Ja vielä — huomaa, että oon ollut kaksi viikkoa nettipimennossa — arvasin oikein, Karita Tuomolasta yritettiin väen vängällä saada ortektikkoa. Tavallaan hyvä, etten päässyt/joutunut itse ohjelmaan, koska olisin saattanut hiiltyä haastattelijan asenteesta (“jos tarkkailet ruokavaliotasi, olet ortorektikko”), tavallaan huono, koska olisin päässyt kerrankin selittämään laajemmalle yleisölle mitä ortorektikko-termi oikeasti tarkoittaa (= ihminen, jolle oman tiukan ja joustamattoman ruokavalion tiukka noudattaminen tuo turvaa ja lohtua ja siitä poikkeaminen hirvittävää ahdistusta).

Jees, nyt pitää jatkaa rästitöiden tekemistä. Varmaan ennen ensi viikkoa en ehdi vastata mihinkään kysymyksiin tms. Meiliäkin oli tullut aika paljon, saa nähdä jaksanko vastata kaikkiin viesteihin. Haluaisin huomauttaa kaikella ystävyydellä, että mulla EI OLE todellakaan aikaa suunnitella kenellekään henkilökohtaisia liikunta- tai ravinto-ohjelmia. Sori.

Mietin myös tämän viikonlopun ajan seuraavan yhdeksän viikon strategiaa. Olisi nimittäin pikkuhiljaa aika siirtyä kokonaan pois laskemisesta omien tuntemusten kuunteluun.

Toihan oli oikein hyvä toi Voimala-keskustelu ja Patrik oli jälleen kerran oma viisas itsensä. Jos haluatte oikeasti tietää mikä on terveellistä, kuunnelkaa Patrik Borgia, se tietää mistä puhuu, on lukenut paljon ja tutkinut paljon ja ennen kaikkea näkee kokonaisuuden.

Heikkilä ei kyllä vakuuttanut. Meni aika hyvin hiljaiseksi kun todettiin että suomalainen peruna ei ole sama kuin jenkkiperuna ja ettei Suomessa käytetä käytännössä ollenkaan noita kovetettuja kasvirasvoja.

Karita Tuomola vaikutti myös erittäin fiksulta ja asialliselta.

Mutta siis, niille, jotka eivät nähneet ohjelmaa, kertaisin seuraavat tärkeät pointit:

1. Liikunta ja kasvikset (= vihannekset, juurekset, marjat, hedelmät, sienet jne.) ovat terveellisen elämäntavan perusta.

2. On pystytty yksiselitteisesti todistamaan, että tyydyttynyt rasva lisää eräitä terveysriskejä.

3. Suomalainen peruna on erilaista ja siksi huomattavasti terveellisempää kuin jenkkiperuna.

4. Jenkkien ruokailutottumuksista ja niitä seuranneita ravintosuosituksia ei pysty suoraan soveltamaan Suomeen, koska meidän ruokakulttuuri on (vielä) niin erilainen (joskin ikävä kyllä jenkkiytymässä).

5. Täysjyväruis on terveysvaikutuksiltaan merkittävää.

6. Ilman liikuntaa ruokavalion pitää olla todella tarkkaan suunniteltu, mikäli haluaa voida hyvin, liikunnan harrastaminen antaa enemmän pelivaraa myös ruokavalioon.

7. Kasvikset ja täysviljatuotteet ovat ensisijaisesti suositeltavia siksi, että niissä on runsaasti kuitua, vitamiineja ja mineraaleja, ei siksi, että niillä nyt sattuu olemaan alhainen glykeeminen indeksiluku.

8. Useimmat erikoisdieetit toimivat oikeasti siksi, että ne poikkeuksetta suosittavat lisäämään kasviksia ruokavalioon ja karsimaan sokeria ja puhdistettua jauhoa. Ongelmana on se, että olon ja kunnon kohentuessa ihmiset kuvittelevat että koko pseudoteoria on totta (vaikka pelkkä kasvisten lisääminen, sokerin karsiminen ja viljatuotteiden vaihtaminen täysjyväviljaan olisi tehnyt saman — oma lisäykseni: useimmat dieetit kuten Atkins, Zone, Heikkilän dieetti, kivikausidieetti jne. lisäävät myös proteiinia ruokavalioon).

9. Ihmedieetit vetoavat myös siksi, että ne selittävät perusteellisemmin ja kiinnostavammin omat ruokavaliosuosituksensa (yleensä osin samat kuin viralliset suositukset), kuin viralliset tahot.

ja

10. Atkinsin dieetin nykyversio kohtuullisesti noudatettuna ei ole vaarallinen.

Tohon viimeiseen pointtiin haluan huomauttaa, että Atkins EI SUOSITA tyydyttyneitä rasvoja, vaikka moni Atkinsin dieetillä oleva näyttää niin uskovan ja vaikka Heikkilä niitä suosittaa. Samoin olen sitä mieltä, että teoriat, joilla Atkins perusteli dieettinsä toimivuutta, ovat osin tai eräiltä osin jopa kokonaan vääriä ja harhaanjohtavia.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Atkinsin loppuvaiheen (= loppuelämä) keskimäärin 60 g hh / päivä on liian vähän, mutta en myöskään usko, että monikaan sitä oikeasti noudattaa vaan että jos katsottaisiin oikeasti miten paljon pidempään atkinsin dieettiä noudattaneet saavat lopulta hiilareita kasvisten, maitotuotteiden laktoosin ja täysjyväviljatuotteiden muodossa, määrä on lähempänä (tai todennäköisesti yli) 100 g / vrk.

Perustan väitteeni sille, että normaalina päivänä, jolloin syön suhteellisen vähän viljatuotteita (esim. pelkän aamupuuron) enkä ollenkaan perunaa, MINÄ saan AINA vähintään 150 g hh.

Käytännön esimerkki siitä, miten saa 100 g hilaria kasaan:

3 x 2 dl maitoa

1 prk maitorahkaa

250 g mustikkaa

1 persikka

2 tomaattia

200 g keräkaalia

1 keskikokoinen sipuli

1 isohko paprika

30 g cashew pähkinää

YHTEENSÄ: 913 kcal, 101 g hh, 63 g pr, 28 g rs, 26 g kt

Pelkistä kasviksista (vajaa kilo) 53 g hiilaria

Home sweet home…

Jees, Italiasta on selvitty takaisin kotiin. Tämän aamun paino näytti 68,9 kg, mutta kun sentit olivat samat kuin ennen matkaa, en vedä tästä vielä mitään johtopäätöksiä, vaan katson maanantaihin asti näyttääkö kiloja oikeasti kertyneen lisää, vai onko lisäpaino esim. täyteen tuupattujen glykogeenivarastojen ansiota.

Hiilihydraattia nimittäin tuli syötyä olan takaa, samoin kuin rasvaa. Proteiinit jäivät vähemmälle, kun unohdin ottaa kotoa mukaan proteiinijauhetta. Hiilarit tulivat ensisijaisesti siis pastasta, hedelmistä ja leivästä sekä aamupalakekseistä ja -voisarvista. Rasvaa tirisivät kastikkeet, juustot ja makkarat sekä voisarvet. Proteiinia sai lähinnä vain päivällisen liha/kalaruoasta, makkarasta ja välipaloina syömistäni rahkaherkuista (Danonen vitalinea-sarjaa, ei löydy Suomesta).

Italialaisia naisia tuli tarkkailtua sillä silmällä niin rannalla kuin kaupungissa. Ei siis arvostellen vaan kiinnostuen siitä, mitä tyypillinen italialainen ruokavalio tekee vartalolle.

Tyypillisesti italialaiset syövät siis aamulla pari keksiä tai yhden voisarvi- tai pullatyyppisen leivonnaisen cappucinon kanssa. Seuraavan kerran syödään isohko lounas, yleensä pastaa ja joskus pastan lisäksi joku liharuoka. Illalla syödään isompi lounas, joka arkena koostuu vähintään pastasta ja erillisestä liharuoasta kasvisten kanssa (siis ensin syödään pasta ja vasta sen jälkeen syödään liharuoka kasvisten kanssa), viikonloppuisin ja juhlavammin syödessä alkupaloista (tyypillisesti grillattuja kasviksia, juustoa, makkaraa), pasta/risottoannoksesta, lihasta lisukkeiden kera (yleensä grillattuja kasviksia, salaatti tms, joskus paistettuja perunoita) ja jälkiruoasta (makea leivos/jäätelö) ja/tai hedelmistä. Aamiainen on ehkä noin 300-400 kcalia, lounas 700-1000 kcalia ja päivällinen helposti yli 800-1200 kcalia. Silmämääräisesti arvioiden päivän energiasta 35-40 % tulee rasvasta, 40-60 % hiilarista ja 5-10 % proteiinista.

Nuoret harrastavat yleensä 3-5 kertaa viikossa jotain ohjattua liikuntaa, tyypillisesti lentopalloa tai uintia (kyllä, ohjatusti). Nuoret, varsinkaan naiset, eivät juo kovinkaan paljon alkoholia (naisten dokaaminen on huonoa käytöstä!). Italialainen elehtii ja liikehtii tunnetusti erittäin runsaasti esim. suomalaiseen verrattuna (= myös tiedostamaton liikunta lisää energiankulutusta).

Nuoret ovat usein hyvin hoikkia, sukupuolesta riippumatta. Miehet ovat suomalaisessa mittakaavassa aika “naruja” — ts. rasvaprosentti on alhainen, mutta lihakset hyvin kehittymättömät. Naiset ovat samoin erittäin siroja ja hoikkia, mutta rasvaprosentti voi olla silti painoon nähden melko korkea. Naisilla lihaksia ei näy käytännössä koskaan, ei edes vatsassa (vaikka olisivat miten hoikkia).

