Et ole huono äiti, vaikka ajattelisit kauheita ajatuksia

Kirjoitin tämän kirjoituksen 2014 kun netissä ja lehdissä kohuttiin traagisesta Rautavaaran kuolonkolorista, jossa äiti ajoi pienet lapset kyydissä päin bussia, jossa perheen isä oli kyydissä.

Sain kimmokkeen kirjoittaa artikkelin, koska törmäsin tapahtuman yhteydessä kommentteihin että “äiti joka ajatteleekin vahingoittaa lapsiaan on huono äiti”.

Kaikkien johtavien psykologien mukaan on täysin normaalia, että jatkuvan univelan takia uupuneelle äidille voi hiipiä mieleen synkkiä ajatuksia. Ajatukset eivät itsessään ole vaarallisia ja kertovat ainoastaan että äiti on fyysisesti uuvuksissa ja jaksamisen äärirajoilla.

Nimesin tuolloin jutun väsyneenä ja vittuuntuneena turhan provosoivasti sillä seurauksella, että moni luki vain otsikon ja ajattelin että mielestäni on OK ottaa pimeät ajatukset tosissaan ja esimerkiksi päättää lapsensa ja itsensä elämä. 

ARGH!

Koko sivustoni tavoitteena on nimenomaan kertoa ihmisille, että niitä omia ajatuksia EI tarvitse — ja tietyissä tilanteissa EI SAA — ottaa vakavasti.

Koska moni ei näytä lukevan juttua kokonaan tai kunnolla, tässä pääpointit:

– MIKÄÄN EI OIKEUTA Rautavaarassa itsensä ja lapsensa tappaneen äidin tekoa!!!

– Naisen teko oli mielestäni kamala ja toivon ettei tällaista enää koskaan tapahtuisi.

– Kukaan meistä ei tiedä varmuudella miksi nainen toimi miten toimi.

– Tutkimusten perusteella tiedetään että lapsensa ja itsensä surmanneet äidit ovat usein joko masentuneita tai akuutisti psykoottisia ja ovat kärsineet stressistä ja sosiaalisen tuen ja avun puutteesta.

– Uupumus vähentää ihmisten kykyä arvioida realistisesti mikä on oikein ja mikä väärin ja keksiä rakentavia vaihtoehtoja. Väsymys lisää ihmisten riskiä ajautua toimimaan harkitsemattomasti ja impulsiivisesti.

– Jos terve ihminen viedään oman jaksamisensa äärirajoille, hänen mieleensä voi nousta kauheita ja tuhoisia ajatuksia. Kaikille ei näin käy. Jokaisen rasituksen sietokyky on henkilökohtainen.

– Se että uupuneen ihmisen mieleen nousee lapsiin tai puolisoon kohdistuvia tuhoajatuksia ei tarkoita automaattisesti että tämä on persoonallisuushäiriöinen narsisti joka ei rakasta lapsiaan — saati että hän olisi ryhtymässä tuumasta toimeen.

– Jos sinun tai läheisesi mieleen nousee tuhoisia ajatuksia, se on varma merkki ajattelun tason laskusta ja stressistä, uupumisesta tai ahdistuksesta. Silloin saatetaan tarvita toisten tukea ja apua.

– Jos pienten lasten äidille nousee mieleen tuhoisia ajatuksia, voi olla että hän on sairastumassa tai sairastunut raskauden jälkeiseen masennukseen tai jopa psykoosiin. Tällöin hän tarvitsee apua ammattiauttajilta.

– Joskus tuhoajatukset voivat johtaa siihen, että ihminen toimii niiden vallassa ja päätyy surmaamaan itsensä tai toisensa. Tämän ehkäisyyn pitäisi pyrkiä kaikin tavoin.

– Uupuneen äidin henkisen tilan heikkoutta voi olla vaikea arvioida ulkoapäin. Siksikin olisi tärkeää tukea omassa lähipiirissä olevia uupuneita pienten lasten äitejä kaikin mahdollisin tavoin.

