentilassa. Sillä hetkellä kun ajatus katkeaa esim. vessassakäynnin takia, olemme taas neutraalissa perustilassa.

Ajatus siitä, että meidän pitää tehdä töitä päästäksemme takaisin mielenrauhaan ja hyvään oloon johtaa juuri päinvastaiseen tilanteeseen: sillä hetkellä kun tavoittelemme mielenrauhaa ja onnellisuutta, emme pysty tuntemaan sitä.

Yksi syy, miksi terapia tuntuu toimivan on se, että ensin vedämme itsemme terapiasession aikana alhaiseen mielentilaan märehtimällä menneitä traumoja.

Sitten joko huomaamme terapiaistunnon olevan lähestymässä loppuaan tai terapeutti ilmoittaa ajan loppuneen. Ajatus siitä, että aika loppuu katkaisee synkän ajatuskierteemme, jolloin mielentilamme automaattisesti nousee ja tunnetilamme kevenee.

Tämän huomaamisesta seuraa ajatus siitä että “mä edistyn”, joka nostaa entisestään mielialaa.  Kiinnitämme huomiota positiiviseen tunnetilan muutokseen ja olomme paranee entisestään… Jäämme illuusioon, että terapia “auttoi” — vaikka tosiasiassa se johti vain siihen, että jouduit kokemaan 45-90 minuuttia ahdistavia tunteita, joita et olisi todennäköisesti muuten tuntenut.

Vähemmän ajatusten ajattelua, enemmän elämän kokemista

Kun näemme että tunnemme vain ajattelumme ja lopetamme omien ajatustemme ja tunteiden analysoinnin, se johtaa automaattisesti siihen, että avaudumme elämälle.

Aina kun ajattelemme ajatuksiamme ja tunteitamme, ajattelemme vain itseämme — eli huomiomme on vain itsessämme ja tunteissamme. Koska analysoimme ajatuksiamme ja tunteitamme silloin kun ne ovat kurjia, kokemuksemme itsestämme ja tunteistamme on vähintään hieman ankea ja pahimmillaan todella kauhea.

Koska huomiomme on itsessämme eikä siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, emme koe ympäristöämme. Yhtä hyvin voisimme istua tyhjässä huoneessa side silmillä ja tulpat korvissa.

Huomiomme on aina jossakin. Siinä vaiheessa kun vapautamme huomiomme ajatuksistamme ja tunteistamme, se siirtyy automaattisesti muualle — joko siihen, mitä ympärillämme juuri sillä hetkellä tapahtuu tai ongelmien ratkaisemiseen, ideointiin, fiilistelyyn, suunnitteluun tai muisteluun.

Parhaimmillaan tästä seuraa tunne siitä, että olemme vahvasti keskellä omaa elämäämme ja yhtä maailman kanssa.

Ja se on todella hieno tunne se.


Kutri.net:in tämän viikon VIP-video sivuaa samaa aihetta. Liity  täällä VIP-jäseneksi.

Miksi et pidä huolta itsestäsi?

Alkuperäinen kuva:  Stock-Xching

 

Jos olet lukenut yhtään self help -kirjallisuutta tai naistenlehtiä, olet varmasti törmännyt ajatukseen, että olisi tärkeää tehdä päivittäin kivoja ja uusia asioita, koska “itsehoito on tärkeää” tai “muuten palat loppuun” tai “elämä on kivempaa”? Kehoitus on periaatteessa oikea, mutta perustelut väärät. Väärä logiikka kehoituksen takia voi johtaa pahimmillaan päinvastaiseen tilanteeseen.

Mistä minä tiedän sen? Koska minulla on aiheesta omakohtaista kokemusta.

Vuosi 2010 oli elämäni rankimpia. Olin juuri edellisvuoden lopussa saanut pienen vauvan, kun helmikuussa niskaani kaatui iso käsikirjoitusprojekti. Projekti oli ollut periaatteessa jo kertalleen valmis, kun päätimme uuden ohjaajan astuttua puikkoihin muuttaa sen tyylilajia räväkämmäksi ja samalla muokata muutaman päähenkilön luonnetta toisenlaiseksi. Vaikka tarina pysyi samana, ihan kaikki käsikirjoitukset piti kirjoittaa alusta loppuun uusiksi.

Olin kirjoittanut sarjaa äitini kanssa, mutta pian sen jälkeen kun olimme päättäneet muutoksesta, isäpuolellani todettiin aggressiivinen keuhkosyöpä ja äitini jäi hänen omaishoitajakseen. Sarjan kuvausten piti alkaa kesällä ja oli selvää että minä olin ainoa, joka pystyi kirjoittamaan käsikirjoitukset uusiksi siinä ajassa. Onneksi mieheni jäi sentään vanhempainvapaalle, mutta todella huonosti nukutut yöt ja kiireinen kirjoitustahti jättivät jälkensä: loppukesästä 2010 olin väsynyt, vihainen ja ihan kaikkeen lopen kyllästynyt.

