Yritin keksiä tähän jonkun hauskan läpän, mutta ei tullut yhtään mitään mieleen. Meillä joulu loppuu jo tänään kuusen ulosviennillä. Ekaa kertaa Helsingissä kuusta pitäneenä en tiennyt mitä sille pitäisi tehdä.
Joulukuuset kerätään niistä kiinteistöistä, jotka kuuluvat biojätteen keräyksen piiriin, pääsääntöisesti biojäteastioiden tyhjennysten yhteydessä. Muista kiinteistöistä kuuset kerätään sekajätetyhjennysten mukana. Joulukuusista ei peritä erillistä hintaa. Kuuset voi viedä myös itse maksutta Sortti-asemille tammikuun ajan.
Asia selvä! Koskas teillä joulukuusi tuli sisään? Entä lähtee ulos?
Quinoaa-blogin Heidin inspiroimana kirjoitin hänen viestinsä kommenttiosastolle seuraavat elämänohjeet omalle lapselleni — hermostuttuani tänä amauna jo moneen kertaan herran hyperaktiiviseen vimmaan kokeilla uudestaan ja uudestaan kiellettyjen asioiden tekemistä:
Jokainen meistä on ehjä, hyvä ja rakastettava ihan siitä riippumatta mitä ajattelemme tai teemme.
Mikään mitä teet ei saa minua rakastamaan sinua vähemmän — eikä enemmän.
Kuuntele sydäntäsi
Seuraa sydäntäsi
Maailmasi on sellainen, mihin kiinnität huomiosi.
Vastuunottaminen tekee vapaaksi.
Elämä eletään tässä ja nyt. Menneisyys on mennyttä ja tulevaisuus on vielä avoin.
Reilu viikko sitten kiittelin luojaa ja lääketehtaita Facebookissa vauvojen hampaidenpuhkeamiskipuun tarkoitetusta Bonjelasta. Eräs ystävättäristäni kommentoi paheksuvaan sävyyn lääkeaineen käyttöä niin pienellä. En tiedä vieläkään missä määrin hän vitsaili, mutta ystävättären kommentti sai minut miettimään hyvää äitiyttä.
Ensinnäkin olen sitä mieltä että kaikenlainen äitien kritisointi ja arvostelu pitäisi kieltää lailla. Kyllä, syyllistyn itsekin siihen aika ajoin, mutta olen onnistunut melko hyvin pitämään ajatukseni itselläni tai korkeintaan olen jakanut ne puolisoni kanssa.
Aina kun mieleni tekee ihmetellä jonkun äidin valintoja, yritän muistaa että:
Jokainen äiti yrittää olla niin hyvä äiti lapselleen kuin vain mahdollista.
Jokaiselle äidille hyvä äitiys tarkoittaa hieman eri asioita kuin muille äideille.
Minulle hyvä äitiys tarkoittaa sitä, että:
I. Imetän lastani yhä vieläkin.
Tavoitteenani on imettää esikoistani kaksivuotiaaksi asti (nykyään kiinteän ruoan antamisen ohella), ensinnäkin siksi, että WHO suosittelee sitä kaikille äideille — siis myös meille länsimaalaisille. Joidenkin tutkimuksien mukaan siitä on lapselle niin fyysistä kuin psyykkistä hyötyä — eikä siitä ainakaan ole mitään haittaa. Päätökseeni vaikuttaa myös se, että imettäminen on ollut minulle alusta alkaen helppoa ja lähestulkoon aina henkisesti tyydyttävää.
Jollekin toiselle äidille hyvä äitiys sen sijaan saattaa tarkoittaa sitä, että koska imettäminen on hänelle niin vaikeaa, hän huolehtii lapsen riittävästä ravinnonsaannista äidinmaidon korvikkeen muodossa.
II. Kannan lastani yhä vieläkin
Päätin jo ennen synnytystä kokeilla kantoliinailua. Pitkällisen googlaamisen jälkeen päädyin tilaamaan Jenkeistä Sleepy Wrap -nimisen trikoisen kantoliinan, joka silloisella dollarin kurssilla maksoi veroineen ja lähetyskuluineen 34 € ja tuli noin viikossa.
Se tulikin hyvään tarpeeseen lapsemme osoittauduttua yökukkujaksi. Oli helpompaa hyssytellä kitisevää lasta sylissä ympäri asuntoa kävellen kun lapsi oli kantoliinassa.
Lapsen kantaminen on osoittautunut ainoaksi järkeväksi ratkaisuksi myös viime talven ja tämän talven lumikeleillä. Lapsen kasvettua isommaksi hankin huuto.net:istä käytetyn Manduca-repun. Tämän fantastisen ja monipuolisen kantolaitteen avulla voin kantaa lasta myös selässä — mikä esimerkiksi helpottaa huomattavasti ruoanlaittoa ja siivoamista, kun pikku herralla on erityisen huono päivä.
Keväällä, syksyllä ja talvella kantamisen on mahdollistanut yksi kalleimmista mutta myös eniten käyttämäni takki eli Mam Upgrade -kantotakki.