Kuuntele sama asia tunteella tästä RadioHelsingin haastattelusta.

Tässä alkuperäinen kirjoitus:

Yleensä en kirjoittele tunnekuohun vallassa, koska silloin ajatteluni taso on laskenut.

Tänään teen poikkeuksen.

Juuri nyt minua itkettää, vituttaa ja tekee mieli ravistella kaikkia niitä, jotka paheksuvat pienten lasten äitiä, joka on niin sekaisin, että ajaa autolla päin bussia ja tappaa itsensä lisäksi kolme pientä lastaan.

Kahden pienen lapsen äitinä, joka on välillä ollut niin umpiväsynyt, että on kaupassa tuntenut hyllyjen kaatuvan kirjaimellisesti päälle, voin kuvitella miltä tästä äidistä olisi voinut tuntua.

Pystyn samaistumaan täydelliseen epätoivoon äitinä, joka on maannut yön pimeydessä ajatellen, että haluaa tappaa itsensä, koska ei jaksa herätä taas puolen tunnin päästä rauhoittamaan lasta. Lasta, joka on hänelle rakkain ihminen maailmassa, mutta jonka takia hän on nukkunut useamman kuukauden ajan kaikki yöt 30-90 minuutin pätkissä.

Tiedän miltä tuntuu menettää hermonsa totaalisesti alle kymmenessä sekunnissa kun lapsi kaataa maidot ties monettako kertaa samana päivänä. Tiedän miltä tuntuu lannistua kun lapsen toista lapasta ei löydy mistään. Tiedän miltä tuntuu maata illalla sohvalla ajatellen että lapsille pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan kun koko kroppa tuntuu lyijyltä tehdyltä. Tiedän myös sen, miltä tuntuu olla vainoharhainen ja alkaa epäillä omaa puolisoaan asioista, joita hän ei ole tehnyt.

Se on vitun paskaa, rumaa ja kamalaa. Se on kaikkea muuta mitä odotin äitiydeltä. Se on hävettävää. Se on itkettävää. Se on jotain sellaista, jota en toivo kokevani enää koskaan.

En tietenkään tiedä mitä Rautavaarassa oikeasti tapahtui ennen äidin epätoivoista tekoa — saati mitä hän oikeasti ajatteli tehdessään viimeisen valintansa.

Tiedän lehtijuttujen perusteella että äidillä oli hoidettavanaan yksi eskari-ikäinen ja kaksi pientä lasta, jotka olivat syntyneet alle kahden vuoden välein. Mies teki keikkatöitä ja oli välillä viikkokaupalla pois kotoa. Äitiä on kuvattu lapsirakkaaksi, mutta sairaalloisen mustasukkaiseksi. Sitä en tiedä oliko hän sitä aina vai vasta lasten synnyttyä.

Tiedän että perheeseen oli jo kertaalleen kutsuttu poliisi, koska äiti oli yrittänyt estää isää lähtemästä työreissulle. Riidan aiheena oli lastenhoito.

Nyt hän oli ajanut kymmeniä kilometrejä bussin perässä pysäyttääkseen sen. Hän oli noussut busiin ja riidellyt miehen kanssa poliisin mukaan lastenhoidosta. Ei pettämisestä vaan lastenhoidosta.

Nainen oli heitetty pois bussista, hän oli ajanut bussin ohi, kääntynyt takaisin ja ajanut kohtalokkain seurauksin päin bussia kolme rakasta lastaan kyydissään.

Jos sinulla on lapsia joita rakastat, mieti miten epätoivoinen ja sekaisin sinun pitäisi olla, että bussia päin ajaminen tuntuu hyvältä ajatukselta.

Jos ajattelet ettet ikinä tekisi sellaista, vaikka olisit kuinka väsynyt ja sekaisin, mieti uudestaan.

Minä en ajatellut ennen lapsia, että voisin kokea niin hirvittävää epätoivoa kuin mitä pahimpina valvomiskausina olen kokenut.