Iän myötä paino alkaa väistämättä nousta liikunnan vähennyttyä perheen perustamisen ja työelämään siirtymisen myötä. Ne, jotka pysyvät hoikkina, pysyvät hoikkina nimenomaan syömällä mahdollisimman vähän, eivät liikkumalla runsaammin (= lihakset hyvin kehittymättömät). Kaikki vanhemmat ihmiset ovat enemmän tai vähemmän pulskia.

Suomalaiselle, säännölliseen syömiseen ja pienehköihin aterioihin tottuneelle paikallinen ruokailukulttuuri tuntuu ongelmalliselta. Kestää aikansa, ennen kuin oppii syömään hillitysti aterian alussa, niin ettei aterian loppuvaiheilla tule liian täysi olo. Erityisen hankalaa ruokamäärän hallinnan kannalta on usein täysin lihaton pasta ennen liharuokaa — kylläisyyden tunne tulee vasta paljon sen jälkeen, kun pastaa on mätetty naamaan yli oman tarpeen. Asiaa ei auta se, että pasta on usein hyvin rasvaista (vaikka rasva onkin oliiviöljyä), jolloin pienikin pasta-annos sisältää runsaasti rasvaa.

Joka aterialla runsain määrin tarjolla oleva alkoholi (lähinnä viini) ei myöskään edesauta suomalaisesta juomakulttuurista tulleen painonhallintaa. Viinistä saa äkkiä lisää energiaa ja alkoholi “turruttaa” sen verran, ettei välttämättä havaitse ylensyönnistä syntyvää epämukavuutta niin helposti.

Miten itse selvisin?

Olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Olin siis ruoanlaittokurssilla täyshoidossa, mikä tarkoitti sitä, että pystyin melko vähän vaikuttamaan aterioiden sisältöön. Varsinkin aluksi tulin syöneeksi nimenomaan pastaa liikaa, mutta loppua kohden aterioiden hallinta helpottui. Alkoholin pidin varsinkin loppuajasta täysin minimissä jo ihan sen takia, että pienikin alkoholiannos teki minut todella väsyneeksi.

Aamiaisella useimmiten skippasin tarjotun pulla-voisarvi-vaihtoehdon ja söin itse kaupasta ostamiani kuitumuroja (ei saa Suomesta, nyyh) maidon kanssa sekä Danonen rahkavalmistetta. Päivällä yritin syödä rahkaa ja hedelmiä, jotta en illalla söisi niin paljon.

Liikunnat menivät semiputkeen. Laskin, että jotta olisin saanut juoda ja syödä niin paljon kuin huvittaa, minun olisi pitänyt liikkua joka päivä kaksi tuntia. Periaatteessa se ei olisi ollut ongelma — aamulla tunnin lenkki ja biitsillä ollessa vartti uintia joka tunti. Käytännössä se oli ongelma, koska kolmantena päivänä sain vanhoista lenkkareista jalkaani rakon, jonka jälkeen seuraavana päivänä juostessani paljain jaloin rannalla hiekka hiersi iso- ja etuvarpaisiini ihan hervottomat rakot, jotka sattuivat merivedessä uidessa. Mukana matkassa olivat jumppakumit, joilla yritin tehdä edes jonkinlaista lihaskuntotreeniä.

Viimeiset neljä päivää olimme kaupungissa, jolloin ostoskaduilla ravaaminen jäi ainoaksi treeniksi.

—-

Matkalla tuli kyllä pohdittua omaa suhdetta ruokaan, terveelliseen ruokavalioon ja laihdutukseen/painonhallintaan. Jatkuva altistuminen erilaisille herkuille, ylenpalttisille ruoka-annoksille jne. herätti taas vanhan syöpön sisälläni. “Mitä väliä sillä on mitä mä täällä syön? Ainahan mä voin laihduttaa tulleet lisäkilot kotona?” Onneksi tällä kertaa mukana oli myös terveellisistä elämäntavoista kiinnostunut Kutri, joka pisti syöpölle kunniakkaasti hanttiin — herkuista saa kyllä nauttia, muttei ole mitään syytä antaa syömisten mennä överiksi.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa näiden sivujen ylläpitäminen ja ylipäätään oman Kutri kuntoon -projektin julkiseksi tekeminen vaikutti syömispäätöksiini edes jonkin verran.

Vielä New Yorkissa “terveellinen Kutri” vasta-argumentoi “syöppö-Kutrille”, että ensimmäinen suupala maistuu kuitenkin parhaalta, että vähempikin riittää, että on turhaa laihduttaa aina uudestaan samoja kiloja vain hetken mielijohteiden takia, jne. Tällä reissulla “terveellinen Kutri” käytti lisäargumenttina sitä, että antamalla itseni repsahtaa överisti lomalla annan minuun aggressiivisesti suhtautuville lisäaseita minua vastaan.

No, noin niin kuin järjellä ajatellen on suunnattoman tyhmää, turhaa ja omaa heikkoutta osoittavaa ajatella mitä joku ajattelee mun repsahduksistani. Tämä tyhmä tunnetila (“mitä muutkin sitten ajattelevat”) sai minut tietysti pohtimaan omaa suhdettani teihin, rakkaat (ja vähemmän rakkaat 🙂 lukijat, omaa suhdettani tähän sivustoon ja oman elämäntaparemonttini yksityisyyttä. Vielä New Yorkin matkalla en siis perustellut itselleni syömisten hallintaa sillä, “mitä muutkin sitten ajattelevat jos repsahdan?” Mistä tällainen muutos on tullut mieleeni?

Ajatusketju on taas hieman poukkoileva, kuten useimmiten mun tapauksessani.

Ekaksi tuli kuitenkin mieleen, että kun mun, Eijan ja Patrikin kirja tulee ulos ensi tammikuussa, mä joudun olemaan enemmän esillä sen tiimoilta. Ja koska kuva vaikuttaa ihmisiin enemmän kuin sanat, ei riitä että mä puhun järkeviä, vaan mun pitää myös näyttää hyvältä.

Media on aivopessyt meidät ihailemaan langanlaihaa naisvartaloa. Tiedän sen niiltä ajoilta, kun itse aloin lukea Muscle & Fitness Hersiä ja Oxygeniä, joiden naiset eivät ole luurangonlaihoja, vaan lihaksikkaita. He näyttivät silloin minun silmissäni niin isolta, vaikka olivat normaalipainoisia ja heidän rasvaprosenttinsa oli todennäköisempi matalampi kuin yhdelläkään mallilla. Toisaalta, kun sen jälkeen aloin tiedostaa oman naissilmäni “vääristyneisyyden”, huomasin että kiitos median aivopesun, vasta normaalipainorajojen alarajoilla tai jopa alapuolella olevat näyttivät minusta hoikilta, kun tukevasti normaalipainorajojen “keskellä” (esim. BMI 22) näyttivät siltä kuin olisivat normaalipainorajojen ylärajoilla.

No, on selvää, että epäilemättä mä en ole ainoa, jonka silmät ovat vääristyneet. Niinpä on oletettavaa, että jos ja kun joudun jossain puhumaan elämäntaparemontista ja laihdutuksesta, enkä todellakaan tule olemaan langanlaiha (vaikkakin tukevasti normaalipainoinen ja jopa painoon nähden kiinteä), ihmiset tulevat ajattelemaan “no mutta eihän toi ole itsekään mitenkään hirveän laiha”.

Ihmisluonnon tuntien oletan, että mitä paremmassa kondiksessa olen fyysisesti tammikuussa, sen paremmin edustan kirjani sanomaa.

No, tässä taas on kääntöpuolena se, että hirveä teholaihis olisi puolestaan vastoin nykyistä näkemystäni siitä, millainen on hyvä ja terveellinen elämäntapa. Lisäksi tiedän, että mikäli yritän vaatia itseltäni liikaa (kuten esim. 1500 kcalin dieettiä tai paria tuntia liikuntaa päivässä), väsyn hyvin nopeasti, jolloin seurauksena voi olla repsahdus entistä huonompiin elämäntaparemontoihin.

Ratkaisu: jatkaa samaan malliin kuin ennenkin, mutta yrittää välttää esim. lomilla, juhlissa jne. ns. takapakin ottamista.

Esimerkkinä siitä, miten ulkonäkö voi vaikuttaa sanoja enemmän on Antti Heikkilä, jota monet ovat kommentoineet väsähtäneen ja huonokuntoisen näköiseksi, dieetistään huolimatta (tai ehkä juuri siksi). Itse en ole Heikkilää vielä nähnyt missään (on tänään klo 14 uusintana tulevassa Voimalassa), joten mulla ei ole aiheesta omakohtaista näkemystä.

Toinen ajatuskuvio, mitä noi mun “mitä muut sitten ajattelevat” -ajatus herätti oli se, että oikeastaan vasta nyt olen alkanut tajuta, miten moni ihminen käy näitä sivuja lukemassa. Tätä ennen on ollut enemmän sellainen fiilis että mä kirjoittelen juttuja täällä omassa maailmassani johonkin virtuaaliseen avaruuteen ja jotkut virtuaaliset olennot ehkä näkevät nämä, ehkä eivät.