Parin mutkan kautta päädyin Rich Litvinin valmennettavaksi. Tuohon aikaan Rich ei ollut vielä perehtynyt transformatiiviseen valmennukseen vaan valmensi perinteisemmällä tekniikkapohjaisella tyylillä.

Hän antoi minulle tehtäväksi kirjoittaa ensin ylös kaikki kivat asiat, joiden tekemisestä nautin ja sain iloa. Listalle kertyi n. 70 eri asiaa. Sen jälkeen hän pyysi viikon ajan minua kirjaamaan iltaisin ylös kuinka monta listalla ollutta asiaa olin tullut tehneeksi päivän aikana ja tarkkailemaan samalla omaa mielialaani. Tarkoituksena ei ollut että alkaisin tehdä tietoisesti enemmän kivoja asioita vaan että huomaisin yhteyden kivojen asioiden tekemisen ja mielialani välillä. Parin päivän jälkeen lisäsin itse tehtävään myös sen tarkkailun, kuinka monta kertaa päivän aikana koin tekeväni asioita vasten tahtoani.

Tulokset olivat kiistattomat: niinä päivinä kun tein vähemmän kivoja asioita ja enemmän asioita vastoin tahtoani, olin vihaisempi ja katkerampi kuin päivinä jolloin tein enemmän kivoja asioita ja vähemmän asioita velvollisuudentunnosta.

Myös johtopäätös näytti selvältä: tee enemmän kivoja asioita ja vähemmän asioita joita et halua tehdä.

Muuten hyvä, mutta johtopäätös oli väärä ja johti pahempaan ahdistukseen.

Koska oletin virheellisesti, että kivojen asioiden tekeminen oli ratkaisu kurjaan oloni, kivojen asioiden tekemisestä tuli uusi velvollisuus työlistalleni. Niinä päivinä kun totesin illalla olevani katkera enkä ollut tehnyt juurikaan kivoja asioita, tunsin syyllisyyttä siitä etten ollut “pitänyt huolta itsestäni”.

Toisin sanoen harjoituksen jälkeen huonoa fiilistä kokiessani syytin itseäni siitä, etten ollut aktiivisesti nostanut mielialaani tekemällä enemmän kivoja asioita ja vähemmän asioita vasten tahtoani.

Oletko itse koskaan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, ettet “huolehdi paremmin itsestäsi”? Tai tuntenut alemmuutta katsoessasi naisia, jotka näyttävät jatkuvasti hemmottelevansa itseään kaikella pienellä kivalla?

Asia vaivasi minua vähän joka välissä. Yritin miettiä syitä sille, miksi laiminlyön jatkuvasti omia tarpeitani. Luulin pitkään sen johtuvan siitä, että en arvostanut itseäni tarpeeksi. Sitten tulin tulokseen, että käytökseni takana oli ajatus, että olen niin paljon kestävämpi, sitkeämpi ja vahvempi kuin muut, että minä jaksan puurtaa silloinkin kun heikommat ovat jo väsyneet.

Sitten menin Supercoach Academyyn ja näin miten nurinkurisesti olin lähestynyt koko asiaa.

Huomioni oli ollut koko ajan siinä, miten voisin parantaa mielialaani tekemällä enemmän kivoja asioita ja vähemmän ikäviä tehtäviä. Siksi en ollut tullut koskaan ajatelleeksi miksi ja milloin aloin laiminlyödä tarpeitani.

Jätän kivojen asioiden tekemisen väliin ja ajaudun helpommin tekemään asioita vastoin tahtoani silloin kun olen väsynyt, nälkäinen, stressaantunut, ahdistunut tai muuten huonossa hapessa. Silloin niin mieleni kuin kehoni on hälytystilassa ja toimin selviytymisvaiston varassa. En pysty ajattelemaan selkeästi, saati ottamaan asioihin etäisyyttä. Tunnen olevani kuolemanvaarassa, vaikka kyseessä olisi vain kirjoitustyön jättäminen määräaikaan mennessä.

Tässä tilassa saatan kyllä virheellisesti ajatella ettei minulla ole aikaa, voimia, rahaa tai resursseja pitää kivaa, että minun on pakko hoitaa hommat koska olen Maailman Vahvin Nainen tai etten ansaitse mitään kivaa, koska olen niin kurja ihminen. Tämä ajattelu on kuitenkin seurausta huonosta mielentilastani — ei mistään muusta.