Jopa nyt, kun olen vähän väsynyt herättyäni viime yönä kaksi kertaa siihen, että lapsi puhui unissaan, en pysty enää kunnolla muistamaan miltä tuntui seistä kaupassa ja tuntea hyllyjen kaatuvan päälle.

Ja silti tiedän, että minä olen joskus ollut tilassa, josta ei ollut enää kauhean paljon matkaa siihen, että pikaistuksissani olisin tehnyt jotain tyhmää ja peruuttamatonta.

Se pelottaa, hävettää ja surettaa minua, mutta haluan sanoa tämän ääneen, koska pelkään, että jos äiti leimataan nyt “hulluksi mustasukkaiseksi akaksi, joka pimahti”, suljemme silmämme kaikilta niiltä uupuneilta, masentuneilta ja epätoivoisilta äideiltä, jotka tarvitsevat apuamme.

Minä olin onnekas. Minulla on puoliso, äiti, sisaruksia ja ystäviä, jotka tajusivat että olin kovilla ja olivat tukenani. Minä ymmärsin että mieleeni nousseet hullut ajatukseni kertoivat siitä, että olen aivan järkyttävän väsynyt — ei siitä, että minun pitäisi toteuttaa kyseiset ajatukset. Minä osasin hyödyntää kirkkaat hetket ja hakea apua lapseni päiväkodista, neuvolasta, varhaisen tuen yksiköstä ja lastenlääkäriltä.

Kolmen kuukauden valvomisen jälkeen pääsimme sairaalaunikouluun, jossa lapsi oppi nukkumaan ja äiti nukuttamaan lastaan. Sinne pääsyä sai odottaa kuukauden ajan. Se oli elämäni pisin kuukausi.

Olisin voinut saada apua vieläkin nopeammin, jos en normaalisti olisi niin hyvin pärjäävä ja jos väsyneenä avun pyytäminen ei tuntuisi niin ylivoimaisen vaikealta.

Koska en ollut ulospäin “hullu mustasukkainen akka” vaan olin usein päivisin hyvällä tuulella ja jaksoin huolehtia lasten perustarpeista, väsymykseni todellinen syvyys ei ollut niin ilmiselvää.

Mikään ei oikeuta Rautavaaran äitiä toimimaan niin kuin hän toimi. Hänen lähipiirinsä syyttely tapahtuneesta on turhaa. Mutta hänen leimaamisensa narsistiksi ja poikkeustapaukseksi on vaarallista.

Sinunkin lähipiirissäsi voi olla pienten lasten umpiväsynyt äiti, joka on katkeamispisteessä. Se voi olla jopa oma puolisosi tai tyttäresi. Väsynyt äiti voi jättää hakematta apua koska ei jaksa hakea apua — ei siksi ettei tarvitsisi sitä.

Jos kyseinen nainen on vieläpä tottunut tulemaan hyvin toimeen omin avuin, avun pyytäminen ja vastaanottaminen voi tuntua väsyneenä nöyryyttävältä ja hävettävältä. “Kyllähän jokaisen äidin pitäisi jaksaa hoitaa omat lapsensa.”

VÄÄRIN!

Ihmiskunnan historiassa on täysin ennenkuulumatonta, että äidit jäisivät täysin yksin kotiin pienten lastensa kanssa. Muissa kulttuureissa ja muina aikoina äideillä on aina ollut tukena mummoja, vaareja, vanhapiikatätejä, kotiapulaisia ja lapsenpiikoja.

Vaikka lähipiiriisi kuuluva äiti ei ikinä ajautuisi niin synkkään hetkeen, että aidosti uskoisi oman ja lasten elämän lopettamisen olevan ainoa vaihtoehto, hän tarvitsee apuasi.

Monista toisten asioiden puuttuminen tuntuu kiusalliselta. Voi olla että äiti ensialkuun jopa torjuu apua. Se ei tarkoita sitä etteikö hän tarvitsisi sitä.