Kantaminen on ollut minulle myös emotionaalisesti tärkeää. Kun eläydyn siihen, miltä tuntuu olla pieni ja avuton rääpäle, lasta kantaessani koen antavani hänelle turvallisen tunteen. Ainakin toistaiseksi lapsi näyttää nauttivan siitä, että häntä kannetaan.
Kaikilla ei kantamiseen ole edes fyysistä mahdollisuutta, esim. heikon selän tai huonon fyysisen kunnon takia. Toisaalta joku voi pitää tärkeänä sitä, ettei lasta ”hyysätä” liikaa tai sitä, että tämä näkee enemmän maailmaa rattaista.
III. Lapsi nukkuu kanssamme samassa sängyssä
Nykyään lapsemme nukkuu alkuillan omassa sängyssään, mutta hän nukkui käytännössä yksivuotiaaksi asti ja nukkuu vieläkin yli puolet yöstä isin ja äidin kanssa samassa sängyssä.
Olemme valinneet tämän vaihtoehdon toisaalta käytännön syistä. Edellinen asuntomme oli niin pieni, ettei sinne mahtunut kunnolla vauvansänkyä. Sen lisäksi vierekkäin nukkuminen mahdollisti yöimetykset niin, etten aina kunnolla herännyt itse niihin.
Toisaalta vierekkäin nukkuminen on ollut minulle emotionaalisesti tärkeää. Kun kuvittelen miltä tuntuisi olla niin pieni ja avuton rääpäle, kuin mitä poikamme oli elämänsä ensimmäiset kuukaudet, ajatus äidin lämpimässä kainalossa nukkumisesta tuntuu huomattavasti houkuttelevammalta kuin isossa sängyssä yksin nukkuminen.
Siitä huolimatta ymmärrän älyllisesti, että jonkun toisen äidin mielestä voi olla tärkeämpää, että äiti saa nukuttua rennommin tai ettei oteta sitä riskiä, että lapsi esimerkiksi jää äidin tai isän alle tai tukehtuu aikuisten sängyssä oleviin peittoihin.
V. Hoidan ensisijaisesti mieheni kanssa lapseni.
Kyllä, joudun tinkimään usein yöunistani, jotta saisin työt tehtyä. Kyllä, välillä on niin raskasta olla yhtä aikaa lähes kokopäiväinen äiti ja kokopäiväinen käsikirjoittaja, että itku tulee. Kyllä, olisi ihanaa viettää enemmän vapaa-aikaa yhdessä miehen kanssa.
Siitä huolimatta en kerta kaikkiaan voinut kuvitella ainakaan ensimmäisen vuoden aikana antavani pientä poikaani vieraiden (tai tuttujenkaan) hoidettavasti jatkuvasti tai pitkiä aikoja kerrallaan.
Syy tähän on täysin emotionaalinen. Kun eläydyn pienen poikani maailmaan ja kuvittelen miltä tuntuisi joutua kokonaiseksi yöksi tai joka päivä useaksi tunniksi eroon äidistä (tai isistä), sydäntäni kylmää ja minua alkaa itkettää.
Voi olla että ajattelisin toisin, jos minulla olisi lapsen isän lisäksi joku sellainen ihminen, joka voisi helposti ottaa lapsen luokseen tai tulla meille yökylään JA johon luottaisin yhtä paljon kuin esimerkiksi lapsen isään. Ts. on olemassa ihmisiä, joiden hoitoon uskon lapseni ihan mielelläni, mutta he eivät valitettavasti asu Helsingissä.
Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö käyttäisi välillä jopa palkattuja lastenhoitajia, mutta en ole ollut vielä koskaan lapsestani erossa yli kuutta tuntia enkä varsinkaan koko yötä.
Huono äiti?
Sen lisäksi olen tehnyt äitinä joukon kompromisseja, joita en toisenlaisissa olosuhteissa ehkä tekisi, mutta jotka eivät minun mielestäni tee minua vielä huonoksi äidiksi.
Nämä ovat kuitenkin valintoja, joita eräät tuttavani eivät missään olosuhteissa tekisi ja joita monet äidit saattaisivat paheksua, sillä heille ne edustavat ”huonoa äitiyttä”.
1. Syötän lapselleni kaupan purkkiruokia.
Henkilökohtaisesti en ole kyennyt innostumaan enkä siksi löytämään aikaa soseiden väsäämiseen. Jos rehellisiä ollaan, koko syöttämisprosessi on mielestäni sen verran vastenmielinen, että haluan selvitä siitä niin vähällä ja nopeasti kuin mahdollista.
2. Lapseni on nukkunut ehkä parisenkymmentä kertaa päiväunet ulkona rattaissa ja vain kerran ulkona pakkasessa.
Pääsyy siihen on ollut se, että asumme kaupungissa, jossa ei ole ollut mahdollisuutta jättää rattaita turvallisesti ulos.