Mitä tälle hälytystilalle pitää tehdä?

Ei mitään. Riittää että tunnistat mielesi ja kehosi olevan hälytystilassa ja ymmärrät, että vaikka juuri nyt tuntuu siltä että maailma kaatuu päälle, ettet ansaitse hyvää oloa ja että sinun on pakko hoitaa kaikki velvollisuudet tai tapahtuu kauheita, kyseessä on vain hälytystilassa olevien aivojen ajattelema harha-ajatus, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Toisin sanoen hälytystilan mentyä ohi huomaat, ettei maailma olekaan tuhoutumassa ja hetki sitten superkiireellisiltä tuntuvat tehtävät eivät olekaan niin tärkeitä ja kiireellisiä kuin luulit.

Hälytystilaa ei tarvitse lähteä aktiivisesti korjaamaan meditoimalla, yrittämällä tehdä kivoja asioita tai puhumalla asiasta muiden kanssa, koska se menee itsestään ohi. Meillä on sisäänrakennettu järjestelmä, joka palauttaa meidät aina enemmin tai myöhemmin takaisin hyvään oloon. 

Mitä vähemmän yritämme aktiivisesti “korjata” kurjaa oloa, sitä nopeammin palaamme takaisin mielenrauhaan ja korkeampaan mielentilaan — joskus jopa minuuteissa.

Korjaaminen pitkittää pahaa oloa siksi, että se lähettää mielellesi ja kehollesi viestin, että tilanne on oikeasti vaarallinen (kerran sille pitää tehdä jotain!). Toisaalta on järjetöntä yrittää löytää ratkaisua kurjaan oloon aivoilla, jotka eivät pysty ajattelemaan kirkkaasti. Einsteinin sanoin: “Et voi ratkaista ongelmaa käyttämällä samanlaista ajattelua, joka alunperin loi ongelman.”

Kun et tee kurjasta olostasi ongelmaa vaan hyväksyt sen osana inhimillistä kokemusta, lähetät mielellesi ja kehollesi viestin ettei tilanne ole vaarallinen ja kaikki on OK. Viestin mentyä perille hälytystila kytkeytyy pois päältä ja palaat taas luonnolliseen perustilaasi eli hyvään oloon.

Hyvässä olossa ollessasi itsestäsi huolehtiminen, kivojen asioiden tekeminen ja vastenmielisistä tehtävistä kieltäytyminen on äärimmäisen helppoa ja luonnollista.

Uusille uutiskirjeen tilaajille on tarjolla tätä aihetta sivuava pieni lahja. Saat sen sen jälkeen kun olet vahvistanut uutiskirjeen tilauksen klikkaamalla tilaamisen jälkeen tulleessa sähköpostissa olevaa linkkiä. Jos olet aikanaan tilannut uutiskirjeen ja haluat lahjan, lähetä sähköpostia osoitteeseen: kutri@kutri.net.

Liity postituslistalle




Äitiyslomalaisen tunnustuksia & Hesarin arvostelu

Nimimerkki Lukija huolehti edellisen viestin kommenttiosastolla jaksamisestani, koska olin maininnut tekeväni jo töitä ja aloittavani opiskelut.

Siinä mielessä hänen huolensa oli täysin aiheellinen, että tiedostan itsekin niin kehoni kuin mieleni olevan lähes yhtä kovan rasituksen alla kuin syksynä 2005, jonka päätteeksi onnistuinkin hienosti polttamaan itseni loppuun.

Äitiys on ehdottomasti haastavin homma, jonka olen ottanut hoitaakseni — eikä siitä edes voi ottaa oikeasti lomaa. Vaikka joskus yön pimeinä tunteina vauvaa hyssytellessä mieleen on noussut ajatus: “jos olisin tiennyt…” , sydämeni ääni on päättänyt lauseen aina: “…olisin silti tehnyt tämän.”

Harva se päivä kiitänkin itseäni siitä, että käytin viimeiset kolme vuotta oman pään selvittämiseen ja kehon kuuntelemisen opetteluun. Jälkimmäinen sisältää myös eri tekniikoiden harjoittelun muun muassa stressin ja aggressioiden hallintaan. Äitiys on nimittäin pistänyt kaikki omaksumani (ja  kirjassani kuvaamani) opit tehotestiin.