Kysele lähipiirisi äideiltä miten hyvin he nukkuvat. Jos äiti valittaa valvottavasta lapsesta, hän tarvitsee jo apua. Ehdota että viet hänen lapsensa rataskävelyllä että äiti saa ottaa päiväunet. Tarjoudu käymään kaupassa. Tule pitämään seuraa ja viihdytä vauvaa sen aikaa että äiti pääsee suihkuun rauhassa. Tuo tullessasi runsaat eväät, joista riittää syötävää seuraavaksikin päiväksi.

Jos kyseessä on oma puolisosi, pysähdy, vedä henkeä ja mieti miten paljon voisit vielä itse joustaa.

Voi tuntua vaikealta myöntää että oma puoliso on katkeamispisteessä, etkä ole nähnyt sitä. Jos itse tekee pitkää päivää, voi tehdä mieli viettää vapaa-aika omien harrastusten parissa. Kukapa meistä haluaisi herätä keskellä yötä monta kertaa.

Se että puolisosi pärjää jotenkuten ei tarkoita sitä, että hän voi hyvin. Ja jos hän ei voi hyvin, se heijastuu pian lapsiinkin. SINUN lapsiisi.

Onneksi pikkulapsiaika on oikeasti aika lyhyt. Valitettavasti se on lapsen kehityksen kannalta tärkeintä aikaa. Vastuu lapsen hyvinvoinnista ei voi olla vain äidin harteilla — se kuuluu jakaa. Ei vain puolisoiden kesken, vaan koko lähipiirin kesken.

Äläkä tuomitse äitejä, jotka eivät saaneet apua ajoissa, vaan tuomitse tilanne, jossa äitien uupumus ja mielenterveysongelmat jäävät huomaamatta ja hoitamatta.

Auta koska voit. Auta koska se on hirvittävän tärkeää.

Lue myös: mitä opin unikoulussa

Miksi myöhäisilta ei ole äitien laatuaikaa

Oletko koskaan kokenut seuraavaa ilmiötä:

Saatuasi päivän velvollisuudet hoidettua (lue: lapset nukkumaan), ajattelet “mä vähän hemmottelen itseäni”.

Koska kello on jo yli yhdeksän tai kymmenen illalla, hemmottelu ei tarkoita kavereiden tapaamista tai reipasta kävelyä raikkaassa ulkoilmassa vaan “mitähän facebookissa/twitterissä/lempiblogissani tapahtuu”.

Ajatuksenasi on viihdyttää itseäsi vain vähän aikaa ja mennä sitten ajoissa nukkumaan.

3–4 tuntia myöhemmin havahdut siihen että katselet jonkun ihan vieraan tyypin lomakuvia Facebookissa, väittelet turhanpäiväisestä asiasta Twitterissä tai klikkailet zombina uutis- tai hupisivuston “seksi-wow tämä sinun on nähtävä” -linkkejä.

Minulle on tapahtunut näin — ja tapahtuu — harva se päivä, jos en pidä varaani.

Miksi jään kukkumaan kun pitäis mennä nukkumaan?

Jään kukkumaan lasten nukahdettua, koska otan todesta ajatukset “minun pitää saada hemmotella itseäni raskaan päivän päätteeksi omalla ajalla” ja “menen ihan kohta nukkumaan”.

Tietokoneen tai kännykän näytön sininen valo sotkee melatoniintuotannon niin, ettei minua väsytä niin paljon, että nukahtaisin koneen ääreen.

Samaan aikaan olen kuitenkin niin uuvuksissa, ettei itsekurini, itsehillintäni tai tahdonvoimani auta minua laittamaan konetta kiinni.

Mitä pidempään kökin koneella, sitä vaikeampaa siitä on siirtyä sänkyyn. Vallitsevan tilan muuttaminen vaatii energiaa, jota en tunne minulla olevan.

Sen lisäksi sivut joilla surffaan on suunniteltu koukuttamaan minut jopa pirteänä — ja varsinkin väsyneenä.

Argh!