Kolmanneksi tulee mieleen että vaikka mä olen uskonut tähän asti pitäväni tätä sivua vain harrastuksena harrastusten joukossa, se lukijoineen on alkanut ehkä tulla turhan merkittäväksi mulle. Vaikka mä uskon vuorovaikutukseen ja vaikka mun mielestä on hyvä, että muut ihmiset voivat jotenkin vaikuttaa (koska jos ne eivät vaikuta, silloin on oikeasti niin tunnekylmä, ettei pysty vastaanottamaan mitään muilta — ei pahaa, muttei myöskään hyvää), mun mielestä on tärkeää valita huolella, millaisten ihmisten antaa itseensä vaikuttaa.

Miksi mä antaisin sellaisten ihmisten mielipiteiden, joita ja joiden vaikuttimia ja historiaa mä en tunne ja jotka eivät ennen kaikkea tunne mua kokonaisuutena, vaikuttaa siihen, mitä mä omassa yksityisessä elämässäni teen?

Vastaus: ei ole mitään syytä ottaa vastaan kenenkään muun kuin mun todella hyvin tuntevien ja mulle pelkkää hyvää toivovien ihmisten mielipiteitä musta ihmisenä ja mun elämästäni.

Johtopäätös: pitää tietoisemmin kriittinen suhde näihin sivuihin ja niiden synnyttämiin kommentteihin

No, tällaisia ajatuksia on mielessäni poukkoillut. Nyt alkaa se Voimala-ohjelma, johon muakin muuten pyydettiin, mutta olin (onneksi?) silloin vielä Italiassa. Veikkaan että mulle oli varattu “hysteerisen laskijan rooli”, jota nyt esittänee se Karita Tuomola. No, kohta sen näkee.

Home sweet home…

Jees, Italiasta on selvitty takaisin kotiin. Tämän aamun paino näytti 68,9 kg, mutta kun sentit olivat samat kuin ennen matkaa, en vedä tästä vielä mitään johtopäätöksiä, vaan katson maanantaihin asti näyttääkö kiloja oikeasti kertyneen lisää, vai onko lisäpaino esim. täyteen tuupattujen glykogeenivarastojen ansiota.

Hiilihydraattia nimittäin tuli syötyä olan takaa, samoin kuin rasvaa. Proteiinit jäivät vähemmälle, kun unohdin ottaa kotoa mukaan proteiinijauhetta. Hiilarit tulivat ensisijaisesti siis pastasta, hedelmistä ja leivästä sekä aamupalakekseistä ja -voisarvista. Rasvaa tirisivät kastikkeet, juustot ja makkarat sekä voisarvet. Proteiinia sai lähinnä vain päivällisen liha/kalaruoasta, makkarasta ja välipaloina syömistäni rahkaherkuista (Danonen vitalinea-sarjaa, ei löydy Suomesta).

Italialaisia naisia tuli tarkkailtua sillä silmällä niin rannalla kuin kaupungissa. Ei siis arvostellen vaan kiinnostuen siitä, mitä tyypillinen italialainen ruokavalio tekee vartalolle.

Tyypillisesti italialaiset syövät siis aamulla pari keksiä tai yhden voisarvi- tai pullatyyppisen leivonnaisen cappucinon kanssa. Seuraavan kerran syödään isohko lounas, yleensä pastaa ja joskus pastan lisäksi joku liharuoka. Illalla syödään isompi lounas, joka arkena koostuu vähintään pastasta ja erillisestä liharuoasta kasvisten kanssa (siis ensin syödään pasta ja vasta sen jälkeen syödään liharuoka kasvisten kanssa), viikonloppuisin ja juhlavammin syödessä alkupaloista (tyypillisesti grillattuja kasviksia, juustoa, makkaraa), pasta/risottoannoksesta, lihasta lisukkeiden kera (yleensä grillattuja kasviksia, salaatti tms, joskus paistettuja perunoita) ja jälkiruoasta (makea leivos/jäätelö) ja/tai hedelmistä. Aamiainen on ehkä noin 300-400 kcalia, lounas 700-1000 kcalia ja päivällinen helposti yli 800-1200 kcalia. Silmämääräisesti arvioiden päivän energiasta 35-40 % tulee rasvasta, 40-60 % hiilarista ja 5-10 % proteiinista.

Nuoret harrastavat yleensä 3-5 kertaa viikossa jotain ohjattua liikuntaa, tyypillisesti lentopalloa tai uintia (kyllä, ohjatusti). Nuoret, varsinkaan naiset, eivät juo kovinkaan paljon alkoholia (naisten dokaaminen on huonoa käytöstä!). Italialainen elehtii ja liikehtii tunnetusti erittäin runsaasti esim. suomalaiseen verrattuna (= myös tiedostamaton liikunta lisää energiankulutusta).

Nuoret ovat usein hyvin hoikkia, sukupuolesta riippumatta. Miehet ovat suomalaisessa mittakaavassa aika “naruja” — ts. rasvaprosentti on alhainen, mutta lihakset hyvin kehittymättömät. Naiset ovat samoin erittäin siroja ja hoikkia, mutta rasvaprosentti voi olla silti painoon nähden melko korkea. Naisilla lihaksia ei näy käytännössä koskaan, ei edes vatsassa (vaikka olisivat miten hoikkia).

Iän myötä paino alkaa väistämättä nousta liikunnan vähennyttyä perheen perustamisen ja työelämään siirtymisen myötä. Ne, jotka pysyvät hoikkina, pysyvät hoikkina nimenomaan syömällä mahdollisimman vähän, eivät liikkumalla runsaammin (= lihakset hyvin kehittymättömät). Kaikki vanhemmat ihmiset ovat enemmän tai vähemmän pulskia.

Suomalaiselle, säännölliseen syömiseen ja pienehköihin aterioihin tottuneelle paikallinen ruokailukulttuuri tuntuu ongelmalliselta. Kestää aikansa, ennen kuin oppii syömään hillitysti aterian alussa, niin ettei aterian loppuvaiheilla tule liian täysi olo. Erityisen hankalaa ruokamäärän hallinnan kannalta on usein täysin lihaton pasta ennen liharuokaa — kylläisyyden tunne tulee vasta paljon sen jälkeen, kun pastaa on mätetty naamaan yli oman tarpeen. Asiaa ei auta se, että pasta on usein hyvin rasvaista (vaikka rasva onkin oliiviöljyä), jolloin pienikin pasta-annos sisältää runsaasti rasvaa.

Joka aterialla runsain määrin tarjolla oleva alkoholi (lähinnä viini) ei myöskään edesauta suomalaisesta juomakulttuurista tulleen painonhallintaa. Viinistä saa äkkiä lisää energiaa ja alkoholi “turruttaa” sen verran, ettei välttämättä havaitse ylensyönnistä syntyvää epämukavuutta niin helposti.

Miten itse selvisin?

Olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Olin siis ruoanlaittokurssilla täyshoidossa, mikä tarkoitti sitä, että pystyin melko vähän vaikuttamaan aterioiden sisältöön. Varsinkin aluksi tulin syöneeksi nimenomaan pastaa liikaa, mutta loppua kohden aterioiden hallinta helpottui. Alkoholin pidin varsinkin loppuajasta täysin minimissä jo ihan sen takia, että pienikin alkoholiannos teki minut todella väsyneeksi.

Aamiaisella useimmiten skippasin tarjotun pulla-voisarvi-vaihtoehdon ja söin itse kaupasta ostamiani kuitumuroja (ei saa Suomesta, nyyh) maidon kanssa sekä Danonen rahkavalmistetta. Päivällä yritin syödä rahkaa ja hedelmiä, jotta en illalla söisi niin paljon.

Liikunnat menivät semiputkeen. Laskin, että jotta olisin saanut juoda ja syödä niin paljon kuin huvittaa, minun olisi pitänyt liikkua joka päivä kaksi tuntia. Periaatteessa se ei olisi ollut ongelma — aamulla tunnin lenkki ja biitsillä ollessa vartti uintia joka tunti. Käytännössä se oli ongelma, koska kolmantena päivänä sain vanhoista lenkkareista jalkaani rakon, jonka jälkeen seuraavana päivänä juostessani paljain jaloin rannalla hiekka hiersi iso- ja etuvarpaisiini ihan hervottomat rakot, jotka sattuivat merivedessä uidessa. Mukana matkassa olivat jumppakumit, joilla yritin tehdä edes jonkinlaista lihaskuntotreeniä.

Viimeiset neljä päivää olimme kaupungissa, jolloin ostoskaduilla ravaaminen jäi ainoaksi treeniksi.

—-

Matkalla tuli kyllä pohdittua omaa suhdetta ruokaan, terveelliseen ruokavalioon ja laihdutukseen/painonhallintaan. Jatkuva altistuminen erilaisille herkuille, ylenpalttisille ruoka-annoksille jne. herätti taas vanhan syöpön sisälläni. “Mitä väliä sillä on mitä mä täällä syön? Ainahan mä voin laihduttaa tulleet lisäkilot kotona?” Onneksi tällä kertaa mukana oli myös terveellisistä elämäntavoista kiinnostunut Kutri, joka pisti syöpölle kunniakkaasti hanttiin — herkuista saa kyllä nauttia, muttei ole mitään syytä antaa syömisten mennä överiksi.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa näiden sivujen ylläpitäminen ja ylipäätään oman Kutri kuntoon -projektin julkiseksi tekeminen vaikutti syömispäätöksiini edes jonkin verran.