Toisaalta haluan ottaa kaiken irti siitä vapaa-ajasta, jonka lapsen nukkuessa saan eli mieluummin olen antanut lapsen nukkua päiväunet sisällä valvovan silmäni alla sillä aikaa kun esim. kirjoitan työjuttuja.
3. Käytän kertakäyttövaippoja.
Tämä kompromissi harmittaa minua eniten, muttei kuitenkaan niin paljon, että olisin ottanut kestovaipat käyttöön. Yritin alkuun muutaman kerran käyttää kestovaippoja, mutta lannistuin välittömästi pissojen tultua läpi ja koko homman tunnuttua muutenkin liian työläältä ainakin silloiseen väsymystilaan nähden.
Seuraava tavoitteeni onkin opettaa poika käymään potalla mahdollisimman pian.
4. Käytän puudutusgeeliä hampaiden puhkeamiskipua vastaan
Olen tilannut kaverini vinkistä englannista Bonjela Teething -geeliä. Sitä on käytetty Briteissä jo 30 vuotta. No, englantilaisten älyllisestä yms. kehityksestä voidaan tietysti olla montaa mieltä, mutta olen laskenut geelin mahdolliset terveyshaitat pienemmäksi kuin sen kärsimyksen, mitä hampaiden saanti näyttää lapselleni tuottavan (ja tuskan, mikä itkusta aiheutuu meille vanhemmille).
It’s not good, it’s not bad…
Muiden äitiyttä ihmetellessä suosittelen lämpimästi palauttamaan mieliin AFS-vaihto-oppilaiden vanha motto: ”it’s not good, it’s not bad — it’s just different”. Eli asiat eivät ole hyviä tai huonoja, ne ovat vain erilaisia.
Mitkä teot ja valinnat saavat sinut tuntemaan itsesi hyväksi äidiksi?
Raskausaikana kuulin kerta toisensa jälkeen jo synnyttäneiltä, kuinka ”raskausaika menee niin nopeasti”.
No ei mennyt ainakaan meikäläisen mielestä! Jo ajatus alun loputtoman pitkiltä tuntuvista kahdeksasta raskauspahoinvointiviikosta lykkää kakkosen yrittämistä ainakin parilla vuodella. Synnytyksen kunnolla käynnistymisen odottaminen oli sekin oma farssinsa — kävin sairaalassa ensimmäisen kerran kääntymässä 16 päivää ennen varsinaisen synnytyksen käynnistymistä. Ja kun synnytyssupistukset vihdoin ja viimein alkoivat, meni 36 tuntia — joista 17 tuntia sairaalassa — ennen kuin vauva vihdoin ja viimein syntyi.
Vauvan syntymän jälkeen huomasin eläväni ihan pakon edessä enemmän hetkessä kuin koskaan. Uuden perheenjäsenen hoitaminen tuntui vaativan kaiken henkisen kapasiteettini, niin etten edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaa syöttöä, vaipanvaihtoa tai nukutusta pidemmälle.
Periaatteessa hetkessä eläminen teki hyvää. Oli ihanaa vain ”unohtua” ihmettelemään rintaa autuaana imevää vauvaa, keskittyä haistelemaan vauvan pään tuoksua, silittää vauvan huippupehmeää ihoa.
Hetkessä elämisen kääntöpuolena oli kuitenkin se, että silloin kun asiat eivät menneet ns. putkeen eli kun niin vauva kuin äiti itki väsymystään, pikku-ukko kitisi vatsakipuja tai pissalla käyminen sattui sairaasti, tuntui siltä että kurja vaihe ei menisi ikinä ohi…
Rehellisyyden nimissä ensimmäiset kaksi kuukautta vauvan kanssa ovat yhä mielessäni masennuksen jälkeen elämäni henkisesti ja fyysisesti vaativinta aikaa. Se, että muut sanoivat elämän helpottavan kahden kuukauden jälkeen ei paljon lohduttanut silloin kun oli kaikkein vaikeinta. Onneksi he olivat kuitenkin oikeassa.
Kahden kuukauden jälkeen oma kroppa oli toipunut jo huomattavasti synnytyksestä, vauvanhoito sujui rutiinilla ja pääkään ei tuntunut enää olevan pumpulissa.
Nyt ajantajuni on taas muuttunut: aika tuntuu yhä pysähtyvän hetkittäin vauvan kanssa aikaa viettäessä ja kuukaudet tuntuvat kuluvan hitaasti. Päivät sen sijaan vilahtavat ohi yhdessä hujauksessa. Iltaisin ihmettelen miten jälleen yksi päivä on kulunut, ilman että tunnen saaneen mitään aikaan.
Onneksi luin ennen synnytystä kirjan What mothers do – especially when it looks like nothing. Tämän kirjan pitäisi olla käännetty suomeksi ja pakollista luettavaa niin tuleville isille kuin äideille! Kirjan kirjoittaja toteaa alkupuheessa, että mikään ei valmista riittävän hyvin siihen shokkiin, jonka tuore äiti tulee kokemaan. Sen jälkeen hän kertoo siitä, mitä äidit oikeasti tekevät päivät pitkät ja miksi heistä ja ulkopuolisista saattaa tuntua siltä, etteivät he tee mitään.