Illan laatuaika ei ole laadukasta

Minulle tärkein nukkumaanmenoa edesauttava havainto on ollut se, että illan “laatuaika” ei ole todellakaan laadukasta, vaan johtaa vain äkkiä kierteeseen, jossa saan liian vähän unta…

….jolloin seuraavana päivänä olen entistä väsyneempi…

…jolloin ajaudun entistä helpommin roikkumaan koneella seuraavana iltana…

…jolloin sitä seuraavana aamuna olen vieläkin väsyneempi!

On paljon hyödyllisempää mennä illalla lasten kanssa yhtä aikaa nukkumaan ja herätä ennen heitä nauttimaan “omasta ajasta”.

Aamulla pirteänä käytän oman ajan mieluummin elämääni edistäviin asioihin kuten kirjoittamiseen, jumppaamiseen jne. kuin turhanpäiväiseen nettisurffailuun.

Tämä ajatus auttoi minua nousemaan yli kuukauden ajan putkeen aamukuudelta, kunnes kuopukseni alkoi nukkua huonommin.

Aloin iltaisin ajatella “mä nukun yön kuitenkin niin huonosti, etten jaksa nousta aamulla ennen lapsia, vaikka menisin niiden kanssa yhtä aikaa nukkumaan… Mä teen nää duunijutut äkkiä nyt, kun lapset vihdoin ja viimein nukkuu.”

Teoriassa se oli hyvä ajatus, mutta käytännössä ei. Koska olin väsynyt, kirjoittaminen kävi hitaammin ja työt tehtyäni lipsuin helposti “äkkiä katsomaan mitä Facebookissa ja twitterissä tapahtuu”.

Yhtäkkiä oltiin taas pikkutunneilla. Kun loppuyö meni huonosti nukkuen, tulin nukkuneeksi jopa huonommin kuin jos olisin mennyt lasten kanssa nukkumaan, heräillyt yön ja noussut kuudelta.

Kuopus on nyt nukkunut kaksi yötä hyvin, ilmeisesti osteopaatilla käynnin ansiosta. Nyt tavoitteena on päästä takaisin “ajoissa nukkumaan, aikaisin ylös” -rytmiin.

F.lux säästää unta

Koska haluan käyttää tietokonetta vielä illalla mm. seuraavan päivän suunnitteluun, asensin koneeseen f.lux -ohjelman, joka säätää koneen näytön valon iltaisin “punaisemmaksi” ja ainakin teoriassa vähemmän unta pilaavaksi.

Näin olen aikaisemmin valmis nukahtamaan kuin jos olisin tuijottanut sinisenä hehkuvaa näyttöä illan mittaan.

Ihan ideaaleinta olisi tietenkin sammuttaa kone, telkkari ja kännykkä kolmisen tuntia ennen nukkumaanmenoa, mutta siihen en ole vielä valmis.

Rutiinit auttavat rauhottumaan

Kolmas oivallukseni nukkumaanmenon suhteen on se, että ellen aloita ajoissa iltatoimia, nukkumaanmeno helposti myöhästyy.

Koska iltaisin muistini, keskittymiskykyni ja muistini ovat huonoimmillaan, olen kirjoittanut itselleni iltarutiinin, joka on lapulle kirjoitettuna kaapin ovessa. Näin voin luntata lapusta mitä kaikkea illalla pitäisi tehdäkään ja missä järjestyksessä.

Isoin haaste on muistaa aloittaa nukkumaan menoon valmistautuminen ajoissa — minun tapauksessani käytännössä jo klo 19 tienoilla.

Nukkumishaaste!

En ole yksin iltakukkumisen kanssa. Onnistunut laihdutus -pakettiin kuuluu uutuutena nettipäiväkirja, johon paketin käyttäjät voivat kirjoittaa kommenttejaan. Vain minä ja päiväkirjan pitäjä näemme merkinnät.

Useampi laihduttaja on tunnustanut kukkuvansa ihan liian myöhään iltaisin. Liian vähäinen uni vaikeuttaa monin tavoin laihtumista — vaikuttamalla ihan suoraan rasvanpolttoon, passivoimalla ja mm. lisäämällä makeanhimoa.

Koska uskon joukkovoimaan, haastan sinut kokeilemaan viiden illan ajan miltä tuntuu mennä ajoissa nukkumaan.