Vielä New Yorkissa “terveellinen Kutri” vasta-argumentoi “syöppö-Kutrille”, että ensimmäinen suupala maistuu kuitenkin parhaalta, että vähempikin riittää, että on turhaa laihduttaa aina uudestaan samoja kiloja vain hetken mielijohteiden takia, jne. Tällä reissulla “terveellinen Kutri” käytti lisäargumenttina sitä, että antamalla itseni repsahtaa överisti lomalla annan minuun aggressiivisesti suhtautuville lisäaseita minua vastaan.

No, noin niin kuin järjellä ajatellen on suunnattoman tyhmää, turhaa ja omaa heikkoutta osoittavaa ajatella mitä joku ajattelee mun repsahduksistani. Tämä tyhmä tunnetila (“mitä muutkin sitten ajattelevat”) sai minut tietysti pohtimaan omaa suhdettani teihin, rakkaat (ja vähemmän rakkaat 🙂 lukijat, omaa suhdettani tähän sivustoon ja oman elämäntaparemonttini yksityisyyttä. Vielä New Yorkin matkalla en siis perustellut itselleni syömisten hallintaa sillä, “mitä muutkin sitten ajattelevat jos repsahdan?” Mistä tällainen muutos on tullut mieleeni?

Ajatusketju on taas hieman poukkoileva, kuten useimmiten mun tapauksessani.

Ekaksi tuli kuitenkin mieleen, että kun mun, Eijan ja Patrikin kirja tulee ulos ensi tammikuussa, mä joudun olemaan enemmän esillä sen tiimoilta. Ja koska kuva vaikuttaa ihmisiin enemmän kuin sanat, ei riitä että mä puhun järkeviä, vaan mun pitää myös näyttää hyvältä.

Media on aivopessyt meidät ihailemaan langanlaihaa naisvartaloa. Tiedän sen niiltä ajoilta, kun itse aloin lukea Muscle & Fitness Hersiä ja Oxygeniä, joiden naiset eivät ole luurangonlaihoja, vaan lihaksikkaita. He näyttivät silloin minun silmissäni niin isolta, vaikka olivat normaalipainoisia ja heidän rasvaprosenttinsa oli todennäköisempi matalampi kuin yhdelläkään mallilla. Toisaalta, kun sen jälkeen aloin tiedostaa oman naissilmäni “vääristyneisyyden”, huomasin että kiitos median aivopesun, vasta normaalipainorajojen alarajoilla tai jopa alapuolella olevat näyttivät minusta hoikilta, kun tukevasti normaalipainorajojen “keskellä” (esim. BMI 22) näyttivät siltä kuin olisivat normaalipainorajojen ylärajoilla.

No, on selvää, että epäilemättä mä en ole ainoa, jonka silmät ovat vääristyneet. Niinpä on oletettavaa, että jos ja kun joudun jossain puhumaan elämäntaparemontista ja laihdutuksesta, enkä todellakaan tule olemaan langanlaiha (vaikkakin tukevasti normaalipainoinen ja jopa painoon nähden kiinteä), ihmiset tulevat ajattelemaan “no mutta eihän toi ole itsekään mitenkään hirveän laiha”.

Ihmisluonnon tuntien oletan, että mitä paremmassa kondiksessa olen fyysisesti tammikuussa, sen paremmin edustan kirjani sanomaa.

No, tässä taas on kääntöpuolena se, että hirveä teholaihis olisi puolestaan vastoin nykyistä näkemystäni siitä, millainen on hyvä ja terveellinen elämäntapa. Lisäksi tiedän, että mikäli yritän vaatia itseltäni liikaa (kuten esim. 1500 kcalin dieettiä tai paria tuntia liikuntaa päivässä), väsyn hyvin nopeasti, jolloin seurauksena voi olla repsahdus entistä huonompiin elämäntaparemontoihin.

Ratkaisu: jatkaa samaan malliin kuin ennenkin, mutta yrittää välttää esim. lomilla, juhlissa jne. ns. takapakin ottamista.

Esimerkkinä siitä, miten ulkonäkö voi vaikuttaa sanoja enemmän on Antti Heikkilä, jota monet ovat kommentoineet väsähtäneen ja huonokuntoisen näköiseksi, dieetistään huolimatta (tai ehkä juuri siksi). Itse en ole Heikkilää vielä nähnyt missään (on tänään klo 14 uusintana tulevassa Voimalassa), joten mulla ei ole aiheesta omakohtaista näkemystä.

Toinen ajatuskuvio, mitä noi mun “mitä muut sitten ajattelevat” -ajatus herätti oli se, että oikeastaan vasta nyt olen alkanut tajuta, miten moni ihminen käy näitä sivuja lukemassa. Tätä ennen on ollut enemmän sellainen fiilis että mä kirjoittelen juttuja täällä omassa maailmassani johonkin virtuaaliseen avaruuteen ja jotkut virtuaaliset olennot ehkä näkevät nämä, ehkä eivät.

Kolmanneksi tulee mieleen että vaikka mä olen uskonut tähän asti pitäväni tätä sivua vain harrastuksena harrastusten joukossa, se lukijoineen on alkanut ehkä tulla turhan merkittäväksi mulle. Vaikka mä uskon vuorovaikutukseen ja vaikka mun mielestä on hyvä, että muut ihmiset voivat jotenkin vaikuttaa (koska jos ne eivät vaikuta, silloin on oikeasti niin tunnekylmä, ettei pysty vastaanottamaan mitään muilta — ei pahaa, muttei myöskään hyvää), mun mielestä on tärkeää valita huolella, millaisten ihmisten antaa itseensä vaikuttaa.

Miksi mä antaisin sellaisten ihmisten mielipiteiden, joita ja joiden vaikuttimia ja historiaa mä en tunne ja jotka eivät ennen kaikkea tunne mua kokonaisuutena, vaikuttaa siihen, mitä mä omassa yksityisessä elämässäni teen?

Vastaus: ei ole mitään syytä ottaa vastaan kenenkään muun kuin mun todella hyvin tuntevien ja mulle pelkkää hyvää toivovien ihmisten mielipiteitä musta ihmisenä ja mun elämästäni.

Johtopäätös: pitää tietoisemmin kriittinen suhde näihin sivuihin ja niiden synnyttämiin kommentteihin

No, tällaisia ajatuksia on mielessäni poukkoillut. Nyt alkaa se Voimala-ohjelma, johon muakin muuten pyydettiin, mutta olin (onneksi?) silloin vielä Italiassa. Veikkaan että mulle oli varattu “hysteerisen laskijan rooli”, jota nyt esittänee se Karita Tuomola. No, kohta sen näkee.

Eli tossa suorempi linkki siihen Lauren Greenfieldin kauneutta koskevaan kuvasarjaan. Valitse se “American Beauty” ja tsekkaa slideshow:n lisäksi tekstit, jossa selitetään kuvaajan tekemät havainnot. Mieeeeelenkiintoista! Suosittelen naiseudesta/tyttöydestä/jenkkikulttuurista kiinnostuneita tsekkaamaan myös muut kuvakertomukset.

Uskomatonta! Siis se, miten joskus kun ottaa jonkun teeman esiin, yhtäkkiä alkaa törmäillä suoraan siihen liittyviin asioihin.

Väsätessäni noita vikoja viikkoraportteja ennen reissua katsoin televisiosta SexTV:tä, jossa yllättäen käsiteltiin “Girl Culturea” valokuvissaan käsittelevää naisvalokuvaajaa Lauren Greenfieldiä. Yksi hänen kuvauskohteistaan oli ollut New Yorkilainen malli, jonka elämää kuvaaja oli seurannut viikon ajan nähdäkseen tuoko valta kauneutta. Ikävä kyllä tossa jutussa ei otettu aiheesta muita kommentteja kuin se, että kauneus toi selvästi jotain etuja: pääsi helpommin klubeihin ja sai helpommin vapaan taksin, mutta vastaavasti menetti yksityisyyttään, kun jengi työntäytyi paljon enemmän seuraan kuin vähemmän kauniilla. Toisaalta sama kuvaaja oli kuvannut lapsia ylipainoisten lasten leirillä ja sielläkin kauneimmat (ja vähiten ylipanoiset?) leirillä poikien suosiossa olevat tytöt muodostivat oman ryhmänsä, johon he eivät ottaneet mukaan vähemmän kauniita ja vähemmän suosittuja ylipainoisia. Ts. (kuvaajan sanoin) he käyttäytyivät yhtä sikamaisesti muita ylipainoisia kohtaan kuin mitä todennäköisesti heidän omissa kouluissaan heitä kohtaan käyttäydyttiin. Samoin kiintoisia oli kuvasarja strippareista, joiden pukuhuoneen peilissä luki “arvostan sitä, mitä teen” ja sitten siinä oli leikattu kuvia erilaisista malleista yms.

Hassua on muuten sekin, että “luin” New Yorkissa käydessäni yhden ton kuvaajan valokuvakirjan (= siinä oli myös tekstiä kommentoimassa kuvia) — siinä aiheena oli lapsuus ja nuoruus Hollywoodin hienoimmissa osoitteissa. Jälkeenpäin harmitti, etten ostanut ko. kirjaa, mutta siinä vaiheessa matkalaukku oli jo aika täynnä.

No, samassa ohjelmassa oli myös juttua kuvaaja Lynn Bianchista, joka ottaa unenomaisia kuvia erikokoisista naisista. Teemana ruoka, kehonkuva jne. Kuvasarjan nimi on “Heavy in White” ja kuvillaan Bianchi yrittää saada meidät ajattelemaan ruumiinkuvaamme, suhdetta ruokaan, ylipäätään naiskehoon jne.

Jees, nyt laittamaan päivityksiä nettiin.