Kirjan luettuani tiedän, että vaikken usein päivän päätteeksi tunne saaneeni mitään aikaiseksi, olen suorittanut päivän aikana lukemattomia askareita, jotka ovat hirvittävän tärkeitä lapseni kehityksen ja hyvinvoinnin kannalta. Imettämisen, vaippojen vaihtamisen ja vauvan nukuttamisen lisäksi olen esimerkiksi opettanut lapselleni monta kertaa päivässä että hän on tärkeä reagoimalla välittömästi hänen ääntelyynsä, hyssyttänyt hermostunutta vauvaa, hillinnyt omia reaktioitani ja ylipäätään laittanut vauvan tarpeet moneen kertaan omien tarpeideni edelle.
Vaikka kuukaudet tuntuvat menevän yhä hitaasti — poikamme syntymästä on oikeasti vasta neljä kuukautta, mutta tuntuu kuin siitä olisi pieni ikuisuus — vauva tuntuu kasvavan silmissä. Vastahan hän käytti ykköskoon vaippoja ja 50 senttimetrin vaatteita ja nyt olemme siirtyneet neloskoon vaippoihin ja 68 cm bodyt alkavat olla liian lyhyitä. Hurjaa!
Kaikki tuntemani vanhempien lasten vanhemmat hokevat kuinka vauva-aika menee ohi niin nopeasti. Vaikkei siltä aina tunnu, uskon heitä ja yritänkin parhaani mukaan nauttia täysillä jokaisesta hetkestä pikkumieheni kanssa.
Edellisen valitusvirren jälkeen haluan kertoa miksi jatkuvasta uupumuksesta huolimatta olen onnellinen siitä että tulin äidiksi.
Vaikka tiesin, että tulisin tuntemaan vauvaani kohtaan suurempaa rakkautta kuin ketään muuta kohtaan, en osannut mitenkään kuvitella miten syvältä, hyvältä ja kokonaisvaltaiselta rakkauteni lastani kohtaan voi tuntua.mOikeastaan en edes osaa kuvailla sitä sanoin, mikä on minulle harvinaista. Olen vain ihan kertakaikkisen lääpälläni lapseeni.
Tunne ei kuitenkaan ole ollut alusta alkaen yhtä vahva tai ainakaan samanlainen.
Vauvan ollessa ihan pienenä vielä enemmän omassa maailmassaan ja siksi enemmän kuin pieni eläimenpoikanen, rakkaudentunteeni häntä kohtaan tuntuu enemmän vaistonvaraiselta suojelu- ja huolehtimisvaistolta. Itkevä, kitisevä tai ihan vain ynähtelevä vauva tuntui ikään kuin vetävän kehoani puoleensa. Välillä tunsin olevani kuin narttukoira, joka lasittunut katse silmissään ”hösää” pentujensa ympärillä: tökkii kuonolla, nuolaisee sieltä täältä, laskeutuu pentujen viereen imettämään ja hädin tuskin kiinnittää huomiota omistajiinsa.
Siinä vaiheessa kun poika muuttui sosiaalisemmaksi ja alkoi hymyillä ja jokellella — samoin kuin oppi vääntämään suupielet ihan mahdottoman alas ja itkemään kyyneleet silmissä — rakastuin häneen niin kuin persoonaan rakastutaan eli vähän samalla tavalla kuin rakastun ensi-ihastuksen jälkeen puolisoon tai läheisiin ystäviin. Poikamme on selvästi iloinen, sosiaalinen ja puhelias — kuten myös yhtä kärsimätön ja temperamenttinen kuin vanhempansa. Myös pientä draamaprinssimäistä käytöstä on havaittavissa…
Vauva on tuonut lisää rakkautta elämääni myös laajemmassa merkityksessä.
Eräs miespuolinen tuttuni totesi esikoisensa saamisen jälkeen että ”mä rakastan lastani enemmän kuin vaimoani — mutta mä rakastan nyt myös vaimoani enemmän kuin koskaan ennen, koska se on mun lapseni äiti.”
Vaikka väite tuntui tuolloin hieman radikaalilta, tiedän nyt ihan tasan tarkkaan mitä hän sillä tarkoitti. Aina kun näen miten lapsen isä puuhaa jotain lapsensa kanssa — leikittää, naurattaa, jututtaa, hyssyttää tai syöttää vauvaa, vaihtaa vaippaa, nukkuu vauvan kanssa — tunnen rakastuvani mieheen ikään kuin uudestaan: entistä syvemmin ja vahvemmin. Tai kuten sanoin lapsen isälle pari päivää sitten: ”rakastan teitä kumpaakin ihan älyttömästi, mutta kun näen teidät yhdessä, rakastan teitä triplasti enemmän”.