Viisi iltaa ei tunnu liian kovalta haasteelta, mutta osoittaa jo sinulle niin ajoissa nukkumaan menemisen hyödyt kuin esteet.

Aivan erityisesti haastan sinut tekemään niin sunnuntaista 19.1. torstaihin 23.1. virallisella Onnistunut laihdutus -nukkumishaasteella.

Teknisistä syistä haasteeseen osallistuminen edellyttää että olet Kutri.net:in jäsen eli olet rekisteröitynyt sivustolle vähintään Tutustuja-jäsenenä.

Kirjaudu sivustolle tunnuksillasi, jonka jälkeen pääset näkemään haastesivun ja haasteen keskusteluryhmän.

(Kunhan olemme saaneet unet jotenkin kohdalleen,  aloitamme vieläkin haastavamman haasteen eli aterioiden suunnitteluhaasteen Onnistunut laihdutus -paketin käyttäjien ja aiheesta kiinnostuneiden VIP-jäsenten kanssa. Ateriahaasteen aikana on siis tarkoitus suunnitella viikon ateriat toisiamme tsempaten. Kääk!)

Lue lisää Onnistunut laihdutus -paketista.

Lue lisää VIP-jäsenyydestä.

Liity ilmaiseksi Tutustuja-jäseneksi.

Kiitos siitä, että lapseni valvottavat

“Älä pilaa sitä mitä sinulla on haluamalla sitä mitä sinulta puuttuu; muista että se mitä sinulla on nyt oli joskus niiden asioiden joukossa, joita vain toivoit.”

Epikuros

Eilen Yhdysvalloissa vietettiin kiitospäivää. Tänään aamulla mietin mistä olisin kiitollinen.

Takana on viikko järjettömän rikkonaisia öitä kun kuopus nukkuu levottomasti opittuaan juuri konttaamaan ja juuri kyselykauteen päässyt esikoinen puhuu unissaan (ja välillä valveillakin).

Esimerkiksi viime yönä klo 3:30 jouduin hakemaan esikoisen keittiöstä ja käymään hänen kanssaan seuraavan keskustelun:

Äiti: Olli, nyt takaisin sänkyyn.

Olli: Miksi?

Äiti: Koska on yö ja pitää nukkua.

Olli: Miksi?

Äiti: Että jaksaa aamulla leikkiä.

Olli: Miksi?

Äiti: [vetää syvään henkeä, muistaa että tuntee vain ajattelunsa] Äiti on nyt tosi tosi väsynyt ja äiti haluaa nukkua. Nyt äkkiä sänkyyn.

Olli: Miksi?

Tuo Epikuroksen sitaatti sopii tähän tilanteeseen kuin nenä päähän.

Kyllä, juuri nyt elämäni on ainakin unimittarilla mitattuna haastavampaa kuin koko elämäni aikana. Kyllä, välillä tulee todella kova ikävä lapsettomia aikoja, jolloin sain nukkua milloin huvitti ja miten paljon tahansa huvitti.

Mutta noina aikoina haaveilin usein lapsista. Synkkinä hetkinä pelkäsin, että äitiys jää minulta kokematta.

Ei jäänyt. Vaikka nyt on kuinka rankkaa, niin mitä sitten? Tämä on vain suhteellisen lyhyt vaihe elämässäni.

Kamalimpienkin öiden jälkeen minulla on päivällä hetkiä, jolloin olen energinen ja skarppi. Vaikka olisin kuinka väsynyt, voin kokea mielenrauhaa.

Mitä sitten jos öisin valvotaan? Päivällä iloitaan lasten uusista taidoista ja ajatuksista. Seuraava aamu kun herään nukuttuani edes yhden kolmen tunnin pätkän tuntuu taivaalliselta.

Onko sinun elämässäsi jotain sellaista, joka tuntuu juuri nyt rasitteelta, vaikka aikanaan unelmoit siitä?

Voitko antaa itsesi olla kiitollinen siitä, että sait mitä halusit?