Heh,

hyvät tiitykset tuli kirjoitettua viime yönä. Juu ei, en ihan itsekään ole varma mikä mun varsinainen pointtini oli. Enkä ollut myöskään kännissä, ainoastaan väsynyt.

Ehkä vähän vois vielä jatkaa tosta kauneusaiheesta. Jokunen viikko sitten tuli juttua Playboyn perustajasta Hugh Hefneristä. Dokkari oli kai Hefnerin itsensä tuottama joten näkökulma oli vähintäänkin Hefiä mairitteleva. Hef on n. 70-vuotias (tai jotain) ja sillä on n. 5-6 nuorta “tyttöystävää”, jotka asuvat sen kanssa Playboy-kartanossa. No, menemättä sen kummemmin koko kuvion moraalisiin aspekteihin, yksi hämmentävä juttu mikä pisti silmään oli se, että kun kuvaruudussa koko ajan pyöri hyvin samantyyppisiä vaaleita isosilmäisiä, -suisia ja -rintaisia kaunottaria, hyvin pian (siis n. 5-10 minuutissa) niiden kauneus kärsi jonkinlaisen inflaation. Mitenköhän sen nyt selittäisin? Siis yhtäkkiä niistä naisista ei enää ajatellut “ooh, onpa kauniita naisia” vaan “ooh, onpa kaikki samannäköisiä naisia”.

Eilisissä julkkisbileissä oli vähän samankaltainen tunnelma — kaikki ne geneeriset kaunottaret turruttivat hyvin äkkiä silmän niin, että kaikki (ehkäpä minä mukaanlukien :-D) näytti samalta — jolloin ainoastaan erikoisemman näköiset, ei välttämättä klassisen kauniit, mutta omista lähtökohdistaan kaiken irti ottaneet kaunottaret osuivat enemmän silmään ja näyttivät tavallaan jopa kauniimmalta kuin samannäköinen blondilauma.

Kauneus on katsojan silmässä. Jokainen äiti on lapsensa silmissä maailman kaunein nainen (omani mukaanlukien :-). Mikä sitten tekee toisesta ruman ja toisesta kauniin isomman joukon silmissä? Onko päähämme asetettu (esim. mainosten ja televisio-ohjelmien voimin) joitain absoluuttisia kauneusihanteita? Mahdollisesti — tai sitten kaikki onkin vain biologiaa. Jossain (vai olisiko niitä jopa useampi) tutkimuksessa havaittiin, että ihmissilmää miellyttävät eniten tietty matemaattinen säännöllisyys toisen ihmisen kasvoissa. Mitä lähemmäs tätä geometristä ihannetta jonkun kasvot osuvat, sitä kauniimpana häntä pidetään.

Itse olen itseasiassa aikoja sitten ajatellut, että normaalioloissa, siis kun ei puhuta mistään koiranäyttelyä muistuttavista kauneuskilpailuista, pitäisi mieluummin puhua siitä onko joku miellyttävännäköinen eikä niinkään siitä, onko joku kaunis. Väitän, että ihmisiä, joita valtaosa pitäisi kauniina, on huomattavasti vähemmän kuin ihmisiä, joita pidämme miellyttävännäköisenä. Miellyttävä ulkonäkö lähtee mielestäni nimenomaan sisältäpäin: ihmisen ilmeistä, tavasta jolla hän vastaa katseeseen, hymyilyherkkyydestä jne. — tietynlaisesta läsnäolosta ja tavasta, jolla reagoi muihin. Jotenkin tästä tulee mieleen siskon muutaman kuukauden ikäinen tyttö, joka reagoi hymyllä nimenomaan kasvoihin, jotka hymyilevät.

Miksi ylipäätään kiinnittää mitään huomiota ulkonäköön? Koska se on ensimmäinen asia, mihin muut väkisinkin kiinnittävät huomiota. Ennen kuin olet ehtinyt useammalla lauseella tai teolla paljastaa todellista luonnettasi, ulkonäkösi on ainoa mihin he edes voivat kiinnittää huomiota. Ulkonäölläsi vaikutat siihen, mikä on ihmisten ensivaikutelma sinusta — myöhemmin vaikutelmaa voi korvata.

No, minun ulkonäköni on muuttunut melkoisesti vuosien mittaan — olen laihtunut, jolloin kasvonpiirteni ovat tulleet eri tavoin esiin. Poissa on kammottava lyhyehkö afropermanentti ja tilalla pitkät hulmuavat hiukset (= kiitos aikojen, kun ei kertakaikkiaan ollut varaa käydä kampaajalla :-). Poissa on huono iho ja tökeröt meikkausyritykset, jotka eivät korostaneet parhaita puoliani. Ennen kaikkea poissa on hymytön, todennäköisesti aika torjuva ilme, jonka kuvittelin olevan jotenkin salaperäinen tjmv.

Todennäköisesti läheisteni silmissä en ole muuttunut juurikaan ja silloin kun laahustan Prisman käytäviä tukka sekaisin, meikittömänä pilkkihaalareissa, ero entiseen ei ole niin radikaali. Mutta meikatessani ja muutenkin laittautuessani baari-iltaa varten, ulkoinen olemukseni muuttuu melko radikaalisti. Mulle meikkaaminen ja hiusten laittaminen tuo samanlaisia fiiliksiä kuin lapsuusaikojen prinsessaleikit. Nyt vain leikin prinsessan sijaa olevani seksikäs blondi. Kaikkein hauskin leikinvaihe on kotona, kun ihmettelen itseäni peilin edestä (“vau, olenko minä muka tuo?”). Muiden eteen mennessäni olenkin sitten lähinnä ihmeissäni, kun ulkonäön muuttaminen muuttaa niin rajusti ihmisten suhtautumista — kun itse koen olevani meikin alla täsmälleen sama ihminen kuin ennenkin.

Miten ihmisten suhtautuminen on sitten muuttunut? Kun olen laittautunut, miehet ylipäätään havaitsevat minut herkemmin kuin ennen ja huomio on poikkeuksetta positiivista (siis ainakin siihen asti kun avaan suuni… :-D). Naisten suhtautuminen on vähemmän yksiselitteistä. Itsevarmat, miellyttävännäköiset naiset suhtautuvat selvästi positiivisemmin kuin aikaisemmin. Joidenkin kohdalla tulee jopa mieleen, että “olisiko toi edes huomannut mua jos näyttäisin samalta kuin 10 vuotta sitten”. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat selvästi onnettomia oman ulkonäkönsä kanssa (kyllä, usein ylipainoiset), suhtautuvat minuun vihamielisemmin kuin ennen. Eivät aina, mutta hyvin paljon useammin kuin ennen. Tämä on itseasiassa vieläkin hämmentävämpää kuin miesten positiivinen huomio. Näitä laitetumpaan olemukseeni lähtökohtaisesti tylysti suhtautuvia, ei-vielä-omaa-kauneuttaan-löytäneitä ihmisiä kohdatessa tekee aina mieli sanoa: “hei, mä tiedän miltä susta tuntuu — en mä ole aina ollut tämännäköinen — älä vihaa mua vain ulkonäön takia”.

Samalla herää kysymys, miten olen itse mahtanut suhtautua ulkomaailmaan silloin kun koin (ja olinkin) ruma, ylipainoinen ja onneton. Olenko ehkä itse ollut yhtä tyly kuin jotkut kohtaamani naiset? Onko mahdollista, että arkuudestani/heikosta itsetunnosta johtuva torjunta on ajanut mahdolliset ihailijaehdokkaat kauas ennen kuin olen edes avannut suutani? Ehkä, tosin väitän, että tietty mies- ja miksei naisryhmäkin ei normaalioloissa kiinnitä hirveästi huomiota ihmisiin, jotka ovat “heidän tasonsa alapuolella”. Ehkä kyse on puhtaasta luonnonvalinnasta — tai sitten vain lähtökohtaisesti pinnallisesta elämänasenteesta. (Disclaimer: en pidä pinnallista elämänasennetta välttämättä yhtään sen huonompana kuin syvällistäkään.)

Mitä sitten tapahtuu, kun avaan suuni, onkin eri asia. Olen edelleen sosiaalisesti sairaan kömpelö (suku kutsuu mua lihakirveenheiluttajaksi 🙂 ja koska huomaan edelleen lähteväni siitä, että ihmiset eivät kiinnitä muhun mitään huomiota (koska niin on ollut valtaosan aikuisiästäni), huomaan ihan liian usein käyttäytyväni vielä hieman päällekäyvästi — ainakin jos vastapuoli on sellainen, johon haluan tehdä vaikutuksen. En tällöin välttämättä käyttäydy aggressiivisesti, mutta niin, etten ehkä anna toiselle tilaa vaan vyöryn (henkisesti) hänen ylitseen puhumalla paljon (ja lujalla äänellä), esittämällä runsaasti nokkelia ja teräviä kommentteja, haastamalla henkilön keskusteluun tai väittelyyn jne. Ulkomaalaisten kanssa tämä harvemmin on mikään ongelma, mutta moni suomalainen on raportoinut ensin säikähtäneensä: “mikä toi tyyppi on”. Kornia on tietysti se, että normaalisti, kun minun ei tarvitse enää todistaa mitään, olen hyvin rauhallinen, leppoisa ja leikkisä, annan huomattavasti enemmän tilaa jne. Ts. antamani ensivaikutelma on täysin eri kuin se, mitä todellisuudessa olen. Ikävä kyllä niille, jotka eivät koskaan pääse ensivaikutelmaa eteenpäin (=> hyvännäköinen outo tyyppi).