Olen kuullut usein sanottavan, että pikkulapsiaika on kaikkein rankinta aikaa pariskuntien elämässä ja siksi pienten lasten vanhempien kannattaisi sinnitellä yhdessä ainakin siihen asti kun kuopus täyttää kolme vuotta, ennen kuin päättävät erota.
Olen itsekin kokenut miten jatkuva univelka tekee helposti kärttyisemmäksi ja saa vanhemmat ärähtelemään toisilleen ihan naurettavan pienistä jutuista. Pienestä ärähdyksestä eskaloituu äkkiä jättiriita ja jos voimat eivät riitä riidan sopimiseen, siitä jää helposti kaunaa kaihertamaan sydänalaa, jolloin on vaikeampaa tuntea rakkautta toista kohtaan.
Erilaisia pienten lasten vanhempien parisuhteita seurattuani olen alkanut epäillä, että ehkä tärkein tekijä siinä parantaako vai pahentaako lapsi parisuhdetta on se, miten isä (tai miksei äitikin) suhtautuu lapseen ja missä määrin hän osallistuu lapsen hoitoon. Tai ainakin niissä tuntemissani perheissä, joissa lapsi on parantanut parisuhdetta, isät viettävät suhteellisen paljon aikaa jo ihan vauvojen kanssa ja muutenkin osallistuvat kotitöihin. Otos ei tietenkään ole valtavan iso, joten havaintoni voi olla väärä tai puutteellinen.
Miten isän sitten saa innostumaan lastenhoidosta ja kotitöistä, onkin toinen juttu…
Seuraavaksi (ties koska): En voinut kuvitella miten aika rientää
Edellisen viestin kommenttiosastolla ”Merja” varoittelee lupaamasta turhia tämän blogin (ja oletettavasti Kutri.net:in) päivittämisen suhteen. Hän on siinä ihan oikeassa. Aion silti jatkaa säännöllisen epäsäännöllisesti bloggaamista ja Kutri.net:in päivittämistä ihan vain omaksi huvikseni. En kuitenkaan lupaa enää kuinka pian seuraava päivitys tapahtuu.
”Kyllähän mä tämän tiesin, mutten voinut edes kuvitella…”
Mikään kokemani asia ei ole tuonut mieleen niin usein ajatusta: ”kyllähän mä tämän tiesin, mutten kyllä olisi ikinä arvannut miten raskasta/hienoa/koskettavaa/intiimiä/vaikeaa/jne. tämä olisi”.
Ajattelin alkaa listata tänne (silloin kun jaksan) tällaisia asioita huviksi ja ehkä hyödyksikin niin jo oleville kuin tuleville äideille. Siis siitäkin huolimatta, etten usko yhdenkään tulevista äideistä kuitenkaan voivan kuvitella etukäteen, miltä kyseiset asiat tuntuvat…
VAUVA VIE VOIMAT
Totta kai olin kuullut moneen kertaan kauhutarinoita siitä, miten vauvan myötä voi unohtaa kokonaiset yöunet ja miten jatkuva uupumus on tuoreiden vanhempien (ja varsinkin äidin) vaivana. En vain voinut kuvitella, miten uuvuttavaa äitiys olisi — ainakin näinä ensimmäisinä kuukausina.
Vauvan saatuani en ole kertaakaan tuntenut olevani ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. En ole täysin pirteä edes vietettyäni sängyssä 12 tuntia, joista olen nukkunut ainakin 8 tuntia. Pääni tuntuu parhainakin päivinä toimivan vain noin 50-75 % teholla siitä, millä se toimi normaalisti ennen raskautta. Päivät tuntuvat vain katoavan jonnekin ilman että tunnen saaneeni mitään aikaiseksi, enkä uskalla buukata kuin yhden ”erikoisaktiviteetin” kuten salilla käynnin, kyläilemisen tai työpalaverin per päivä.
Se, että vauva vieläkin välillä valvottaa, on toki yksi konkreettisimmista syistä alitehoiseen oloon, mutta sen jälkeen kun poika alkoi nukkua pidempiä pätkiä öisin ja mies jäi vanhempainlomalle, luulen löytäneeni todellisen syyn jatkuvaan alisuoriutumisen tunteeseen.
Huomaan että olen käytännössä koko ajan tietoinen vauvasta — siitä missä vauva kulloinkin on ja mitä hän milloinkin tekee. Vielä kolmenkin kuukauden jälkeen tarkistan usein vauvan nukkuessa päiväunia hengittääkö hän. Ollessani työpalaverissa, kaupassa tai salilla ja vauvan ollessa tuolloin isänsä hellässä huomassa, huomaan lähes kaiken muistuttavan minua vauvasta, samalla kun takaraivossani tykyttää sisäinen laskuri siitä, kuinka pian minun pitää palata kotiin pienokaiseni luokse.
Varsinkin alkuaikoina mietin usein (jos jaksoin), olinko ehkä masentunut. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen — jopa umpiuuvuksissa olen pystynyt nauttimaan (ainakin hetkittäin) niin lapsesta kuin parisuhteesta ja elämä on tuntunut etupäässä mielekkäältä.