Kuinka olla pelottelematta itseään mielikuvilla siitä, mitä kaikkea lapselleni voi tapahtua? Entä miten pysyä rentona ja rauhallisena kun olen umpiväsynyt ja vatsakipuinen vauva kitisee sitä enemmän, mitä hermostuneempi olen? Miten tietää mikä ristiriitaisista ohjeista on oikea juuri minun lapselleni? Entä tulla toimeen tavallista herkemmin pahoittuvan mielen kanssa? Saati olla stressaantumatta kun univelkaa kertyy, ruokailut tahtovat jäädä väliin imetys- ja kakkavaipparumban keskellä ja vastuu pienen ihmisen elämästä painaa?

Omasta mielestäni olen pärjännyt ainakin tähän asti olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Lähes jokaiseen päivään toki mahtuu ainakin yksi “apua, en mä osaa” -hetki, mutta onneksi myös aina “hei, täähän sujuu” ja “olen niin onnellinen/kiitollinen” -hetkiä.

Uskoisin tiedostavani loppuun palamisen riskin paremmin kuin kukaan muu. Siksi ihan ensimmäiset viikot synnytyksen jälkeen en kyllä tehnyt juuri muuta kuin makasin sängyssä vauvan kanssa tai korkeintaan matkustin lapsuudenkotiini makaamaan lisää sängyssä (tosin siellä usein ilman vauvaa, jota äitini hoiti sillä aikaa kun minä nukuin univelkaa pois). Vasta nyt olen alkanut harjoitella vauvan kanssa kaupungilla liikkumista ja ottaa reippaammin kantaa arkirutiineihin ja kyllä, myös työjuttuihin.

Olen edelleenkin nukkunut mahdollisimman usein vauvan nukkuessa ja ottanut kaikin puolin rauhallisesti. Siksi juuri ne muutamat kirjoitustehtävät, joita minulle oli taas ilmaantunut, ovat kestäneet päiviä tai viikkoja, vaikka ennen lasta olisin hoitanut ne muutamassa tunnissa tai korkeintaan yhdessä päivässä — ja siksi Kutri.net:in päivitys kestää. Kirjaakin olen markkinoinut vähemmän kuin esimerkiksi Sinä onnistut -kirjoja. En ole ottanut työjutuista tai Kutri.net:in päivittämisestä juurikaan stressiä. Päinvastoin: radiohaastattelut ovat olleet hauskaa vaihtelua vauva-arkeen ja kun olen päässyt kirjoittamisen makuun, eli käytännössä flow-kokemukseen, olen saanut työnteosta energiaa ja onnistumiskokemuksia.

Taiteen tohtorin opinnot puolestaan tarkoittavat näin opintojen alkuvaiheessa vain romanttisten komedioiden katselua imettäessä ja kerran kuukaudessa muutaman tunnin kestävää tutkijaseminaaria, joista ensimmäinen on vielä edessä.

Myönnän että välillä olen tuntenut itseni varsinaiseksi alisuoriutujaksi, kun kuulen mitä muut äidit ovat jo onnistuneet saamaan aikaan ensimmäisten viikkojen aikana: kestittäneet päivittäin vieraita itseleivotuilla piimäkakuilla, hoitaneet (tosin käytännön pakosta) 15 hevosen tallia, lukeneet lopputentteihin. Kukaan näistä äideistä ei edes palanut loppuun, saati muistele ensimmäisiä viikkoja esikoisensa kanssa kauhulla. Alemmuuskompleksin iskiessä muistutan kuitenkin itseäni siitä, että kuten käytännössä kaikilla elämän osa-alueilla, vertailu on turhaa. Tärkeitä on, että minä olen lapselleni juuri niin hyvä äiti kuin vain minä voin olla.

Helsingin Sanomien Laura Kangasluoma ei selvästikään ollut Minä onnistun -kirjan kohderyhmää, koska hän ei oppinut kirjasta mitään uutta. Hyvä niin — mitä enemmän Suomessa on ihmisiä, jotka osaavat jo rakastaa itseä, purkaa pahaa oloaan ja tehdä asioita, joista nauttivat, sitä parempi paikka tästä maailmasta tulee.

Totta kai huonot arvostelut harmittavat, varsinkin jos ne ovat valtalehdessä, mutta toivon että kirja löytää silti tiensä niiden käsiin, jotka vielä kamppailevat huonon itsetunnon, vääristyneen kehonkuvan, negatiivisten tunteiden, stressin, liian murehtimisen, itsesabotaasin tai esimerkiksi kiltin tytön syndrooman kanssa. Saamani todella positiivinen lukijapalaute ja netistä löytämäni arviot puhuvat sen puolesta, että ainakin osa lukijoista on kokenut kirjan itselleen hyödylliseksi tai vähintäänkin viihdyttäväksi. Myös uudessa Evita-lehdessä oli positiivinen juttu kirjasta.