“Outo tyyppi” on muuten ilmaus, jota todella monet ovat käyttäneet minusta saamastaan ensivaikutelmasta. Siis tyyliin: “eka mä ajattelin että tosi outo tyyppi, mut sitten kun mä opin tuntemaan sua mä tajusinkin että sähän oot ihan tosi nasta mimmi”… 😀

Jaaha — tämäkin meni taas ihme ajatuksenvirraksi. No, mitä ehkä haluaisin teidän, rakkaat lukijat (= nyt kun ehkä jotenkin tajuan teidän olevan siellä… hah hah haa :-D) miettivän on se, millaisen ensivaikutelman te ehkä annatte a) ulkoisella olemuksellanne, b) puheillanne ja käytöksellänne. Ja ehkä sitä, miten kohdatessanne muita teette heidän ulkonäöstään mahdollisesti myös vääriä johtopäätöksiä.

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan välillä prinsessaleikkiä tai sikopaimenleikkiä (= laittautuu mahdollisimman kauniiksi / mahdollisimman rumaksi tai mitäänsanomattomaksi). Hämmästykää, miten vieraiden (ja joskus jopa tuttujen) ihmisten käytös teitä kohtaan voi muuttua. Ehkä ihmiset eivät ole olleet niin välinpitämättömiä siksi, että olisitte mitättömiä kokonaisuutena tai ihmisinä, ainoastaan koska ulkonäkönne ei ole kiinnittänyt heidän huomiota. Ehkä joku ei ole ollut sinulle ystävällinen siksi, että pitää sinusta ihmisenä, vaan koska ulkonäkösi (= ei-kaikkein-kaunein-sinä) ei ole muodostanut hänelle uhkaa.

Ja kyllä, tämä kaikki todellakin liittyy laihduttamiseen. Moni, varsinkin runsaammin laihduttava, ei osaa varautua siihen, miten ihmisten suhtautuminen heihin muuttuu pelkän ulkonäön muutoksen myötä — niin hyvässä kuin pahassa. Monelle voi olla shokki huomata, miten paljon heidän ulkonäkönsä oikeasti ratkaisee sen, miten muut (varsinkin vieraammat ihmiset) heihin suhtautuvat. Monelle saattaa tulla katkera olo: “ettekö te näe, että mä olen ihan sama ihminen, jolla te ennen tympeilitte/jota te ette ennen edes nähneet ja nyt olette ystävällisiä”. Ikävää, mutta totta.

HYVIN hämmentävää…

Tulin just Helsingissä jossa olin eka broidin avecina jonkun uuden pintaliitonraflan avajaisissa ja sitten roudasin yksistä kirjanjulkkareista mammani miehineen kotiin (= en yleensä harrasta baarien avajaisia, mutta löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla). No, toi pintaliitorafla oli tietysti täynnä kaikennäköisiä todellisia julkkiksia, siis varsinaista seiskapäiväälehden vakiokamaa. Itse en pidä itseäni minkäänasteisena “julkkiksena”, siksi hämmennykseni oli suuri, kun ekaa kertaa joku tunnisti mut mun kotisivujen (tai lehtijuttujen) perusteella — tai tarkemmin sanottuna kaksi eri ihmistä, joista toinen oli toimittaja (= tunnistaminen ymmärrettävää) ja toinen henkilö, jota nuorempana olen kovasti ihaillut (= tunnistaminen erittäin hämmentävää).

Joo, voi ehkä kuulostaa jostain teistä ihmeelliseltä, mutta oikeasti — ennen tätä mulle ei ole koskaan kunnolla konkretisoitunut se, että jotkut mulle ihan vieraat (ja vieraaksi jäävät) ihmiset lukevat täällä mun juttujani. Totta kai moni tuttu on kertonut käyneensä mun sivuilla, mutta ne on ihmisiä, joihin olen tutustunut aiemmin. Mutta että joku ihan vieras tunnistaa… Kummallista.

No, noiden tämän päivän kommenttien perustella jotkut pitävät mua jonain kaikkien ulkonäkökeskeisten narsistien virallisena symbolina tms. mikä mun omassa henkilökohtaisessa maailmassa tuntuu todella hassulta — varsinkin kun kommentoijat olivat oikeasti mua paljon hoikemmassa/trimmatummassa kunnossa olevia tyyppejä ja tod. näk. esim. käyttäneet tänäänkin enemmän aikaa ulkonäkönsä miettimiseen kuin minä (mulla illan vaatevalintojen tärkein kriteeri oli löytää vaate, joka ei haissut liikaa hieltä… :-D).

Okei, myönnetään: Kutri kuntoon -vuoden alussa ja sitä viime vuonna miettiessäni mun ensimmäinen konkreettinen tavoitteeni oli päästä eroon lopullisesti persläskeistä (näin kauniisti sanottuna). Siis näyttää itselleni, että niistä (ja samalla symbolisesti muistakin traumoista) voi päästä eroon. Että kaikki on mahdollista.

Tässä vuoden mittaan tavoite on kuitenkin muuttunut: ulkonäkö on jäänyt toissijaiseksi yleisen hyvinvoinnin ja fyysisen kunnon (= kestävyys, voima, jaksaminen jne.) rinnalla. Tossa eilen illalla just ajattelin jonkun jotain viestiä lukiessani, että “niin, jos nyt tiputtaisin ruokakalorit 1500-1600 kcaliin (= ei olisi vielä liian vähän kulutukseen nähden) ja liikkuisin tunnin päivässä, niin noi loputkin läskit olisivat about kuukaudessa poissa”. Muuten hyvä, mutta en HALUA syödä niin vähän. Tunti liikuntaa päivässä sen sijaan on hyvä tavoite jo ihan terveyden kannalta (= kyllä, jotkut lääkärit ovat sitä mieltä että puoli tuntia ei riitä vielä mihinkään eli tunti ei vielä ole edes paljon liikuntaa). Siis minä, joka olen joskus todellakin laihduttanut parissa kuukaudessa 10 kiloa pois syömällä noin 900-1200 kcalia päivässä ilman että on tehnyt heikkoakaan (tai on tehnyt, mutten silloin sitä tajunnut :-D).

Kieltämättä tuntuu todella kummalliselta huomata ajattelevansa näin — siis tietävänsä, että jos vähän viitsisin vaivata itseäni, voisin saavuttaa nopeasti jotain sellaista, mistä olen haaveillut noin 13-vuotiaasta asti — mutta en viitsi. Tai ehkä vitsinä onkin nyt se, että kun tietää että halutessaan voi rutistaa noi loput äkkiä pois, nautiskelee siitä, että tekee sen hitaasti, ilman kärsimystä?

Ehkä vuosi sitten jossain lehdessä haastateltiin julkkiksnaisia näiden vartalotyytyväisyydestä (joo, tiedän kirjoittaneeni tästä aiemminkin). Jokainen vastasi, ettei ole täysin tyytyväinen vartaloonsa — siis upeimmat mallitkin olisivat löytäneet vartalostaan parantamisen varaa. Itse olen jo varsin tyytyväinen vartaloni ulkonäköön ja erittäin tyytyväinen sen suorituskykyyn. Luotan siihen, että loputkin turhat löllyt lähtevät ajan myötä pois.

Tunnen, että tämä vartalo on minä — eikä vain ahdistava vankila, jonka sisälle minuuteni on vangittu. Rakastan vartaloni voimaa (erityisesti hyppiessäni korkealle ilmaan vain huvin vuoksi! :-), rakastan rasvan alta kuoriutuneita lihaksiani, rakastan kehoni vakautta ja terveyttä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen on ihmeellistä havainta, että minun on hyvä olla itsessäni.

Kauneus on mielenkiintoinen kokemus. Koko teini-ikäni olin ruma niin todistajalausuntojen (= mua haukkuvat koulukiusaajat, hyljeksivät pojat ja omat veljet) kuin oman kokemuksen mukaan. Ja nyt myöhemmin omia kuvia katsoessa näen etten kyllä ollut silloin mikään ruusu. Enemmän kuin resursseista kyse taisi kuitenkin olla siitä, miten niitä hyödynsin. Anyway, valtaosan — ja nimenomaan alkuosan — elämästäni naisena olen ollut tilassa, jossa en ole juuri (= yhtään) kuullut kehuja ulkonäöstäni. Älykkyydestäni, nokkeluudestani, keskustelutaidostani jne. kylläkin. Niinpä joskus nuorempana ajattelin, että “olisipa hienoa jos joku pitäis mua vaihteeksi kauniina, vaikkei edes älykkäänä”. Jokunen viikko takaperin eräs mies sanoi minulle jotain tyyliin: “kyllä me uskotaan että sä olet älykäs, vaikka sä olet niin kaunis” tms. Menin sanattomaksi, koska mitään tällaista en ollut koskaan ennen kuullut.

Ei, en tunne itseäni enää rumaksi, mutta koko tämä “kauniina oleminen” on jotain niin uutta, etten osaa vielä ottaa sitä itsestäänselvyytenä. Kun kohtaan uusia ihmisiä, kohtaan heidät samalla tavalla kuin pitäessäni vielä ruma — pätien ensisijaisesti älyllä, koska en ole tottunut käyttämään ulkonäköä hyväkseni. Kun ajattelen omia hyviä puoliani, ajattelen aina ensimmäiseksi älyäni, en ikinä ulkonäköäni. Siksi onkin erittäin hämmentävää huomata, miten ihmiset yhtäkkiä arvottavatkin mut ulkonäön kautta — siis tyyliin: “olet kaunis, se riittää” — ja ovat jotenkin epäuskoisia, kun esim. kuulevat miten hemmetisti mä olen ehtinyt jo tähän ikään mennessä tekemään kirjoitustöitä, jotka vaativat edes jonkinasteista älykkyyttä.