Olen kokenut vastaavanlaista uupumusta kahdesti aiemmin elämässäni: aloittaessani vaihto-oppilasvuoden Itävallassa ja muutettuani Yhdysvaltoihin. Kummallakin kerralla jatkuva vieraalla kielellä operointi samaan aikaan kun yritin oppia ”maan tavoille” vei voimat niin täysin, että ensimmäiset kuukaudet tunsin tarvitsevani 10 tunnin yöunet tavallisten 7-8 tunnin yöunien sijaan.
Ulkomailla asuessani uupumukseni alkoi helpottaa noin kolmen kuukauden jälkeen vähitellen uuden kielen ja tavat opittuani. Moni on sanonut, että kolme ekaa kuukautta ovat myös lapsen kanssa kaikkein vaikeimmat. Toivon totisesti, että asia on niin. Nyt en nimittäin enää jaksa kuvitella miltä tuntuisi toimia edes 90 % teholla siitä, miten ennen toimin ja ajattelin…
Viime yönä tuli taas nukuttua paremmin ja tänään energiat olivat niinkin korkealla, että sain vihdoin ja viimein äänitettyä hiustenkuivaajan ääntä. Se toimi vauvan nukuttamisessa/rauhoittamisessa yhtä hyvin kuin oikea hiustenkuivaaja, kun soitin ääntä luuppina vauvan korvan juuressa tietokoneeltani.
Ääni nukuttaa vauvan silloin kun syötetty ja kuiviin vaihdettu vauva kitisee lähinnä yliväsymystä (eikä mahakipuja) ja muulloinkin yleensä vähintään rauhoittaa hänet, elleivät vatsanpurut ole liian kamalat tai nälkä liian kova.
Ajattelin laittaa äänen tänne vapaasti ladattavaksi siltä varalta että jollakulla toisellakin olisi sille käyttöä. Kyseessä on siis vain 8 sekunnin pätkä, jota soitin itse omalta koneeltani jatkuvalla saman kappaleen toistolla. Se on mp3-muodossa, joten sen voi polttaa myös cd-levylle ja soittaa sieltä jatkuvalla toistolla.
Fileen voi ladata Apple Macintosh -koneilla painamalla alt-näppäintä samalla kun klikkaat linkkiä tai windows-koneilla klikkaamalla linkkiä hiiren oikealla painikkeella.
Edellisen viestin kommenttiosuudessa nimimerkki PET kysyy isyydestä ja isän roolista vauvan elämässä. Olemme sopineet avomieheni kanssa että hän pysyy pois julkisuudesta ja etten siksi puhu juurikaan julkisesti hänestä ja hänen elämästään.
Voinen kuitenkin kertoa, että ei ole sattumaa, että juuri hän on lapseni isä. Meille oli alusta alkaen selvää, että menisimme synnyttämään Haikaranpesään, jossa isiltä vaaditaan erityistä aktiivisuutta. En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että esikoisemme hymyili ensimmäistä kertaa juuri isälleen. Enkä todellakaan olisi voinut maata ensimmäisiä viikkoja sängyssä vauvan kanssa, ellei lapsen isä olisi pitänyt huolta arkirumban pyörittämisestä aina ruoanlaitosta pyykin pesemiseen. Univelkanikin alkoi kertyä tosissaan vasta sen jälkeen kun lapsen isä joutui palaamaan töihin, jolloin minun tehtäväkseni jäi yökukkujastamme huolehtiminen — varsinkin kun voin nukkua vauvan kanssa päivälläkin.
Tulen itse perheestä ja suvusta, jossa isät ovat aktiivisesti osallistuneet niin synnytyksiin kuin lastenhoitoon. Niinpä minulle on ollut itsestäänselvää, että lapseni isällä on erittäin tärkeä rooli lapseni elämässä. Vanhempani menivät synnyttämään minut Riihimäelle vain ja ainoastaan siksi, että se oli ainoa alueella oleva sairaala, jossa isät saivat tuolloin osallistua synnytykseen. Valokuvien ja todistajalausuntojen perusteella eläinlääkäri-isäni hoiti minua ahkerasti jo pikkuvauvana ja kuljin pienestä saakka hänen mukanaan sairaskäynneillä. Nuo sairaskäyntireissut, joiden aikana saimme jutella isän kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, lukeutuvatkin parhaimpiin lapsuusmuistoihin.
Vastaavasti vanhin pikkuveljeni on mielestäni yksi parhaista isistä, jonka olen koskaan nähnyt — oman siippani lisäksi. Olenkin saanut häneltä suhteessa enemmän asiallisia ja hyödyllisiä lastenhoitoneuvoja kuin keneltäkään muulta — kuten ”älä riko rutiineja”. Tämä ohje perustuu havaintoon, että jos pikkulapsen päivärutiini rikkoutuu, koko loppupäivä menee pipariksi. Neuvoa konkretisoi video kaksivuotiaasta, joka kiukutteli puoliltaöin väsyneenä, koska päiväunet olivat jääneet lyhyesti… Muilla veljilläni ei ole vielä lapsia, mutta olen varma, että hekin ovat loistavia isiä.
Juttelin äskettäin erään ystävättäreni kanssa virheellisestä ja ehkä ärsyttävästäkin myytistä, joka liikkuu isien (ja miksei äitienkin) keskuudessa. Sen mukaan ”pikkuvauvalle äiti on kaikki kaikessa ja isä ei ole mitään”.
Tämä myytti on mielestäni hyvä esimerkki itseään toteuttavasta profetiasta. Jos isä uskoo ettei hän ole pikkuvauvalle yhtä tärkeä kuin äiti, hän ei ehkä ota niin aktiivisesti osaa vauvan hoitoon edes niissä tilanteissa, joissa hän voisi hoitaa vauvaa ihan siinä missä äitikin. Vastaavasti äidit saattavat ”omia” vauvan ja eivätkä jaa vastuuta lastenhoidosta niin paljon kuin voisivat.
Isä voi alkaa ottaa aktiivisesti osaa lapsen elämään jo vauvan ollessa kohdussa juttelemalla mahalle, jolloin isän ääni tulee vauvalle (ainakin lähes) yhtä tutuksi kuin äidin ääni.
Heti syntymän jälkeen lapsi näyttää leimautuvan vanhempiinsa (ja vanhemmat lapsiinsa) varsinkin ihokontaktin kautta. Samalla vauva saa itselleen vanhempien bakteerikannan ja sitä kautta suojan tulevassa kasvuympäristössään olevia haitallisia bakteereita vastaan.
Eräs tuttuni, joka joutui synnyttämään esikoisensa keisarinleikkauksella, kertoi että sillä aikaa kun äiti oli heräämössä, kätilöt olivat laittaneet vauvan kenguruhoitoon isän ihoa vasten. Kun äiti muutamaa tuntia myöhemmin pääsi perheensä seuraan, vauva reagoi voimakkaammin isän ääneen mm. lopettamalla kitinän, kuin äidin ääneen. Vielä isompanakin lapsi esimerkiksi itsensä satutettuaan haki lohtua yhtä lailla isän kuin äidin luota. Siksi pidin itse huolen siitä että heti ensi-imetyksen jälkeen esikoisemme pääsi makaamaan ihokkain isän paljasta rintakehää vasten, sillä aikaa kun äiti kävi ensimmäistä kertaa vessassa.
Isä voi hoitaa puklauttamiset, vaipanvaihdot, pukemiset, riisumiset ja kylvettämiset ihan siinä missä äitikin. Esimerkiksi Kätilöopiston Haikaranpesässä isä kylvettää ja pukee vauvan ensimmäistä kertaa ja auttaa kätilöä vauvan mittaamisessa ja punnitsemisessa. Samoin kätilöt opettavat vaipanvaihdon kädestä pitäen nimenomaan isälle, äidin seuratessa (halutessaan) kauempaa vierestä.
Äidin tavoin isä voi kantaa vatsakivuista kärsivää vauvaa sylissään tai kantoliinassa. Itse asiassa olemme huomanneet yliväsyneen ja mahdollisesti ylensyöneen vauvan rauhoittuvan paremmin isän sylissä kuin äidin maidontuoksussa, joka yllyttää ahtamaan lisää maitoa jo ylensyönnistä kipeään masuun. Vauvaamme hieronut vyöhyketerapeutti oli sitä mieltä, että usein rauhallisemmat isät saattavat olla jopa parempia hieromaan vauvojaan kuin imettämisen ja hormoniheilahtelujen stressaamat äidit.
Isä ei tietenkään voi imettää (tai periaatteessa kyllä voi, mutta harva mies lienee valmis siihen), mutta hän voi syöttää vauvalle pullosta äidinmaitoa tai vastiketta. Ihan pienille vauvoille ei suositella ymmärtääkseni pulloruokintaa siksi, etteivät vauvan imuhalut kärsisi, koska pullosta imeminen on helpompaa kuin rinnan imeminen. Onneksi oman maitovampyyrimme imuote on heti synnytyssalista alkaen ollut täydellinen eikä satunnainen pulloruokinta näytä hetkauttavan herraa mitenkään. Esimerkiksi tänään ”elämäni miehet” olivat kahdestaan ennätykselliset neljä tuntia minun käydessäni Kirkkonummella synnytyksestä palauttavassa akupunktiossa, jonka aikana isä oli mm. ruokkinut poikansa kahdesti.
Toisin sanoen isä voi tehdä vauvan eteen käytännössä katsoen kaiken sen minkä äitikin. Ja oma kokemukseni on osoittanut, että kun isä osallistuu aktiivisesti vauvan elämään ihan ensihetkistä alkaen, vauva rauhoittuu isän sylissä samalla lailla kuin äidin kanssa ja turvautuu isukkiin yhtä lailla kuin äitiinkin — ainakin silloin kun ei ole nälkäinen tai voi saada isältäkin maitoa.