Kuulin kerran yhdestä hyvin kauniista naisesta sanottavan: “sen ensimmäinen tavoite on todistaa, että se on muutakin kuin kaunis”. Itselläni on ehkä ollut vuosikausia tavoitteena todistaa, että olen muutakin kuin älykäs ja nokkela. Äitini, joka nuorena oli hyvin hoikka, kaunis ja kurvikas ja joutui oikeasti potkimaan rumimpia ihailijoita pois (= voitte uskoa miten kiva stoori kuulla 14-17-vuotiaana ylipainoisena, rinnattomana ja finninaamaisena poikien vihaamana… :-D), väitti antaneensa itsensä lihoa huomatessaan ensimmäistä kertaa hänen raskaaksi tultuaan miten ihmiset ensimmäistä kertaa suhtautuivat häneen älykkäänä olentona eikä vain kauniina barbinukkena. Lihomisen (ja muun ulkonäön laiminlyömisen) myötä äitini otettiinkin vakavasti yliopiston tutkijapiireissä — ainakin siihen asti kun kävi ilmi, että äiti oli salaa kirjoittanut naisten viihderomaaneja… 😀

(* Ja tähän taas disclaimer: aina silloin tällöin joku keksii että “laihdutusintoni” johtuu siitä, että pelkään tulevani samanlaiseksi kuin edelleenkin hyvin ylipainoinen äitini. En ole vielä koskaan pelännyt niin käyvän, koska olemme ruumiinrakenteeltamme, hormonitoiminnaltamme jne. täysin erilaisia — jos joku lähiomainen on vaikuttanut laihdutusintooni, niin sisarukseni, jotka ovat kaikki erittäin hoikkia — jopa se veli, joka fysiologialtaan muistuttaa kaikkein eniten mua. *)

Weird… Mihin se perustuu, että ihmistä (= naista) niin helposti arvostetaan JOKO hänen älynsä TAI hänen kauneutensa tähden ja siis aina niin päin, että jos on kaunis, ei voida pitää älykkäänä (eikä niinpäin, että jos olisi älykäs, sivuutettaisiin kauneus)? Vai onko oikeasti edes niin? Ehkä olen vain törmännyt vääriin ihmisiin ja jossain on joukko ihmisiä, jotka uskovat defaultina (= ilman että tarvitsee erikseen joka kerta todistaa) että kauneus ja äly eivät mitenkään sulje toisiaan pois tai oikeastaan edes liity toisiinsa. Että ollakseen älykäs naisen ei tarvitse olla ruma tai että kauneus ei tarkoita automaattisesti tyhjää päätä? Mieti: kun näet jossain kauniin naisen, ajatteletko ensimmäiseksi että “toi on varmaan myös aika älykäs”?

Toisaalta, jos ihminen tottuu selviämään pienestä asti yhdellä “aseella” — esim. kauneudella, niin onko niin, ettei hän välttämättä viitsi kehittää muita aseitaan (kuten älyä)? Onhan munkin hyvin hankala oikeasti käyttää ulkonäköä hyväksi, kun olen tottunut niin kauan selviämään pelkällä älyllä ja terävyydellä.

Jep jep, väsyksissä kirjoitettua sekavaa tilitystä. Ja sitten vastuuvapauslausekkeet: ei, en pidä itseäni mitenkään mielettömän kauniina, mutta katson olevani nykyään lähtökohtiini nähden kauniimpi kuin koskaan ennen (= mikä ei välttämättä todista yhtään mitään :-). Ei, en ole loukkaantunut tms. jos joku oikeasti ajattelee minusta “olet kaunis, se riittää”, en vain tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Ei, en pidä itseäni mitenkään huippuälykkäänä, mutta vuosikausia se vähä äly, joka mulla on, on ollut ainoa “aseeni” ihmissuhdemarkkinoilla (ja voin kertoa, ettei se ole ollut mikään kauhean häävi ase :-D). Jne.

Joo enkä oikeasti edes tarkemmin ajatellen tiedä mitä oikeastaan on kauneus, mikä tekee jostain kauniin ja jostain toisesta vähemmän kauniin enkä ole sitä mieltä että kaikkien pitäisi olla kauniita — tai edes älykkäitä — saati molempia yhtä aikaa jne. Kunhan pohdiskelin näitä asioita aikani kuluksi ja aivojani vaivatakseni (=> pysyvät toimintakykyisenä pidempään :-D).

Ja sit vielä joku kohottava loppuajatus: toivon, että jokainen nainen voisi tuntea olonsa kotoisaksi omassa kehossaan ja rakastaa itseään sellaisena kuin on — ja tulla rakastetuksi sellaisena kuin on.


Miten esi-isät oikeasti söivät?

Lueskelin tota lihavuus – ongelma ja hoito -kirjaa ja silmiin pisti pari uutta juttua.

Jotkut vähähiilarisia dieettejä kannattavathan vetoavat siihen että viljatuotteet ovat kuuluneet ruokavalioomme vasta viimeiset 10 000 vuotta sitten. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esi-isämme olisivat olleet vähähiilarisella ruokavaliolla — päinvastoin kivikauden ihmisten ruokavalio poikkeaa rajusti esim. Atkinsin dieetistä.

Esi-isämme saivat nykytietämyksen mukaan energiaa seuraavasti [hakasulkeissa nykyihmisten suositeltu saanti]:

40-50 % hiilarista [55-60 %]
30 % proteiinista (käytännössä 2,5-3,5 g/kg/vrk) [10-15 %, 0,8 g/kg/vrk]
20-25 % rasvasta [30 %]
–> 6 % tyydyttyneestä rasvasta [max. 10 %]
100 g kuitua [25-35 %]

Maito- ja viljatuotteita ei ollut, vaan ruoka koostui kasviksista (vihannekset, juurekset, marjat, hedelmät jne.) ja lihasta. Rasvat tulivat samoin kasviksista sekä lihan mukana olleesta rasvasta.

No, itse en ihan kybällä usko että pitäisi palata tohon kivikautiseen ruokavalioon, mutta sieltä voisi ottaa opikseen ainakin ton runsaan kasvisten käytön ja riittävän proteiinin saannin (no, en kyllä suosittaisi ihan NOINkaan isoja määriä proteiinia).

Paljonko raskaus lisää energiantarvetta?

Tätä on kysytty usein, mutta jostain syystä vasta nyt noi suositusmäärät osuivat silmiini tuolta Ravitsemustiede-kirjasta.

Noista määristä on vähän kiistaa — esim. osa arvioi että energiantarve lisääntyy vain noin 80 kcal/vrk, WHO suosittaa 285 kcal/vrk, mutta Englannissa on suosituksena 240 kcal/vrk. Pari tutkimustulosta kuitenkin todistaisi sen puolesta, että todellinen lisätarve olisi vain 20-30 % noista kahdesta viimeisestä lukemasta.

Lowcarbaajien kandee huomata, että hiilihydraatit ovat sikiön tärkein energianlähde, koska se polttaa lähes yksinomaan niitä.

Ravinto tarpeen lisääntyminen raskauden aikana:

Raskausviikot 0-10:

95 kcal

0,4 g proteiinia

6 g rasvaa

12 g hiilihydraattia

Raskausviikot 10-20:

334 kcal

1,8 g proteiinia

25 g rasvaa

35 g hiilaria

Raskausviikot 20-30:

382 kcal

4,8 g proteiinia

22 g rasvaa

23 g hiilaria

Raskausviikot 30-40:

287 kcal

6,1 g proteiinia

3 g rasvaa

65 g hiilihydraattia

No, mikäli noi energiamäärät on oikeasti arvioitu yläkanttiin, veikkaan että pahiten arvio menee harhaan rasvan ja miksei hiilarinkin määrän suhteen — proteiinia en ainakaan söisi vähemmän.

Imetyksen aikana energiantarve lisääntyy 480-960 kcal imetyksen kokonaismäärästä riippuen. Jos raskauden aikana on kuitenkin kertynyt rasvakudosta (niin kuin useimmilla ehkä on… :-D) niin lisäenergiaa ei tarvita. Tällöin kannattaa kuitenkin huolehtia riittävästä kalsiumin ja miksei proteiininkin saannista (1 dl äidinmaitoa sisältää 1,5 g proteiinia, 3,6 g rasvaa ja 6,5 g hiilaria –> kaikki otetaan imettäjän kehosta… Maitoa erittyy noin 7-8 dl/vrk).

——

Tämmöisiä tietoja syysillan iloksi. (Ja sit vois varmaan tehdä ihan oikeita töitäkin… :-D)

Onnistumisia… ja vähemmän onnistuneita valintoja… :-D

Joku pyysi joskus vieraskirjassa, että kirjaisin myös vähemmän onnistuneita päiviä. Tämä päivä näyttää muodostuvan kokonaisuudessa OK:ksi, mutta aamupäivällä tuli syötyä hieman poikkeuksellisesti, joten päätin kirjata tän päivän “tekemiset” ylös.

Eilen oli ennätysalhainen paino: 67,1 kg, kiitos perjantaina päälle pukanneen flunssanpoikasen (= join runsaasti vihreää teetä ja söin niin paljon C-vitamiinia, että maha meni sekaisin… :-D). Eilen oli myös osin tuntemattomasta syystä syömiskausi. Osasyynä saattaa olla jonkinlainen “vastaisku” edellisviikkojen kurinalaisuudelle, toisaalta semisairas olo saattoi laukaista halun syödä. Kolmas syy oli eräs ristiriitaisia tunteita herättänyt iso kysymys, jota eilen jo pohdiskelin. Ruoka oli kuitenkin eilen pääsääntöisesti ihan terveellistä ja kokonaiskalorit vastasivat kokonaiskulutusta.

Tänä aamuna edellisillan sekavat tunnetilat vain kasvoivat. Naapurista soitettiin ja pyydettiin “erikoisaamiaiselle” (= aina jotain epäterveellisempiä valintoja). Kieltäydyin, koska olin varma että herkkujen ääreen joutuminen voisi olla nykyisessä mielentilassa (= hämmentynyt, hermostunut, epävarma, toiveikas, pelokas, innostunut jne. 🙂 vaarallista. Lisäksi mun piti käydä hoitamassa yksi asia autolla, ennen kuin mies häipyisi sen kanssa koko päiväksi omien harrastustensa pariin.

Esiaamiainen

Banaani

Danone Vitalinea Vanilja-rahka

186 kcal, 32 g hh, 12 g pr, 4 g kt

Hämmentyneisyyteni tilaa kuvaa se, että vaikka minun piti mennä käymään naapurikaupungissa, menin vahingossa moottoritielle lähteäkseni ajamaan kohti Helsinkiä… 🙂

Asioilta palattuani jouduin kuitenkin menemään naapurissa käymään (hoitaakseni lisää asioita). Olin laskenut, että kaikki herkut olisi jo syöty siihen mennessä. Olin valitettavasti väärässä: jäljelle oli jäänyt valtava kasa voisarvia. Aaargh!

Yritin ensin syödä yhden keitetyn kananmunan sellaisenaan. Voisarvet huusivat nimeäni… Söin yhden. Yritin nauttia joka suupalasta ja syödä sen mahdollisimman hitaasti. Se oli aivan liian hyvää. Kävin kaivamassa roskiksesta pussin, jossa oli voisarvien energiasisältötiedot (= Moilasen paistovalmiita Voisarvia). Totesin, että yhdessä sarvessa olisi vain reilu 170 kcal ja 10 g rasvaa. Annoin itseni syödä vielä toisen. Ennen kuin huomasinkaan, olin kiskaissut naamaan myös kolmannen voisarven. Siinä vaiheessa katsoin parhaaksi kävellä pois pöydän äärestä takaisin kohti kotia (vrt. elokuvakohtaus, jossa joku taluttaa itsemurhaa yrittäneen lempeästi pois sillalta/jyrkänteeltä/katolta).

Voisarvia jäi vielä ainakin 4 syömättä.

Tunnetila, jonka vallassa söin noita sarvia, muistutti pelottavasti aiempien ahmimiskohtausteni fiiliksiä. Jos olisin jäänyt pöydän ääreen, olisin varmasti syönyt loputkin voisarvet.

“Erikoisaamiainen”

1 keitetty kananmuna

3 Moilasen esipaistettua voisarvea

1 dl 1 % maitoa kahvin kanssa

reilu 1 rkl hilloa

670 kcal, 67 g hh, 19 g pr, 36 g rs, 3 g kt

Kotiin tultuani tein hetken töitä, mutta sisälläni vellova levottomuus kasvoi sellaiseksi, että halusin tehdä jotain sen purkamiseksi. Olin jo perjantaista asti haaveillut pidemmän lenkin juoksemisesta, mutta tähän mennessä olo oli ollut niin sairas, etten ollut uskaltanut riskeerata mitään. Tänään olo oli kuitenkin parempi, joten päätin kokeilla juosta vuoden alussa tavoitteeksi asettamani lenkin.

Juoksu

Lämmittelin alkuun 6 min reippaasti kävellen ja OwnZonen High-määritykset asettaen (= kestää n. 5 min, kun sykemittari laskee sen sykkeistä, joita nostan portaittain rasitusta lisäämällä).

Sitten juoksin rauhallista tahtia Chillout Zone (tms.) -levyä kuunnellen 6 km:n lenkin 49 minuuttiin. Lenkkiin sisältyi 4 ylämäkeä, joissa syke nousi aina lähelle maksimia, mutta en halunnut kävellä niitä. Alussa sykkeet pysyttelivät 150-160 tienoilla (77-82 %), mutta loppua kohti hiipivät 170:een (87 %).

Juoksin vielä reilun kilometrin lisää, joskin nyt 11 minuuttiin, koska olin ihan puhki (tässä vaiheessa sykkeet olivat koko ajan n. 180 pinnassa eli n. 92 % maksimista). Lopuksi kävelin vielä 4 min.

Tämä on siis pisin matka ja aika, jonka olen koskaan juossut yhtämittaisesti. Hyvä minä!

Itse juokseminen oli edelleen uskomattoman tylsää, vaikka yritin ajatella kaikkea muuta. Fyysisesti rankaksi se muuttui vasta viimeisen 15 minuutin aikana. Mistään endorfiiniryöpsähdyksestä ei ollut hajuakaan, mutta totta kai lopuksi olo oli mahtava (ainakin henkisesti)!

Ai niin, ensimmäistä kertaa sykemittarit antoivat eri keskisykkeen. Uusi mittari ei ollut mulla ranteessa vaan taskussa, joten en tiedä johtuuko ero siitä vai mistä.

1:10 h, HRave 165 (84 %, vanha) / 170 (87 %, uusi mittari), V: 556 (650 kcal) / 713 (807) kcal, joista 35 % rasvaa eli 22 g rasvaa, 89 g hh

Pelottavaa on, että lenkin jälkeen ei ole yhtään nälkä, mutta silti tekisi mieli syödä jotain pullatyyppistä. Onneksi mitään sellaista ei ole täällä tyrkyllä… 🙂 No, onneksi tällaisia tunnemylläköitä on hyvin havoin ja oletettavasti tilanne helpottuu muutamaksi kuukaudeksi viimeistään huomenna. (Joo, älkää arvuutelko mistä on kyse, en todellakaan aio kertoa, koska asia ei liity muuten kuin tuon syömishimon takia näihin sivuihin! 🙂

Välipala

Danone Vitalinea vaniljarahka

89 kcal, 11 g hh, 10 g pr, 2 g kt

Palaverissa

4 ohutta ja pientä viipaletta tuoretta hiivaleipää…

n. 5 tl ruohosipuli-kotijuustoa

6 ohuen ohutta kevyesti savustettua kinkkufilee-siivua

2 tomaattia

1 dl rasvatonta maitoa teen kanssa

350 kcal, 52 g hh, 21 g pr, 6 g rs, 9 g kt

Ennen iltatreeniä

0,5 pientä sun maid rusinarasiaa

10 mantelia

2 dl rasvatonta maitoa

191 kcal, 23 g hh, 10 g pr, 6 g rs, 3 g kt

Ei olisi tarvinnut treenata, mutta olo oli vieläkin niin levoton, että halusin tanssia. Tein samalla hauikset ja vatsat, kun eilen ne jäivät tekemättä jalkatreenin yhteydessä.

Iltatreeni

Alkuun yhden biisin ajan tanssia lämmittelyksi, sitten hauikset ja vatsat yhdistelmätreeninä (siis yksi sarja haukkareita heti perään yksi sarja vatsoja). Sen jälkeen vielä n. 15-20 min erittäin energistä (= energiaa purkavaa 🙂 tanssia Don Huonojen tahdissa (Hyvää yötä ja huomenta on kyllä sairaan hyvä levy!).

34 min, HRave 132 (67 %), V: 154 (200) kcal / U: 214 (260) kcal, joista 55 % rasvaa eli 10 g rasvaa, 17 g hh

Iltaherkuttelua

Treenin jälkeen ei vieläkään ollut varsinaisesti nälkä (syytän eilisen ja toissapäivän hiilaritankkausta! :-), mutta mieli teki jotain hyvää. Niinpä paistoin itselleni amerikkalaisen pannarin…

35 g Ketomix -pannukakkujauhe (tuotu jenkeistä, pääosin soija-, muna- ja heraproteiinia)

0,6 dl rasvatonta maitoa

1 pieni banaani

0,5 pientä pakettia rusinoita

1 tl voita paistamiseen

Päälle ripaus kanelia ja ripaus Hermesetas Gold -makeutusainetta

(Toi Ketomix on aivan loistava tuote — olettaen, että sen ravintosisältötiedot todella pitävät paikkansa… :-D: 100 g sisältää 316 kcal, 5,7 g rasvaa, 55 g proteiinia ja vain 14 g hiilaria — 0,8 dl painaa ton 35 g ja se on oikeasti hyvää)

Lisäksi 2 dl rasvatonta maitoa

366 kcal, 47 g hh, 29 g pr, 7 g rs, 5 g kt

Koko päivän saldo: 1851 kcal,

joista 51 % hiilarista, 22 % proteiinista ja 27 % rasvaa

eli 232 g hh, 102 g pr, 54 g rs ja 27 g kt

Kasviksia n. 400 g.

Liikuntaa 1 h 44 min / vähintään 710 kcal.

Vaje noin 858 kcal (olettaen että peruskulutus olisi n. 2000 kcal)

No niin, loppujen lopuksi päivä meni ihan jees. Kasvikset jäivät liian vähiin, mutta eilen söin niitä kyllä lähemmäs kilon. Tietysti noi ruoat olisivat voineet olla terveellisempiäkin ja tosiaan aamun ahmimiskohtaus oli täysin turha, mutta parempi näin kuin huonommin… 😀