Nimimerkki Heli kehoitti minua edellisen viestin kommenttiosastolla olemaan pitämättä kiirettä Kutri.net:in päivittämisen kanssa vauvan kustannuksella. Pelko pois — ei tulisi mieleenkään pistää mitään muuta suloisen pikkuherramme edelle. Eikä hän sitä sallisi muutenkaan — pojallamme ovat nimittäin sen verran komeat keuhkot, että jos äiti ei tajua työntää tissiä suuhun pelkän maiskuttelun perusteella, koko kortteli saa kuulla kunniansa…
Pikkuista imettäessä tulin katsoneeksi ties miltä kanavalta tulevaa jättivauvat-dokkaria (= elävä esimerkki imettävän äidin keskittymiskyvystä ja muistista). Siinä kerrottiin Ison Britannian isoimmista vauvoista. Tutkijoiden mukaan lasten jättiläismäisen koon taustalla saattaa olla äidin raskausdiabeteksen lisäksi äitien ahmima roskaruoka, johon vastasyntyneet olivat synnyttyään addiktoituneet (?).
Jos vajaan kolme ja puolikiloisen ja 52-senttisen pitkäkinttuni kohdusta ulos kikertäminen oli jo ihan riittävän haastavaa, voin vain kuvitella miltä tuntuisi pukertaa pihalle 5,5-kiloinen ja 60-senttinen jättivauva, jonka yksi äideistä oli synnyttänyt alateitse, koska lääkärit olivat arvioineet vauvan koon väärin. Tai tarkemmin ajatellen: ehkä en sittenkään halua kuvitella sitä. Yleensähän noin isot ja sitä isommat vauvat keisarinleikataan — minkä voisin kuvitella tuottavan uusia haasteita, kun äiti ei saisi leikkauksen jälkeen nostaa mitään painavaa, saati 6-7-kiloista lastaan.
Ehkä koko dokkarista kiinnostavin mieleen jäänyt kommentti oli erään lääkärin kommentti siitä, että jos (ja ikävä kyllä kun) niin äitien kuin lasten koko kasvaa, se tulee asettamaan tulevaisuudessa äitien fysiikalle aivan uudenlaisia haasteita. Siitä tuli mieleen eräät koirarodut, jotka ovat jo nyt niin ylijalostettuja, että useimmiten pennut joudutaan ottamaan ulos emosta keisarinleikkauksella.
Dokkarissa surullisin tarina oli mielestäni todella huimasti ylipainoinen äiti, joka alkoi itkeä yhdessä ylipainoisen kaksoissiskonsa kanssa muistellessaan sitä, miten heitä oli aikanaan kiusattu koulussa ylipainonsa takia. Nyt hänen oma poikansa oli kaksivuotiaana kahdeksanvuotiaan kokoinen. Äiti sanoi toivovansa, että pojan aurinkoinen luonne ehkäisisi häntä joutumasta koulukiusauksen uhriksi. Pahoin pelkään että äidin toive on turha.
En usko että Suomessa tilanne on todellakaan yhtä paha kuin Briteissä ja toivon, ettei koskaan tulekaan olemaan. Totta kai mieli tekisi suositella todella pahasti ylipainoisille äidille erittäin painokkaasti laihduttamista ja pelkkää roskaruokaa puputtaville äideille ruokaremonttia, ennen kuin he hankkiutuvat raskaaksi. Samaan aikaan ymmärrän hyvin miten arasta aiheesta on kyse. Halu tulla äidiksi voi olla niin voimakas, että lastenhankintaa ei järkisyin välttämättä pitkitetä. Toisaalta uskon, että jokainen äiti haluaa olla paras mahdollinen äiti omalle lapselleen, eikä tahallaan vaikeuta lapsensa elämää tai hankaloita tämän tulevaisuutta. Jos hän tekee niin, hän tekee niin tietämättömyyttään tai osaamattomuuttaan.
Kuka siis minä tai kukaan muukaan on sanomaan yhdellekään äidille, että tämä satuttaa lastaan omalla elämäntavallaan — varsinkin jos hän on itse perinyt elämäntavan omalta rakkaalta äidiltään? En kukaan. Voin vain tarjota tukea ja tietoa niille äideille, jotka sitä haluavat ottaa vastaan.
Ja tämä pätee mielestäni kaikkeen äitiyteen. Jos haluat tehdä (varsinkin tuoreelle) äidille palveluksen, älä mene neuvomaan häntä pyytämättä, vaikka hän toimisi mielestäsi ihan väärin. Luota siihen, että hän tekee jo parhaansa ja että hänellä on syynsä toimia niin kuin toimii. On paljon tärkeämpää, että hän tuntee itsensä päteväksi äidiksi kuin että hän tekee kaiken SINUN oppiesi mukaan. Onhan nimittäin mahdollista, ettei sinunkaan tapasi toimia ole ainoa oikea…
